Elokuvarooli juutalaisia pelastavana Abraham Stillerinä sai Ville Virtasen miettimään omaa menneisyyttään: ”Rakkaus ja väkivalta eivät mahdu samaan huoneeseen – valitsin rakkauden”

Suomessa on jatkosota. Kiväärin piiput osoittavat polvillaan olevan miehen kasvoihin. Kasvot ovat kivettyneet, ei elettäkään vastarinnasta, mutta mies ilmoittaa haluavansa neuvotella. Mies on suomenjuutalainen hyväntekijä Abraham Stiller, joka on saapunut Sallaan, saksalaisten ylläpitämälle vankileirille, tuomaan tarvikkeita seurakuntalaisilleen.

Neuvottelut alkavat. Hetken kuluttua Stiller saa natsien aseiden piiput laskemaan ja pääsee viettämään sapattia vankien luokse.

Hänen tehtävänsä on suojella Suomessa asuvia juutalaisia luovutuksilta Saksaan.

Sama mies oli jo neljä vuotta aiemmin paikalla Helsingin satamassa, johon Ariadne-laiva oli tuonut Puolasta Suomeen yli 60 pakolaisjuutalaista pakoon Euroopassa leimahtanutta juutalaisvihaa. Maihin pääsy meinattiin estää, mutta apuun hälytetty Stiller sai poliitikkoystäviensä tuella päästettyä maahan laivallisen pakolaisia. Seuraavan viikon laivalla saapuneet 56 uutta pakolaista jo käännytettiin maasta pois.

Suomessa alkoivat puhaltaa entistä kovemmat tuulet ja voimansa tunnossa pullistelevaa antisemitististä natsi-Saksaa ei haluttu vastustaa.

Mutta Abraham Stiller ei antanut periksi, hänen tehtävänsä oli puolustaa ihmisyyttä – päälle hiipivän muukalaisvihan ja pimeyden keskellä.

– Nykyään kuulee usein sanat: tärkeintä on intohimo. En usko tuohon yhtään. Hitler oli valtavan intohimoinen setä. Uskoni mukaan tasapainoisessa sielussa järki on peräsimessä, Ville Virtanen sanoo.

Ville Virtanen seisoo tukholmalaisella kadulla ja pohtii viimeisintä elokuvarooliaan. Virtanen on vastikään tehnyt pääroolin Klaus Härön uudessa elokuvassa Ei koskaan yksin, jossa hän esittää Suomen juutalaisia kuolemalta pelastanutta Abraham Stilleriä.

– Olen niin ylpeä tästä elokuvasta. Siihen aikaan, ja tähän aikaan, ihmisten pitää päättää kummalle puolelle historiaa he asettuvat. Jokaisen pitää tehdä tili sen kanssa – kenen joukoissa seisot?

Maailma tarvitsee heitä, jotka sanovat pahalle ei.

Villen oli helppo astua Abraham Stillerin nahkoihin, joka puolusti omiaan rauhan keinoin, ei koskaan väkivalloin.

– Minullakaan ei ole yhtään periaatetta, jonka puolesta olisin valmis tappamaan. Mutta on periaatteita, joiden puolesta voisin kuolla.

Siihen kiteytyy myös Härön elokuvan sanoma: miten yksittäinenkin ihminen voi saada valtavassa paineessa aikaan suuria, kun toimii omatuntonsa mukaan. Ja rauhan, oikeudentajun ja ihmisyyden puolesta – silloinkin, kun häneen kohdistetaan väkivaltaa.

Ville Virtanen sanoo saaneensa elämänsä aikana useasti turpaan. Kun näyttelijä eli nuoruuttaan 1970-luvulla, Helsingin kaduilla kuohui: vastakkain olivat eri kaupunginosat sekä punkkarit, teddyt, hämyt ja skinit. Väkivallan uhka leijui ilmassa eikä iltayhdeksän jälkeen ollut rautatieasemalle mitään asiaa.

