Apu

Viimeisellä laivalla Suomeen - inkeriläinen Helmi Talikka, 88, selvisi täpärästi Stalinin sorrosta ja saksalaisten keskitysleiriltä

Viimeisellä laivalla Suomeen - inkeriläinen Helmi Talikka, 88, selvisi täpärästi Stalinin sorrosta ja saksalaisten keskitysleiriltä

Hurjan selviytymistarinan jälkeen elämällä oli Helmi Talikalle vielä yksi yllätys.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Muistot saksalaisten keskitysleiriltä Narvasta eivät lähde koskaan mielestä.

– Suurin osa leirin asukkaista oli venäläisiä ja joka yö heitä kuoli kuin kärpäsiä. Se oli hirveää, ja hirveintä oli se, kun he huusivat öisin, leiriltä selvinnyt 88-vuotias Helmi Talikka muistelee. 

Kauhukuvat tuntuvat kaukaisilta kuopiolaisessa asunnossa, joka on täynnä ihmisiä ja naurua. Kahvi porisee keittimessä, piirakkalautanen laitetaan tarjolle. Pöydän vieressä istuu suoraryhtinen, kuvankaunis rouva, joka hymyillen kuuntelee sukulaisten hälinää ympärillään. Kolme vuotta sitten Helmin näkö alkoi heikentyä niin, että käytännössä hän on tänä päivänä sokea, mutta muisti toimii edelleen hyvin.

Helmillä onkin kerrottavanaan aikamoinen tarina. Se alkaa Venäjältä, läheltä Pietaria, joka Helmin lapsuudessa tunnettiin nimellä Leningrad.

Suomen vanhalla rajalla sijaitseva Valkeasaari oli ennen sotia tavallinen, rauhallinen paikka, jossa ihmiset elivät enimmäkseen maanviljelyllä. Mutta yhdessä asiassa he poikkesivat muista venäläisistä: näiden inkeriläisiksi kutsuttujen äidinkieli oli suomi.

Vuonna 1886 Valkeasaaressa syntyi Maria Pöllä, joka meni naimisiin Antti Viholaisen kanssa. Pariskunta sai kaksi lasta, Antin ja Olgan. Kun Maria jäi leskeksi, hän meni uusiin naimisiin toisen lesken, Grigori ”Riku” Aleksandrovin kanssa. Syntyi vielä kaksi tyttöä, Helmi vuonna 1930 ja Suomi vuonna 1931.

– Isän taustasta tiedetään se, että hän syntyi keisari Aleksanteri II:n hovissa ja sai siitä sukunimensä. Hänet annettiin jo vauvana suomalaiseen perheeseen Valkeasaareen, Helmi kertoo.

Liekö kyseessä palvelustytön tai hovineidon hairahdus, mutta pojalle kävi hyvin: suomalaisperhe oli hyvin rikas, ja poika peri aikanaan komean talon.

– Koska tyttäret Anna ja Katri isän ensimmäisestä avioliitosta vastustivat uutta liittoa, emme muuttaneet suureen taloon vaan äidin kanssa Mottorin kylään, pieneen mökkiin. Isä kuoli vuonna 1932. Olin vasta kolmevuotias enkä muista isästä mitään.

Helmin Maria-äiti eturivissä toinen oikealta.

Äiti Maria jäi jälleen yksinhuoltajaksi. Taloudessa oli lehmä, joten joka toinen päivä äiti saattoi matkustaa junalla Leningradiin myymään maitoa ja voita. Helmin puolisisarukset, 21-vuotias Olga ja 18-vuotias Antti, olivat jo töissä. 

1930-luvun alussa alkoi Stalinin ajama maatalouden kollektivisointi, mikä käytännössä merkitsi talonpoikien omaisuuksien takavarikointia. Stalin alkoi vainota kulakeiksi kutsumaansa vaurasta talonpoikaisluokkaa. Ihmisiä  teloitettiin tai lähetettiin Siperian kaivoksiin. Vuosina 1937–38 erityisesti inkeriläiset joutuivat ankarien vainojen kohteeksi.

