Yhdysvaltojen Utahista tuleva 20-vuotias Celeste Burns muutti Suomeen levittämään Jumalan sanaa.

Aiemmin mormoneiksi kutsutut lähetyssaarnaajat kohtaavat Suomessa satoja ihmisiä joka viikko.

Nyt Celeste ja neljä muuta lähetyssaarnaajaa kertovat, miltä Suomi ja suomalaiset heidän silmissään näyttävät.

Celeste Burns, 20, Utah, Yhdysvallat

Amerikkalaiselle Celeste Burnsille hankittiin passi, jotta hän voisi matkustaa ensimmäistä kertaa ulkomaille: lähetyssaarnaajaksi Suomeen. Celeste on nyt ollut Suomessa yhdeksän kuukauden ajan, ehtinyt siinä ajassa oppia sujuvan arkisuomen ja asumaan Keravalla, Jyväskylässä, Kokkolassa ja Oulussa.

Ennen Suomeen tuloa Celeste tiesi maasta sen, mitä oli kuullut täällä lähetyssaarnaajana olleelta langoltaan: että Suomessa on todella kylmää ja kieli on outo. Saapuessaan keskellä kylmintä ja pimeintä talvea Celeste ymmärsi, mitä hänen lankonsa oli tarkoittanut.

– Olen kotoisin Utahista ja sielläkin on talvi, mutta en ollut koskaan kokenut sellaista kylmyyttä kuin täällä Suomessa. Jouduin ensi töikseni ostamaan lisää vaatteita, jotta pysyisin lämpimänä. Silloin mietin, onko minusta tähän, kohtamaan tuntemattomia ihmisiä tuntemattomassa maassa, vieraalla kielellä.

Celestelle oli kerrottu, että suomalaiset ovat ujoja ja hän ajatteli ujouden voivan olla myös sisäänpäin kääntyneisyyttä ja epäystävällisyyttä. Mutta täällä ollessaan hän havaitsi suomalaisten olevan kyllä ujoja, mutta valtavan ystävällisiä.

”Suomalaisilla on oma yksityisyyden kuplansa. Jos kuplan sisälle onnistuu pääsemään, suomalaiset puhuvat suoraan varsin henkilökohtaisista ja merkityksellisistä asioista.”

– Ihmiset kieltäytyvät kohteliaasti, jos heitä ei kiinnosta tai heillä ei ole aikaa jutella kanssamme. Moni myös kuuntelee kärsivällisesti, vaikka joudun vielä välillä hakemaan oikeita sanoja puhuessani suomea. Muutaman kerran on käynyt niin, että soittaessamme ihmisten ovikelloja, joku tulee avaamaan, kuuntelee hetken ja sanomatta mitään, alkaa vain hiljaa vetää ovea kiinni edestämme. Silloin ymmärtää konkreettisesti, ettei sanomamme kiinnosta, Celeste naurahtaa.

Hän kertoo huomanneensa, että suomalaisilla on oma yksityisyyden kuplansa. Jos kuplan sisälle onnistuu pääsemään, suomalaiset puhuvat suoraan varsin henkilökohtaisista ja merkityksellisistä asioista.

– Silloin tiedän, että minuun luotetaan. Olen joutunut pohtimaan omaa uskoanikin, kun minulta on kysytty suoraan, mihin Jumalaa tarvitaan tai miten jaksan kiertää puhumassa tuntemattomille uskostani.

Lähetyssaarnaajana hän kohtaa ihmisiä kuutena päivänä viikossa. Yksi päivä on lepopäivä.

– Tuolloin hoidan kotitöitä, kuten pyykinpesua, olen yhteydessä perheeseeni USA:ssa ja vain lepään ja lataan akkujani sosiaalisia kohtaamisia varten.

Celeste muistelee yhtä tapausta, jossa teini-ikäinen nuori oli tullut avaamaan oven ja ovelta näki suoraan asunnon kylpyhuoneeseen. Suihkussa ollut äiti oli tempaissut pyyhkeen ympärilleen ja tullut ovelle kuuntelemaan Celesteä ja hänen lähetyssaarnaajatoveriaan.

