Olen tänäänkin yksin kotona. Teen samaa mitä aina ennenkin: työtäni yksin kotona. Osaan olla yksin. Kotona. Tämä ei ole vapaaehtoista karanteenia eikä tilapäistä etätyötä. Minulla ei ole työpaikkaa, vaan työpaikkani on kotona. Minulla ei ole työnantajaa, on vain toimeksiantajia. Ei työtovereita joihin pitää sosiaalista etäisyyttä. Ei työsuhdetta josta minut voisi lomauttaa tai irtisanoa.

On vain työaikaa.

Ei kuukausipalkkaa.

Paljon riskejä.

Kirjoitan tätä ennen kuin kukaan riskiryhmään kuuluvista läheisistäni on sairastunut tai ennen kuin työni ja rahani ovat loppuneet. Olen vasta alussa. Yleishuolestumisen ja orastavan ahdistuksen lisäksi koronaviruspandemia on tähän mennessä aiheuttanut minulle vain hyvinvoivalle länsimaiselle eliitille tyypillisiä kuvottavan häpeällisiä luksusongelmia: peruuntuvia lento- ja laivamatkoja, peruuntuvia hotellihuoneita, lisää peruuntuvia lentomatkoja, lisää peruuntuvia hotellihuoneita. Ehdin käydä vuoden 2019 alussa kolme kertaa Tukholmassa ja maaliskuussa Kööpenhaminassa, muutamaa päivää ennen kuin Tanska sulki rajansa. Sitten rajansa sulki Norja, jonne minun piti lentää huhtikuun alussa ja uudestaan toukokuussa. Yhtäkkiä nämä hautausmaakirjan kirjoittamiseen liittyneet matkat eivät tunnukaan kovin tärkeiltä, enkä nyt osaa ajatellakaan, että jaksaisin yrittää siirtää niitä tai muita matkojani tuonnemmaksi. Millaiseen tulevaisuuteen ne siirtäisin?

En silti toivo, että maailma palaa entiseen asentoonsa. Maailma ei saa palata entiseen asentoonsa. Olen jo nähnyt Bergenin Kompastuskivet ja Berliinin kolumbaariot. Onnellisuuteni ei voi olla kiinni siitä mitä saan ja voin tehdä, koska minulla on ollut siihen varaa.

En tarvitse kaikkea sitä, mihin minulla on ollut varaa. Tulisin toimeen niin paljon vähemmälläkin, ja pian se voi olla todellisuutta.

Tämä todellisuus pakottaa minutkin nöyrtymään elämän arvaamattomuuden edessä ja sietämään epävarmuutta, epämukavuutta, valinnanvapauden supistumista, mielihalujen ja nautintojen rajoituksia ja monien aiemmin itsestäänselvyyksinä pitämieni etuoikeuksien kieltämistä. Tämä on kurinpalautus. On pakko oppia kestämään turvattomuutta, hätää ja kauhua. Epätoivoa. Yksinäisyyttä. Menetyksiä. Surua. Kuolemanpelkoa. Kuolemaa.

Katteetonta toiveikkuutta ei voi olla siellä, missä sitä ei ole, mutta siellä on muuta merkityksellisyyttä. Korkealta putoaminen ei ehkä olekaan katastrofi.

Todellisuuspakoisuus ei ole ratkaisu. Ainoa ratkaisu on todellisuushakuisuus.

Traagikko ottaa elämän vakavasti. Inhimillisen sivistyksen mitta on kyky luopua, hylätä, perua ja pettyä.

Pandemian aiheuttaman poikkeustilan vakavin seuraus ei ole sitä koskevan puheen leviäminen kaikkialle. Se on vain seurauksista näkyvin. Kaikki muu puhe on lakannut. Lehdet ja media käsittelevät vain yhtä kuninkaallisesti nimettyä mikroskooppista oliota. Netissä korona on kaikkien asioiden aihetunniste.

Kirjoittaessani tätä tilanne on jatkunut pahana vasta pari viikkoa, ja juttua riittää.

Mutta kohta, kun kaikki on sanottu, me istumme vanhan maailman raunioilla painostavan hiljaisuuden vallassa.

Niin kuluu loppukevät ja alkukesä. Loppuvuosi? Koko 2000-luku.

This is the end, beautiful friend, the end. Koko 1900-luku myytteineen ja sankareineen vaikuttaa yhtäkkiä hyvin kaukaiselta.

”Sillä paluuta entiseen ei ole.”