– Siellä sai turpaansa. Samoin kävi, jos helsinkiläinen meni Lahteen. Olen kasvanut aikana ja ympäristössä, jossa on pitänyt koko ajan olla valmis antamaan tai saamaan turpaan.

Vuonna 1994 Ville päätti sanoutua irti väkivallasta ja väkivaltaisesta puheesta. Silloin hän kääntyi hengellisyyden puoleen.

– Elämän teemani on, että rakkaus ja väkivalta eivät mahdu samaan huoneeseen. Piti valita jompikumpi ja valitsin rakkauden.

Ville alkoi pohtia väkivallan, verbaalisenkin, vaikutusta ihmisen käytökseen ja ajatteluun. Fyysinen väkivalta kun tulee usein kuvioihin, kun ihmiseltä loppuvat sanat.

– Mietin että mitä jos en lopettaisikaan ajattelua, vaan lisäisin sitä. Silloin tajusin väkivallan tyhmistävän vaikutuksen ja miten se estää ihmisen kehitystä. Hengellisyys on loogista jatkoa rehellisyydelle. Sitä kautta aloin ajatella, että olisiko helpompaa elää, jos en tekisikään tekoja, joita pitää selitellä?

Villen hengellinen herääminen sijoittuu 1990-luvun alkuun. Tietä ortodoksisuuteen olivat tasoittamassa jo edesmennyt teatterilegenda Kalle Holmberg ja hänen Ritva-puolisonsa.

– Ortodoksisuuden alkutraditiot ovat kehittyneet jo ennen kirkon kahtiajakoa. Tärkeä vaikuttaja oli kreikkalainen filosofi Platonilta, jolta tulee kolmijakoinen sielu ja se, että totuutta lähestytään dialogin kautta. Jumalsuhde on kuin ihmissuhde, se vaatii huolenpitoa ja jatkuvaa dialogia, Ville sanoo.

Filokalia eli Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia on viisiosainen kokoelma 300–1400-luvulla eläneiden munkkien kirjoituksia.

– Siinä mietitään rakkauden olemusta pitkältä ajalta, sitä miten ajattelu on kehittynyt. Alussa tunsin, että en pysty tähän, mutta niitä voi lukea pieninä annoksina. Tulkinta ja usko ovat omalla vastuulla.

Ville myös tähdentää laulaja David Bowieta siteeraten: Se, että uskon ei tarkoita, etten ajattelisi. Arkielämässä Villen usko näkyy päivittäin.

– En ole vielä löytänyt Tukholmasta seurakuntaa, mutta rukoilen ja tutkin pyhiä tekstejä osana päivittäisiä rutiineja. Pyrin lukemaan Raamattua ja Filokaliaa. Kuten psalmissa sanotaan: ”Joka aamu järjestän sotajoukkoni” eli laitan ajatukseni järjestykseen. Se on sitä, että saisin huomioni kiinni olennaiseen enkä juoksisi turhuuksien perään. Ja juoksen kuitenkin koko ajan, hän naurahtaa.

Tukholmassa asuva Ville Virtanen pitää hengellisyyttä sukupolvensa kapinana. – Se mihin uskoo on elämän tärkein päätös. Jos ei päätä itse, joku päättää puolestasi. Se ei ole enää vapaa tahto.

Ville muutti Birthe-vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa Tukholmaan jo kymmenen vuotta sitten. Perheestään hän puhuu säästeliäästi, syykin on selvä. Hän sanoo inhoavansa sanaa julkkis, vaikka sanoo olevansa Suomessa aina julkkiksen poika.

Villen isä on tietenkin Jukka Virtanen, suomalaisen kulttuurin ja viihteen suurmies, joka kuoli vuonna 2019. Suomessa Ville oli aina joku muu kuin Ville. Hän oli joko Jukka Virtasen poika tai Aki ja Turo -sketsistä tunnettu kasvo. Ville oli ensimmäisissä kuvauksissaan jo nelivuotiaana, jolloin hän ei edes tajunnut olevansa kameran edessä.