–Olin hämilläni, sillä en halua vaivata ihmisiä. Se on myös asia, jota minun on pitänyt opetella. Nyt ajattelen niin, että pieni vaivaaminen on oikeutettua, jos ihmisellä on mahdollisuus avullani löytää yhteys Jumalaan.

Brody Johnson, 20, Arizona, Yhdysvallat

Aiemmin mormonikirkkona tunnetusta Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkosta puhutaan nykyään mieluummin MAP-kirkkona. Arizonan osavaltiosta kotoisin olevan Brody Johnsonin suomalainen isoäiti liittyi kirkkoon Suomessa asuessaan, ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin.

Brodyn ollessa 16-vuotias hänen serkkunsa ehdotti, että he alkaisivat yhdessä isoäidin kanssa harjoitella yksittäisiä suomen kielen sanoja.

– Varsinaisen suomen kielen opiskelun aloitin vasta lähetyssaarnaajatyöhön valmistavalla yhdeksän viikon mittaisella leirillä Utahissa, Brody kertoo sujuvalla suomella.

Brodyn mielestä suomalaiset ovat ennen kaikkea avuliaita.

– Arjen tilanteissa, kun olen vaikka muuttanut juuri uudelle paikkakunnalle ja tiedustelen lähintä ruokakauppaa, olen saanut paljon apua ja ystävällisiä neuvoja.

Brodylle suomalaiset ovat näyttäytyneet kohteliaina, uskonasioista mielellään vaikenevina.

– Kun odottelin viisumini saapumista, tein muutaman kuukauden lähetystyötä Ohion osavaltiossa Yhdysvalloissa. Siellä oli ihmisten kanssa helpompaa aloittaa keskustelu uskonnollisuudesta.

Brody on kiertänyt ympäri Suomea lähetyssaarnaajana kohta kahden vuoden ajan. Erityisesti hänelle on jäänyt mieleen yksi kohtaaminen pimeässä, talvisessa Oulussa, jossa hän oli parinsa kanssa yrittänyt saada ihmisiä juttelemaan kanssaan huonolla menestyksellä. Kunnes erään talon oven avasi mies, jolta he kysyivät, että voisivatko tulla sisään.

– Mies vastasi suomalaiseen tyyliin: no miksipä ei? Niin me sitten istuimme siellä perheen olohuoneessa, jonne tuli paikalle miehen vaimo. Vaimo oli hyvin hämmästynyt, että hänen miehensä oli kutsunut meidät sisään. Meille tarjottiin juotavaa ja kävimme yhdessä hyvän keskustelun.

Välillä on uuvuttavaa jaksaa olla koko ajan sosiaalinen.

– Onneksi liikumme aina pareittain ja meillä on rinnallamme koko ajan lähetyssaarnaajatoveri, jonka kanssa voimme puhua mieltä askarruttavista asioista ja jakaa vaikkapa koti-ikävän tunnetta.

Brody määrittelee onnistuneensa lähetystyössä, jos on voinut auttaa ihmisiä jollakin tavalla.

Suomessa se on ollut välillä todella haasteellista, sillä suomalaiset eivät anna helposti auttaa itseään vaan sisukkaasti tekevät kaiken itse, hän sanoo hymyillen.

Brody arvelee, että hänen saattaa olla vaikeaa sopeutua Arizonan kuumuuteen ja äänekkyyteen, kun hän palaa takaisin lokakuussa.

– Olen oppinut valtavasti näiden kahden vuoden aikana Suomessa. Olen itsenäistynyt ja uskoni on vahvistunut. Olen ymmärtänyt, kuinka hyvä kommunikointitapa on suomalaisille tyypillinen suoran kysymyksen esittäminen, johon odotetaan suoraa, rehellistä vastausta. Sellainen helpottaa elämää.

Kai Rinne, 21, Boston, Yhdysvallat

Lähetyssaarnaajana Kai Rinne on oppinut, ettei ihmisen ulkoisesta olemuksesta voi päätellä sitä, kuka on kiinnostunut kuulemaan heidän sanomaansa.

