Julkaistu 24.9.2022 – Päivitetty 31.12.2022

Virpi Määttä oli pannut merkille miehen. Jaakko Hämeen-Anttilalla oli pitkä, jännittävä nimi, ja Virpi oli kuullut huhuja, että hän suoritti tentin toisensa jälkeen kovassa tahdissa, vaikka oli nuorempi kuin muut. Jaakko taas tietää juorutun, että hän oli tuleva professori.

Molemmat opiskelivat Helsingin yliopistossa harvinaisia aineita: Virpi Intian kieliä ja kulttuuria, Jaakko Lähi-idän tutkimusta. Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksella oli kolme lukuhuonetta, joissa kesällä 1983 oli vain kaksi opiskelijaa: Virpi ja Jaakko. He alkoivat jutella, käydä kahvilla ja huomasivat, että heillä on paljon yhteistä.

Virpille käänteentekevä oli opiskelijaporukan ilta Jaakon kotona.

– Näin sun kirjahyllyt, ja juku, siellä oli samoja harvinaisia kirjoja kuin minulla. Sitä en silloin tiennyt, että olit lukenut valtavan paljon muutakin. Olit kiinnostava ihminen, Virpi kertoo.

Jaakko on Virpiä reilut neljä vuotta nuorempi, ja nuorena ikäero voi tuntua suurelta. Näin ei kuitenkaan ollut heidän kohdallaan.

Jaakko oli aloittanut koulunkäynnin vuoden etuajassa ja ehtinyt juuri täyttää 17 vuotta ylioppilaskirjoituksiin. Hän oli tottunut siihen, että toiset olivat häntä kaksi vuotta vanhempia.

Virpi puolestaan oli hidas. Hän kertoo, että hänen kaksi ensimmäistä opiskeluvuottaan menivät hukkaan, kun hän kärsi syömishäiriöstä ja arasteli muita.

Tuolloin Virpi tunsi itsensä keskeneräiseksi. Hän oli rauhaton ja epävarma. Jaakosta hän vaistosi, että tämä oli ”valmis”: rauhallinen ja luotettava.

– Olin ollut vakava ja huolestunut nuori nainen. Jaakon kanssa nauroin ensi kertaa elämässäni niin paljon. Muutuin eri ihmiseksi, kun rupesin nauramaan. Hänen kanssaan sain kiinni siitä, mitä on olla nuori ja pitää hauskaa, Virpi kertoo.

Jaakko lisää, että kovin hurja heidän nuoruutensa ei ollut, sillä he viihtyivät lukien ja keskustellen.

– Olin aikamoisen syrjäänvetäytyvä tyyppi. Isommassa seurassa vetäydyin kuoreeni, mutta pienessä joukossa osasin olla hauska ja pääsin näyttämään luonteeni, Jaakko muistelee.

Virpiltä ja Jaakolta puheenaiheet eivät loppuneet.

– Tiesin, että tämän henkilön kanssa löydän niitä koko elämäni. Se on pitänyt paikkansa, Virpi sanoo.

Helsingin yliopiston professori, islamin tutkija Jaakko Hämeen-Anttila tuli tutuksi suurelle yleisölle viimeistään 11.9.2001 tapahtuneiden terrori-iskujen jälkeen, jolloin hänestä tuli kysytty asiantuntija mediassa.

Vuonna 2013 hänelle tarjottiin professuuria amerikkalaisesta Princetonin huippuyliopistosta, mutta hän ei ottanut sitä vastaan.

– Minusta ei olisi ollut elämään Amerikassa. Yliopistoilmapiirissä kyllä, mutta yleinen Amerikka on minulle vieras, Jaakko sanoo.

Jos Jaakko olisi lähtenyt Amerikkaan, Virpi olisi muuttanut mukana.

– Virpi ei pidä muutoksista arkielämässä. Nostan hattua sille, että hän silläkin kertaa sanoi, että päätän itse asiasta, Jaakko kiittää.

Niin ikään yliopisto-opettajana ja tutkijana urallaan työskennellyt Virpi taas näki, että Suomessa Jaakko ei enää voisi päästä eteenpäin urallaan.