Trokeepoljentoinen lause on kaikkien ilmastoahdistuneiden lohtufraasi. Kaikkien niiden, jotka ovat hartaasti vaatineet ”toimia” ympäristötuhojen estämiseksi.

Nyt toimiin on ryhdytty. Lähes kaikki on lakkautettu. Vain yhdestä aiheesta yksin jutteleminen on sallittu.

Se siitä. Globalisaatiosta, tuhokapitalismista. Hyvästi, ystävämme!

Olit kaunis mutta aivan liian herkkä ja monimutkainen tähän maailmaan.

Haastattelin filosofi Thomas Wallgrenia 1990-luvun lopussa, jolloin toimitin pientä kulttuurilehteä. Silloin kaikki valveutuneet vastustivat globalisaatiota, ja sitä koski haastattelummekin. Mieleeni jäi pieni ajatus, jota tarvitsen nyt.

Wallgren puhui ”sitoutumisesta” ja käytti Viroa vertauskuvana. Hän sanoi, että vuosikymmeniä kestänyt neuvostovalta kukistui hetkessä, koska virolaiset eivät olleet koko aikana ”sitoutuneet” siihen. Heti kun nukkuja avaa silmänsä ja tajuaa sittenkin elävänsä todellisuudessa, on uni – tai painajainen – poissa. Vain haaveilija tarrautuu omiin uniinsa. Tervejärkisen on helppoa luopua niistä.

Minusta tuntuu, että seistessään vessapaperipaaleineen pitkässä kassajonossa korona-apokalypsin paljastuttua on suomalainen kuluttaja jo henkisesti luopunut koko tästä loputtoman runsauden, ympärivuorokautisen saatavuuden, nopean tyydytyksen maailmasta, joka vihdoin valmistui, kun maailman kauppa- ja tuotanto-olot onnistuttiin virittämään niin optimaalisiksi, että pienikin muutos johtaa koko rakennelman sortumiseen.

Se oli kaunis uni. Mutta nyt on todellisuuden vuoro.

Sanojeni seassa on toki haihattelua, mutta jos vakavissani tunnustelen mieltäni, uskon todella, ettei kukaan ole aidosti sitoutunut maailmaan, jossa Berliiniin voi lennähtää muutamalla kympillä ja pesukoneen, hampurilaisen tai lasketteluvarusteet ostaa halvalla vaikka neljältä yöllä. Ainakaan minä en tiedä mitään niin unenomaista kuin 24h-Prisma. Pidän täysin varmana, että se haihtuu pois päivän valjetessa.

Mitkä solmut sitten pitävät aamuun asti? Mihin me olemme sitoutuneet?

Toisiimme ainakin. Samanlaisuuden, lajikumppanuuden vuoksi. Ja tämän planeetan aineeseen, jota itsekin olemme.

Meissä on reikiä, joista meidät on sidottu todellisuuteen. Ja kaikkien verhojen ja lavasteiden takana todellisuudella on ristin muoto.

Poikkeustila julistettiin. En seurannut tiedotustilaisuutta. En tiennyt, tehtiinkö liian vähän vai liikaa, myöhässä vai ajoissa, minulla ei ollut mielipidettä, ja muiden ihmisten mielipiteitä en jaksanut, ne todella olivat kuin persereikiä, miksi kaikki niin ylpeinä esittelivät niitä? Miksei kukaan koskaan ollut hiljaa, ei edes nyt?

Ajoin kotiin. Laitoin ruokaa. Täytin tiskikoneen. Mitä seuraavaksi? Ilta aukesi edessäni sijoiltaan nyrjähtäneenä. Sitä seuraisi päiviä, joita en halunnut edes ajatella. Perhe on paras, miksei, muttei neljän seinän sisään suljettuna, yhtä aikaa töissä, koulussa ja päiväkodissa. En vielä edes tiennyt, miten mahdotonta siitä tulisi, mutta osasin kyllä aavistaa.

Muistin olevani poikkeustilan lisäksi lainauskiellossa. Ella ja kiristäjä oli kadonnut ja tilanne eskaloitunut. Olin hankkinut uuden Ellan ja kiristäjän, se tuli halvemmaksi kuin Lindorff. Päätin selvittää välini kirjastolaitoksen kanssa nyt kun se vielä oli mahdollista.