– Äiti kertoi, että venäläiset hakivat öisin ihmisiä. Jos omistit jotain, se oli henki pois tai Siperiaan, Helmi muistelee.

Seuraavaksi Stalin alkoi puhdistaa Karjalankannaksen rajavyöhykettä suomalaisista muka turvallisuuden nimissä. Valkeasaari tyhjennettiin käytännössä kokonaan.

– Myös meille tuli vuonna 1936 käsky lähteä Valkeasaaresta. Mukaan ei saatu mitään, ei edes valokuva-albumeita.

Neljän vuoden ajan Maria lapsineen siirtyi paikasta toiseen.

– En valitettavasti pysty nimeämään paikkoja, meidät vietiin tavarajunalla jonnekin Sisä-Venäjälle. Äiti, Antti ja Olga työskentelivät eri kolhooseissa maataloustöissä. Antti työskenteli myös yövartijana ja Olga myöhemmin tarjoilijana.

– Niinä neljänä vuonna kävin venäläistä koulua aina siihen asti, kun lumi tuli maahan. Sen jälkeen en päässyt kouluun, koska ei ollut kenkiä. Lueskelin ja laulelin äidin virsikirjoja.

Vuonna 1940 äiti päätti palata takaisin Valkeasaareen. 

– Antti oli lähtenyt etsimään töitä ja sanonut äidille, että kun saa työpaikan, tulee hakemaan meidät. Jostain syystä äiti kuitenkin lähti ennen Antin paluuta. Sen jälkeen emme enää koskaan nähneet Anttia. 

Helmillä ei ole tietoa tai muistikuvaa siitä, miksi äiti päätti lähteä odottamatta Antin paluuta. 

Syksyllä 1940 Maria tyttärineen palasi takaisin Valkeasaareen. Kotimökkiä ei enää ollut, joten kolmikko muutti tyhjään taloon, jonka toinen pääty oli romahtanut.

– Kyläläiset antoivat peitteitä ja lämpimiä vaatteita. Huoneessa oli hella, jolla äiti keitti teetä. Pakkasta oli 40 astetta. Selvisimme siitäkin, Helmi sanoo. 

Olga tuli perässä jonkin ajan kuluttua.

– Hän oli hyvin sairas, kovassa kuumeessa. Toivuttuaan hän läksi etsimään töitä ja päätyi Leningradiin ilmeisesti tarjoilijaksi.

Kodittomana Valkeasaareen ei voinut jäädä. Keväällä 1941 Maria tyttärineen päätyi itäiselle Inkerinmaalle, Järvisaaren pitäjän Metsäpirtin kylään.

– Eräänä elokuisena päivänä olimme lapsijoukon kanssa ulkona, kun lentokoneita alkoi lentää yli. Jotain alkoi pudota koneista, joten juoksimme läheiseen taloon. Kohta alkoivat pommit räjähdellä. Koko kylä lähti pommituksia turvaan metsään kahdeksi päiväksi. Kun palasimme takaisin, saksalaiset olivat kylässä.

Länsi- ja Keski-Inkeri joutuivat saksalaisten miehittämäksi syksyllä 1941. Ensimmäinen sotatalvi oli vaikea, arviolta 6 000 inkeriläistä kuoli nälkään ja tauteihin.

– Kerran saksalaiset tappoivat ruttoisen hevosen ja hautasivat sen maahan. Kyläläiset kävivät nälkäänsä kaivamassa raadon esiin ja jakoivat lihat. Äitikin sai osansa. En tiedä, mikä siinä lihassa oli, mutta sain sen jälkeen todella ikävän syyhyn.

Perheen yhteys Olgaan katkesi.

Virossa oli natsimiehityksen aikana noin 30 keskitysleiriä. Kaikki keskitysleirit eivät olleet niin tuhoavia kuin juutalaisille tarkoitetut, mutta elinoloiltaan silti epäinhimillisiä.