Kesällä 2016 Jaakko aloitti arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorina Edinburghin yliopistossa Skotlannissa. Se oli ensimmäinen kerta, kun he asuivat kahdessa maassa, vaikka kumpikin oli matkustanut työssään paljon. He kertovat tottuneensa siihen, ettei heidän tarvitse jatkuvasti olla samassa paikassa. Heillä on ollut aina yhteiset ja omat piirit. Kumpikin vaatii isot ympyrät.

– On tärkeää, että on omia juttuja ja ystäviä, varsinkin nyt, kun olemme eri maissa, Jaakko sanoo.

– Yhteiselo on hauskempaa, kun on vähän aikaa erillään. Olemme olleet niin pitkään yhdessä, että tuntuu kuin toinen olisi siinä, vaikkei olekaan. Alkuaikoina olin murtunut aina, kun olimme erossa. Tarvitsin niin paljon läheisyyttä ja varmuutta siitä, että tuo ihminen pitää minusta jatkuvasti, Virpi kertoo.

Kun Jaakko muutti Edinburghiin, Virpi tunsi haikeutta. Hän kaipasi viikonloppujen aamiaisia, jotka venyivät, kun heillä oli niin paljon puhuttavaa.

Arkeaan pari kuvaa rauhaisaksi, oltiin yhdessä tai eri maissa. Virpi kirjoittaa työhuoneellaan, Jaakko työskentelee paljon kotona. Virpi ei välitä juhlimisesta, Jaakko istuu joskus mielellään iltaa ystävien kanssa.

Koronapandemian aikana meni kaksi vuotta, etteivät Virpi ja Jaakko tavanneet toisiaan. Britannian ja Suomen karanteenivaatimukset olivat niin ankarat, että he olisivat istuneet vain kotona, jos olisivat ylipäätänsä päässeet matkustamaan.

– Korona opetti meidät käyttämään Skypeä, ja olemme jatkaneet Skype-puheluita koronan jälkeenkin. Juttelemme päivittäin, Jaakko kertoo.

– Kaksi vuotta erossa oli kyllä liikaa, Virpi huokaa.

Joulua 2021 pari pääsi viimein viettämään yhdessä, ja se oli ihanaa. He söivät aamiaista niin pitkään, että se jatkui lounaana ja pöydästä noustiin neljältä iltapäivällä. He katsoivat videoita ja nauroivat niille.

Mitkä sitten ovat pariskunnan intohimon kohteita? Tutkimus ja tiedon perässä kulkeminen, vastaa Jaakko.

– Jos tulisi hullu miljonääri, joka inhoaa islamin tutkimusta ja maksaisi siitä, että lupaan olla tutkimatta, luulen, että kieltäytyisin tarjouksesta. Minusta tulisi elämään katkeroitunut, hapan ja ikävä ihminen, jos minua kiellettäisiin tekemästä tieteellistä työtä.

Pari muistuttaa, ettei humanistin ura ole rahasampo. Kun Jaakko aloitti Helsingin yliopiston tuntiopettajana, palkallista työtä oli kuusi tuntia viikossa.

Tuolloin he juhlivat jokaista pientä asiaa, joka meni eteenpäin, jokaista julkaisua ja apurahaa.

Kysymys on myös valinnoista. Kummankin ammatissa olisi ollut tarjolla rahakkaampia töitä, Jaakolle esimerkiksi konsulttitoimintaa ja esiintymisiä yrityksille. Mutta hän ei ole Jaakko Hämeen-Anttila Oy, jonka esitelmä maksaa 2 000 euroa. Toki hän ottaa vastaan palkkioita, mutta on myös kieltäytynyt niistä: kirjastoissa ja koulussa hän puhuu pullakahveilla.

– Usein olen sanonut, ettei minulla ole ammattia vaan kutsumus. Velvoitteeni on tuoda uutta tietoa ja levittää sitä ilman hintalappua.

Virpille oli suuri asia löytää kutsumuksensa kirjailijana 44-vuotiaana. Se on tuonut tyytyväisyyttä ja iloa. Fiktioon hyppääminen oli hänelle ensin yllätys, sillä hän oli pitänyt itseään tietoihmisenä. Ensimmäisen romaaninsa Suden vuosi hän julkaisi 2003.