– Haluan ennakkoluulottomasti lähestyä kaikenlaisia ihmisiä, Rinne kertoo ja näyttää kännykästä jokunen aika sitten otettuja kuvia itsestään.

Kuvissa skeittarihenkisen nuoren miehen hiuksiin on leikattu ja värjätty Marimekon Unikko-kukkakuvioita ja liekkiaihioita. Nyt Kailla on päällään lähetyssaarnaajan työasu: siisti kauluspaita, suorat, tummat housut, solmio ja nimikyltti, jossa lukee Vanhin Rinne.

Ennen Suomeen lähetyssaarnaajaksi tuloaan Kai suoritti yliopisto-opintoja Havajilla. Kai on kotoisin Bostonista ja hänellä on suomalaisia sukujuuria, isoisä on lähtöisin Jyväskylästä. Kotona ei kuitenkaan ole puhuttu suomea. Mutta Kain mukaan Boston on itse asiassa hyvin samanlainen paikka kuin Suomi.

– Molemmissa on esimerkiksi paljon kirkkorakennuksia, mutta ihmiset eivät juurikaan käy niissä.

Kohdatessaan ihmisiä Suomessa hänkin on kokenut monenlaisia vastaanottoja.

– Muutamia kertoja ovikelloa soitettuani minut on kutsuttu sisään syömään suomalaista ruokaa. Joskus joku on kiroillen vetänyt oven kiinni nenäni edestä. Välillä joku on kertonut juuri rukoilleensa, että saisi puhua toisen ihmisen kanssa.

”Joskus joku on kiroillen vetänyt oven kiinni nenäni edestä. Välillä joku on kertonut juuri rukoilleensa, että saisi puhua toisen ihmisen kanssa.”

Kain mielestä suomalaiset ovat hiljaisempia kuin amerikkalaiset ja suhtautuvat uskontoon ja uskonasioihin melko neutraalisti.

– Juuri kukaan ei ole sanonut minulle mitään loukkaavaa liittyen uskooni tai tehtävääni tuoda ihmisiä lähemmäs Jumalaa.

Lähetystyötä tehdään niin toreilla, kaduilla kuin kiertämällä ihmisten kotiovilla. Lähetyssaarnaajat suunnittelevat viikko-ohjelmansa yhdessä lähetyssaarnaajatoverinsa kanssa ja voivat vapaasti valita, millä alueilla kiertävät.

Pienemmissä kaupungeissa pääsee kerrostaloihinkin sisään ilman alaovikoodeja. Digitaalisuus on tullut myös osaksi lähetystyötä. Seurakunnat ja yksittäiset lähetyssaarnaajat ovat omilla tileillään Facebookissa, jotta ihmisten kohtaaminen olisi mahdollista tässäkin ympäristössä.

– Kun yksi viidestäkymmenestä ihmisestä, jolle esittäydyn, suostuu puhumaan kanssani ja yksi kolmestasadasta kiinnostuu tulemaan kirkkoon, olen joutunut kohtaamaan aikamoisen määrän torjuntaa. Olen välillä miettinyt, olenko saanut mitään aikaiseksi, autanko oikeasti ketään, Kai pohtii.

– Sellaiset hetket, kun joku kertoo minun tuoneen hänen elämäänsä toivoa, ovat alleviivanneet minulle tämän työn merkityksellisyyttä. Lähetyssaarnaajan työssä olen myös sisäistänyt sen, ettei kyse ole tässä maailmassa vain minusta vaan kaikista meistä yhdessä.

Ellie Bentley, 21, Arizona, Yhdysvallat

Yksi kohtaaminen Suomessa on jäänyt Ellie Bentleyn mieleen. Kun hän ja hänen lähetyssaarnaajatoverinsa soittivat ovikelloa, oven avannut vanha nainen kysyi, ovatko tulijat hänen lapsenlapsiaan. Tätä kohtaamista hän on usein miettinyt.

21-vuotias Ellie on kotoisin eteläisestä USA:sta, Arizonan osavaltiosta. Ennen lähetyssaarnaajaksi Suomeen tuloaan Ellie työskenteli Arizonassa lähihoitajana ja opiskeli sairaanhoitajaksi.