Ville kertoo tarinan ruotsalaisesta elokuvaohjaaja Tomas Alfredsonista, jonka isä oli tunnettu Hans Alfredson – kuin Ruotsin Jukka Virtanen.

– Tomas kertoi, että hänellä oli 24-vuotiaaksi asti sellainen olo, että hänen päänsä päällä on kakkapökäle. Että kun hän tulee johonkin tilanteeseen, sen mukana tulee outo haju. Ihmiset eivät katso häntä suoraan, vaan mukana tulee aina jotain.

Sillä Tomas viittasi isänsä varjoon. Ville sanoo tunnistavansa tunteen, jossa lapsena oppii nopeasti, ketkä puhuvat paskaa ja ketkä näkevät sinut aidosti.

– Niitä jotka näkivät minut, oli helvetin vähän. Ensimmäinen joka näki minut minuna oli hevonen, SM-tasolla nuorena kilparatsastanut Ville sanoo.

Jukka Virtasen tv-julkisuus oli aikanaan niin suurta, että se oli outoa kylän poliiseille, opettajille ja insinööreille. Villen mukaan sitä halveksuttiin ja samalla pelättiin – siinä koettiin olevan määrittelemätöntä valtaa. Ville sanoo saaneensa kokea julkkisperheen leiman nahoissaan, kun hän koki kansakouluaikoina kiusaamista, eristämistä muusta porukasta.

Ville pohtii, että muistaa vieläkin paremmin negatiiviset palautteet kuin positiiviset. Jotain perisuomalaista siinäkin kai on.

Pahinta oli, että Ville kuvitteli itsessään olevan vikaa.

– Luulin, että minun pitäisi olla toisenlainen. Siitä syystä olin joko näkymätön tai menin porukoihin provokaatio edellä. Otin liikaa tilaa tai liian vähän – oli vaikea hahmottaa, kuka olen. Toivoin, että minut nähtäisiin ja samalla halusin, että minua ei määriteltäisi isäni kautta.

Isä Jukalta on jäänyt Villen mieleen ohje, kun nuori Ville oli vaikeassa elämäntilanteessa. ”Aistin Ville sinusta, että olet rehellinen. Olen ylpeä sinusta, se kannattaa pidemmän päälle. Se voi johtaa siihen, että olet 10 vuotta yksin. Mutta pidä se”, Jukka Virtanen neuvoi. Sitä neuvoa Ville on pyrkinyt noudattamaan. Samalla muutoksen tiellä hän on edelleen.

– Tietoisuuden pitäisi vaan kirkastua, vaikka se vasta kovaa hommaa onkin, hän virnistää.

– Olen niin ylpeä tästä elokuvasta. Ihmisten pitää päättää kummalle puolelle historiaa he asettuvat.

Ville Virtanen haluaa palata vielä uuden elokuvansa tärkeään viestiin nykyajalle. Villen mielestä nyt jos koskaan olisi tärkeää miettiä, mikä on oikeasti sananvapautta.

– Vihapuhe ei ole sitä. Se on väkivaltaa. Se johtaa lopulta sotiin, mikä on vain politiikan jatketta, hän paaluttaa.

Äärioikeiston nousu Suomessa juontaa Villen mukaan juurensa Timo Soinin ja Tony Halmeen ajanjaksoon, joka avasi vihapuheen Pandoran lippaan.

– Heidän lapsiaan ovat Purra ja Halla-Aho, koko tämä jengi, joka nyt lietsoo polarisointia ja väkivaltaa. Ajatella, että vielä 20 vuotta sitten olisi ollut poliittinen itsemurha puhua asioista, jotka tänä päivänä ovat valtavirtaa.

Ei koskaan yksin -elokuva asettuu Ville Virtasen mukaan rauhan ja anteeksiannon puolelle.

– On äärimmäisen tärkeää, että se ääni pysyy ylhäällä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa, joka on tällä hetkellä niin polarisoitunutta ja väkivaltaista. Esillä on rasistista paskaa. Sellaisia ihmisiä kuin Abraham tarvitaan juuri nyt.