– Jaakko rohkaisi minua kirjoittamaan, enkä olisi edes ryhtynyt siihen ilman hänen tukeaan. Hän myös sanoo, etten ole milloinkaan muulloin niin iloinen kuin kirjoittaessani, Virpi sanoo.

– Tuo pätee luomisvaiheessa. Silloin olet hyvällä tuulella, Mutta kun deadline lähestyy, pistät luukut kiinni eikä sinua saa häiritä, Jaakko kommentoi.

Jaakko myös muistelee, että muut näkivät Virpissä kirjailijan paljon ennen kuin tämä itse. Jo Jaakon isä sanoi nuorta Virpiä kuunnellessaan, että tästä pitäisi tulla kirjailija.

Virpin mukaan he ovat ehkä tylsiä ihmisiä, kun heillä ei ole ollut suuria vastoinkäymisiä.

– Olemme aina olleet realistisia sen suhteen, mitä olemme halunneet. Olemme miettineet, mitä valinnoistamme seuraa. Olemme esimerkiksi olleet säntillisiä asuntolainanottajia, arvioineet varamme tarkasti ja maksaneet kaiken takaisin, Virpi kuvaa.

Stressiä pari käsittelee eri tavoin.

– Virpi on stressaantuneena mutalammikossa pyöriskelevä porsas. Minä taas olen karsinassa kiltisti pysyvä nasu, joka ajattelee vain juuri sillä hetkellä tekemäänsä asiaa. Suljen kaiken muun pois, Jaakko kertoo.

– Olet syntymärento, mitä ihailen. Minulla ei ole sitä ominaisuutta, Virpi kommentoi.

Virpiä eivät kuitenkaan stressaa asiat vaan ihmiset. Mikseivät ihmiset voi olla järkeviä, vaan kaikkiin asioihin liittyy tunteita?

Stressiään hän purkaa metsässä kävellen, kiipeillen ja puhumalla Jaakon kanssa.

– Kiipeily on fyysisesti niin vaativaa, etten silloin ajattele mitään muuta. Se on kuin puhdistautuminen. Luontoon voin mennä pahalla tuulella, mutta palaan aina hyvällä mielellä. Myös Jaakon seura rauhoittaa. Kireys höltyy, kun puhun hänen kanssaan, Virpi kertoo.

Jaakolla oli lista unelmia, jotka hän halusi toteuttaa: julkaista tietokirjoja, saada professuuri, tulla kansainvälisesti huomatuksi ja julkaista runoja. Kaikki ovat toteutuneet, viimeisenä niistä oma runokokoelma vuonna 2005.

– Nyt ainoa unelmani on voida tehdä kaikkea sitä jännittävää ja kiinnostavaa, mitä teen. Uutta kategoriaa ei ole vielä löytynyt, paitsi ehkä nukkua huskyn kyljessä toisen kerran. Se tapahtui ensi kertaa taannoin eräiden juhlien jälkeen. Pienenä pelkäsin koiria, Jaakko kertoo.

Virpin suuri unelma oli jo lapsena viettää elämä lukien ja kirjoittaen.

– Ja siihen kuuluu, että on samanlaisia ihmisiä, jotka antavat sille arvoa: että se on kiinnostava eikä pölyinen elämä.

Virpi sanoo, että hän olisi akateemisesti ehkä halunnut tehdä vielä jotakin. Suurempi kunnianhimo kohdistuu kuitenkin kaunokirjallisuuden kirjoittamiseen. Hän voisi unelmoida monivuotisesta apurahasta, jota ei vielä ole saanut. Mutta silti:

– On turhaa ajaa takaa kuvajaisia, kun olen saanut niin paljon.

Kun Virpi nuorena ajatteli, ettei kukaan voi rakastaa häntä, tuli näkyville Jaakko. Kun hän mietti, ettei osaisi olla äiti, vaikka pitikin lapsista, äitinä olo onnistui ja lasten kanssa oli mukavaa hullutella. Hän unelmoi romaanista ja sai sellaisen julkaistuksi. Björk-dekkareihin perustuva tv-sarja olisi vielä kiva, mutta se on toisista kiinni.

– Viisaat ihmiset unelmoivat asioista, joihin voivat itse vaikuttaa, Virpi tuumaa.

Julkaistu 24.9.2022 – Päivitetty 31.12.2022