– Meidät siirrettiin Metsäpirtistä saksalaisten keskitysleirille Narvaan. Leiri oli perustettu entiseen kolhoosiin, nukuimme vanhassa navetassa lavitsoilla. Alue oli korkean piikkilanka-aidan ympäröimä.

Yksi suurimpia tappajia oli lavantauti. 

– Aamuisin ruumiit vedettiin vesikelkalla pihalla olevaan joukkohautaan ja kävimme äidin kanssa kuolleita katsomassa. Me emme sairastuneet, mutta pää oli täynnä täitä. Vettä ei ollut kunnolla edes juotavaksi, saati sitten pesuun. Olin noin 13-vuotias, pieni ja laiha. Kerran naapurilavitsan nainen sanoi äidille, että tuo sinun tyttösi ei tule selviämään…

– Yksi kauheimpia muistoja on tämä: monilla leiriläisillä oli paha ripuli, joka lähinnä näytti vispatulta kananmunankeltuaiselta. Aina kun meni vessaan, nilkat peittyivät siihen keltaiseen velliin. Piikkilanka-aidan toisella puolella oli puhdasta lunta, työnsin jalan aidan läpi ja putsasin lumeen jalat. Siis paljaat jalat, ei ollut kenkiä. 

Tyypillinen päiväannos oli limppu sahajauhonsekaista leipää, kulho vetistä soppaa sekä kuppi teetä.

– Meidät pelasti se, että eräs vartija antoi joka päivä salaa leipää. Palasesta riitti meille kolmelle jokaiselle noin kahden sentin paksuinen viipale. Sillä selvisimme hen­gissä. 

Vielä miehityksen alkuaikoina saksalaisten oli vaikea erottaa inkeriläisiä venäläisistä, mutta kun suomalaisuus selvisi, kohtelu muuttui paremmaksi. Olivathan suomalaiset sentään aseveljiä.

Keväällä 1942 leireillä oli jo niin kova pula ruoasta, että saksalaiset alkoivat siirtää osan ihmisistä muualle Viroon, osan Saksaan. Helmi, Suomi ja tyttöjen äiti saivat lähtökäskyn. Venäjänkielisiä ei siirretty.

– Jouduimme ensin kahdeksi viikoksi Paldiskiin leirille, missä rupia hoidettiin keltaisella linimentillä. Lääke tehosi. Sen jälkeen meidät siirrettiin työpalveluun. Minut laitettiin töihin virolaiseen maataloon Igaveren kylään. Talossa asui isäntäpari, vanha nainen sekä hevosia hoitanut venäläinen vanki.

Talo sijaitsi 10 kilometrin päässä Tartosta, Emajoen rannalla. Talon pihalla oli saksalaisten teltta, päämaja. Helmi tutustui Hans-nimiseen sotilaaseen, joka opetti saksan kieltä. Lopulta Helmi lauleli lilimarlenet sujuvasti saksaksi. Hans antoi myös itsestään muistoksi hääkuvansa, joka katosi myöhemmin. 

Suomi sai vastuulleen naapuritalon, jossa asui kaksi poikamiestä ja näiden äiti. ­Äiti-Maria päätyi samaan kylään kehrääjäksi.

– Minun piti lypsää seitsemän lehmää kolme kertaa päivässä, ja olla myös paimenena neljä tuntia kerrallaan kahdesti päivässä. Kesällä keritsin lampaat. Suomi hoiti naapuritalossa viittä lehmää. Olimme siellä vajaat kaksi vuotta.

Saksalaisten keskitysleirin jälkeen 13-vuotias Helmi joutui pakkotöihin virolaiseen maataloon. Isäntäväen ja vanhan emännän lisäksi talossa työskenteli venäläinen sotavanki.