Ellie oli matkustellut jonkin verran lapsuudenperheensä kanssa Etelä-Euroopassa ja asunut vajaat puoli vuotta Dominikaanisessa tasavallassa. Mutta kuulleessaan lähetystyöpaikkansa olevan Suomessa, täytyi hänen katsoa kartasta, missä maa tarkalleen ottaen oikein sijaitsi. Ennakkotietoina Suomesta Elliellä olivat ilmaston kylmyys, kielen vaikeus sekä ihmisten ujous.

– Suomessa viettämäni kolmentoista kuukauden aikana olen oppinut, että suomalaiset ovat kyllä ujojakin, mutta myös rehellisiä, luotettavia ja uskollisia. Olen täällä ollessani solminut ystävyyssuhteita, joiden tiedän kestävän.

Myös molemmat Ellien vanhemmista olivat aikoinaan lähetystyössä Brasiliassa ja kannustivat tytärtään lähtemään maailmalle. Jokaisessa maassa on omanlaisensa lähetystyön kulttuuri, hän tietää.

– Suomessa meidän ei oleteta olevan kloonattuja robotteja vaan omat, yksilölliset vahvuutemme ja persoonamme saavat näkyä työssä, toteaa Ellie suomeksi.

Työ voi silti olla välillä raskasta. Ellie kertoo vaikeista hetkistä, jolloin hän on sydäntalvella pimeässä polvistunut lumihankeen ja pyytänyt Jumalalta voimaa jatkaa lähetystyössä. Lähetyssaarnaja-aikanaan Ellie kokee kohdanneensa monia sellaisia asioita, joita samanikäiset amerikkalaiset eivät yleensä joudu pohtimaan.

– Olen muuttanut ulkomaille vieraaseen maahan, opetellut vaikean kielen ja tullessani tänne en tuntenut ketään. En ketään. Välillä on ollut raskasta, kun ympärillä ei ole ollut ihmisiä, jotka todella tuntisivat minut.

On päiviä, jolloin lähetystyötä tehdessään Ellie puhuu jopa sadalle ihmiselle. Kohtaamiset ovat lyhyitä, mutta niitä on paljon. Toisina päivinä pitkiä keskusteluja käydään vain muutaman ihmisen kanssa.

Yhden ainoan kerran Ellie on pelännyt.

– Soitimme ovikelloa ja ovelle ilmestyi nainen, joka lähti jahtaamaan minua ja toveriani ensin portaita alas rappukäytävässä ja sitten hän juoksi perässämme vielä kadullakin. Silloin minua pelotti, mutta tiesin Jumalan pitävän meistä huolta.

Vanhemmat ihmiset saattavat vakuutella Ellielle jo käyvänsä säännöllisesti kirkossa.

– Se tuntuu huvittavalta, sillä en minä ole tarkistamassa kenenkään kirkkokäyntien määrää. Osa nuorista on avarakatseisia ja uteliaita ja haluavat siksi jatkaa keskusteluja kanssamme uskostamme. Toisia ei sanomamme kiinnosta laisinkaan.

Yleisin ensireaktio suomalaisilta on Ellien mukaan hämmentyneisyys: miksi haluatte puhua näin henkilökohtaisesta asiasta kuin uskosta? Ja seuraava reaktio on torjunta, suomalaiset eivät halua puhua uskonasioistaan vieraille.

Arizonassa Ellie on tottunut purkamaan paineita juoksemalla maratoneja, mutta Suomessa lähetystyön ohessa siihen ei ole ollut aikaa eikä juoksuseuraakaan.

– Olen löytänyt uuden, varsin suomalaisen harrastuksen, harmonikan soiton, naurahtaa Ellie.

– Olen myös retkeillyt Suomen luonnossa, se on ihanan rauhoittavaa.

Ellie kokee onnistuneensa lähetystyössä, jos on voinut saada tapaamansa ihmiset tuntemaan itsensä huomatuiksi ja rakastetuiksi.