Vuodenvaihteessa 1942–43 Saksa ja Suomi tekivät sopimukset inkeriläisten siirtämisestä Suomeen. Evakuointi alkoi maaliskuussa 1943.

– Äiti kuuli, että Suomeen pääsee ja pani hakemukset, mutta käytti venäläistä sukunimeä. Se tyssäsi siihen. Sitten äiti sanoi, että otetaanpa se ensimmäisen miehen Viholaisen Antin sukunimi käyttöön ja se toimi.

Kaikkiaan 63 000 inkeriläistä siirrettiin Suomeen ajanjaksolla 29.3.1943–17.6.1944. 

– Lähtö oli Paldiskin satamasta, missä jouduimme ensin odottamaan pari päivää pahimman myrskyn laantumista. Matkaa tehtiin pikkuisella purkilla, oli edelleen myrsky ja oksensin koko matkan. Meri oli täynnä miinoja. Mutta lopulta 18.6.1944 astuimme maihin Hangon satamassa. Äiti kaiketi kiitti Jumalaa. 

Se oli viimeinen laiva, joka toi inkeriläisiä Suomeen.

15-vuotiaan Helmin uusi elämä alkoi kahden viikon vastaanottoleirillä Hangossa. Sieltä matka jatkui Mellilään. 

Samaan aikaan vanhan kodin nurkilla taisteltiin. Yhdeksän päivää aikaisemmin puna-armeija oli aloittanut Kannaksen suurhyökkäyksen juuri Valkeasaaresta.

– Asuimme Mellilässä radan varressa. Monta kertaa päivässä rintamalta tuli ­junia, jotka olivat täynnä ruumisarkkuja. Kun junat pysähtyivät asemalle, äiti kävi aukomassa arkun kansia. Hän etsi Anttia. 

Mellilästä perhe siirtyi Juupajoelle, Kopsamon kylään. Pari vuotta myöhemmin Helmi ja Suomi saivat töitä Korkeakoskelta, Aaltosen kenkätehtaasta.

Kun Neuvostoliitto alkoi vaatia inkeriläisiään takaisin vuonna 1944, Juupajoen kunta ei kehottanut lähtemään vaan antoi luvan jäädä.

Sota loppui. Tytöt alkoivat harrastaa kansantanssia. Vuonna 1948 Helmi oli juhannustansseissa, kun polkan aikana tyttöporukkaa lähestyi varkautelainen varusmies Keijo Talikka Suomen armeijan viestimiehen puvussa.

– Sitä polkkaa olemme tanssineet jo 67 vuotta, Keijo naurahtaa.

Helmi ja Keijo avioituivat vuonna 1950.

Pariskunta meni kihloihin 1949 ja naimisiin vuonna 1950. Perhe alkoi kasvaa: Kaarina syntyi vuonna 1951 Varkaudessa, vauvana kuollut Eija vuonna 1952, Seppo syntyi 1954, Ismo 1955, Päivi 1960 ja Niina 1967. Perhe asui jonkin aikaa Tuusniemellä, lopullinen koti löytyi vuonna 1955 Kuopiosta. Keijo työskenteli tavaratalon urheiluosastolla ja Helmi lankaliike Kerässä myyjänä. Hän oli niin pidetty, että tänä päivänäkin vanhat asiakkaat tulevat halaamaan kadulla. 

Suomi-siskosta tuli nuoriso-ohjaaja, joka oli myös taitava voimistelija ja virkkaaja. Hän löysi aviomiehekseen Tarmo Saarion. Perheeseen syntyi kuusi lasta: Seppo, Juha, Vesa, Erja, Risto ja Katja.

60-luvulla perhe yritti etsiä Olgaa Punaisen ristin avulla, tuloksetta.

– Maria-äiti kuoli Kuopiossa 21.12.1964. Hän oli hyvin kiitollinen, kun sai viettää viimeiset vuotensa rauhallisissa, joskin niukoissa oloissa. Aina hän kuitenkin ikävöi Olgaa ja Anttia. 