Jaswant Flynn, 20, Huddersfield, Iso-Britannia

Kun Jaswant Flynn sai kuulla lähtevänsä lähetyssaarnaajaksi Suomeen, oli se suuri yllätys. Ison-Britannian Huddersfieldista kotoisin oleva Jaswant oli opiskellut koulussa seitsemän vuotta espanjaa ja oletti päätyvänsä Etelä-Amerikkaan.

– Suomesta en oikeastaan tiennyt mitään muuta kuin pääkaupungin nimen ja saunan tänne tullessani.

Valinnalla on kuitenkin ollut puolensa.

– Olen introvertti, joten minun on varmastikin ollut helpompaa sopeutua Suomeen kuin joidenkin toisten, jotka ovat kovin puheliaita ja sosiaalisia, hän toteaa hymyillen.

Jaswant aloitti suomen kielen opiskelun Utahissa pidetyllä lähetyssaarnaajien valmistautumisleirillä yhdeksän viikkoa ennen Suomeen tuloaan. Lähes kahden täällä vietetyn vuoden aikana hän on opiskellut joka päivä tunnin ajan itsenäisesti suomen kieltä ja puhuu sitä nyt täysin sujuvasti.

– Saavuin marraskuussa ja ensimmäinen asemapaikkani oli Kemi. Ihmettelin, missä kaikki ihmiset ovat. Myös kylmyys tuntui sietämättömältä. Aluksi minua jännitti kovasti mennä soittamaan ovikelloja ja kertomaan tuntemattomille ihmisille uskostani, koska en ollut koskaan ennen tehnyt mitään vastaavaa.

Kahden vuoden aikana Jaswant on asunut Kemissä, Pietarsaaressa, Kokkolassa, Tampereella, Jyväskylässä ja pariin eri otteeseen Helsingissä. Lähetyssaarnaajien kohdalla tehdään arvio asemapaikasta aina yhdeksän viikon välein. Vähintäänkin lähetyssaarnaajatoveri vaihtuu tuolloin, sillä uusia lähetyssaarnaajia tulee Suomeen joka yhdeksäs viikko.

– Suomalaiset ovat rehellisiä, kannustavia ja suoria kunnioittavalla tavalla. Toki joskus huomaan, ettei ihminen saa sanottua, ettei ole oikeasti kiinnostunut kuulemaan sanomaamme. Uskoisin, että Britanniassa on helpompi saada ihmisiä keskustelemaan uskonasioista kuin Suomessa, mutta täällä keskustelut ovat syvällisempiä. Suomalaiset voivat olla uskossa, uskoa Jumalaan, mutta he eivät harjoita uskontoaan arjessa.

”Ihmettelin, missä kaikki ihmiset ovat. Myös kylmyys tuntui sietämättömältä.”

Jaswant työskenteli neljän vuoden ajan koulun ohessa saadakseen säästetyksi rahat lähetyssaarnaaja-aikaan.

– Tein töitä pizzeriassa ja naapuriapuna kaikenlaista autojen pesusta nurmikonleikkuuseen, jotta pystyn rahoittamaan asumiseni, matkakulut ja arjen menot Suomessa.

Jaswantin äiti on syntynyt Intiassa sikhiuskoiseen perheeseen ja liittynyt 20-vuotiaana MAP-kirkkoon.

– Äitini oli minulle suurin tuki harkitessani lähetystyöhön lähtemistä. Äiti kannusti minua, mutta teki samalla selväksi, että vaikka en lähtisi, hän kunnioittaisi päätöstäni.

Suomen-vuosien aikana Jaswantin uskoa on välillä koeteltu, hän kertoo.

– Kun olen kuullut kymmeniä kertoja peräkkäin kohteliaan "ei kiitos", enkä saanut päivän aikana ketään kiinnostumaan sanomastani, olen ajatellut, onko tässä mitään järkeä. Uhraan kaksi vuotta elämästäni ja kohtaan vain torjuntaa. Olen joutunut syvällisesti pohtimaan, mistä uskossani ja kertomassani sanomassa on kyse. Lähetyssaarnajana toimiminen Suomessa on todellakin vahvistanut omaa uskoani.