Elämällä oli antaa vielä yksi yllätys.

1970-luvulla Helmin inkeriläistyökaverit Aaltosen Kenkätehtaalta lähtivät käymään Leningradissa.

– Kun Hertta ja Irja juttelivat erään ystävänsä kanssa, sukunimemme Viholainen tuli esiin. Ystävä kertoi tavanneensa erään Olga Viholaisen, mutta ei tiennyt, missä tämä asui. Hän lupasi kysyä pojaltaan. Poika oli poliisi, joka löysi Olgan Itä-Siperiasta, Krasnojarskista.

– Saimme osoitteen ja kirjoitin Olgalle. Hän lähetti venäjänkielisen kirjeen takaisin, suomenkieli oli unohtunut. Jälkeenpäin Olga kertoi, kuinka oli järkyttynyt kirjeestäni. Me olimmekin elossa!

Kesällä 1975 sisarukset matkustivat Leningradiin ja tapasivat kauan kadoksissa olleen Olgan. 

– Kun Olga käveli puistoon, tunnistin hänet heti, sillä hän muistutti äitiä. Tapaamisen aikana hän ei pystynyt ollenkaan puhumaan, itki koko ajan. Surullisinta oli se, ettei äiti saanut koskaan tietää, että Olga oli sittenkin elossa. 

Kuvassa vasemmalta Helmi, Olga ja Suomi, takana Keijo.

Kun Saksa piiritti Leningradin 1941, tarjoilijana työskennellyt Olga jäi kaupungin sisäpuolelle. Saarron sisällä ankara ruokapula yltyi pian nälänhädäksi.

– Perhe, jonka luona hän asui, kuoli pommituksessa. Talosta löytyi säkillinen suolaa, jonka avulla Olga selviytyi, sillä hän pystyi vaihtamaan suolaa ruokaan. Olga joutui muiden kaupunkilaisten mukana kaivamaan usein juoksuhautoja, paljon väkeä kuoli nälkään ja sairauksiin.

– Piirityksessä avautui niin sanottu Elämän tie. Olga pääsi sen avulla pois Leningradista ja päätyi lopulta Siperiaan, Krasnojarskiin. Olot olivat Siperiassa hyvät, oli ruokaa ja töitä. Hän pääsi töihin ammustehtaalle. Krasnojarskissa hän tapasi Vanjan eli Ivanin, meni naimisiin ja sai pojan ja kaksi tytärtä. Olga ja Ivan olivat töissä rautateillä.

– Olga vieraili pari kertaa Suomessa ja olisi myös voinut jäädä tänne, mutta hän ei halunnut. Koti oli Siperiassa. Hän kuoli vuonna 2010.

Kun Neuvostoliitto kaatui, Helmi kävi Valkeasaaressa, mutta kotipaikalle Mottorin kylään ei löytynyt kuljetusta. 

Tänä päivänä hän asuu Keijon kanssa edelleen Kuopiossa.

– Ikäviä asioita ei kannata pohtia, niille kun ei mahda mitään. Olen saanut elää ihanan elämän Suomessa. Meillä on Keijon kanssa viisi lasta ja 20 lastenlasta. Mitä ihmettä minä valittaisin?

Helmin suurin haave olisi löytää kadonneita sukulaisia tämän lehtijutun avulla.

– Voiko tosiaan olla mahdollista, että vain me kolme olemme ainoat suvusta, jotka pääsivät Suomeen. Äitini Maria oli tyttönimeltään Pöllä, äidinäiti nimeltään Hedwig Rautanen ja äidin Kristiina-sisko sukunimeltään Teräväinen. Voi kunpa edes joku sukulainen ottaisi yhteyttä.

Vain yhteen kysymykseen ei ehkä koskaan löydy vastausta:

– Mikäköhän kohtalo sillä meidän Antilla oli? 

Teksti Eve Hietamies, kuvat Matias Honkamaa

Julkaistu: 30.12.2017