Otin kirjan ja lähdin hoitamaan asiaa. Se oli nopeasti hoidettu. Sitä paitsi kotikaupunginosani kirjasto rauhoitti mieltäni. Se ei ollut ikinä tyhjä, ja tänään ihmisiä oli vielä selvästi enemmän kuin tavallisesti. Kirjoja katosi hyllyistä kuin hernekeittopurkkeja supermarketista. Tuli sellainen olo, että pitäisi lainata jotain itsekin, silläkin riskillä että saman kirjan joutuisi myöhemmin vielä myös ostamaan.

Hain lastenosastolta Mato Matalan. Ajattelin lähteväni saman tien, yleisillä paikoillahan ei saanut maleksia. Kouluikäisen tyttönsä kanssa kirjapinoa syliinsä kasannut mies näytti kuitenkin tutulta. Mies oli radiotoimittaja, kerran kauan sitten olin käynyt hänen kanssaan vanhalla koulullani tapaamassa entistä äidinkielenopettajaani. Päätin luottaa intuitiooni ja avasin keskustelun.

Oltiinko me yhdessä siellä Hämeenlinnassa? Joo, kyllä me oltiin. Kuinka kauan siitä on, kymmenen vuotta? Niin just, itse asiassa tasan kymmenen vuotta.

Ei nyt kätellä. Joo, ei kätellä. Erikoisia aikoja. Todella. Mutta kirjat kiinnostaa, se on hyvä. Niin onkin.

Onko se sun opettaja vielä elossa? En mä tiedä. Kyllä kai. Mä olisin varmaan kuullut äidiltä jos se olisi kuollut. Se vaikutti hyvältä opettajalta. Se oli.

Siinä kaikki, ei juuri muuta. Emme sanoneet mitään merkittävää. Emme edes tunteneet toisiamme. Mutta että hän sattui olemaan siinä juuri sinä iltana lainaamassa kirjoja lapsilleen, että vielä näköjään riitti monia muitakin, jotka eivät uskoneet selviävänsä karanteenista pelkällä Netflixillä, että minäkin asiaa edes ajattelematta olin tullut ahdistuksessani juuri kirjastoon – kaikki tämä vahvisti minussa sitä tulevinakin viikkoina jatkuvasti vahvistusta kaipaavaa tunnetta, että muutkin ihmiset edelleen olivat olemassa. Virus pakotti meidät erilleen toisistamme mutta sitoi jollain omituisella tavalla myös yhteen, sellainenkin voima sillä oli, ja minä halusin uskoa siihen voimaan. Selviäisimme kyllä. Tulisimme taas kirjastoihin, totta kai. Ihmisethän olivat sitkeitä ja kirjastot miltei ikuisia.

Ihmiset vaihtavat Facebook-profiilikuviksi STAY HOME SAVE LIVES -filttereitä. Instagramissa ihmiset jakavat kuvia kirjakasoistaan, terveellisen näköisistä aamiaiskulhoistaan sekä screencappeja vanhojen elokuvien yksinäisistä sankarittarista. #socialdistancing-viesti leviää helpoiten millenniaalien keskuudessa, kun siitä tehdään tiedostavien ihmisten kärkihanke, joka estetisoidaan tavoittelemisen arvoiseksi elämäksi.

Jokainen voi pelastaa henkiä jäämällä kotiin. Monet muistuttavat Twitterissä olevansa introvertteja freelancereita, heille tämä on jokapäiväistä elämää, eivät tienneet, että sitä kutsutaan #socialdistancingiksi.

Ostan dekadentin näköisen ranskalaisen tulppaanin ja satiiniaamutakin, otan hyllystä Thomas Mannin kirjan. Suunnittelen tehokasta työntekoa ja vapaa-aikaa kirjallisuuden parissa, mutta sen sijaan päivitän uutissivustoja ja Twitteriä sekä selaan Instagram-tarinoita entistä maanisemmin.

”Karanteenin estetisointi on luokkasidonnainen etuoikeus”, kuuluu italialaisella parvekkeella olevan lakanan viesti, josta otettu kuva leviää Twitterissä. Kun tietotyöläiset syövät take away -herkkuja kotisohvalla ja vajoavat melankoliseen itsetutkiskeluun, kaupan myyjät altistavat itsensä päivittäin tartunnalle.

Kun maanantaina julistetaan poikkeustila ja valmiuslain käyttöönotto, oloni muuttuu hetkeksi rauhallisemmaksi. Tällaistako se on, kun eletään historiallista päivää? Hiukset likaisina tuijotettu koko päivä tietsikkaa. Tajuan, että ”tämä” on vasta alkua.

Twitterissä näen videoita, jossa New Yorkin katoilla huudetaan kadulla kulkeville: ”STAY HOME, MAKE THE CURVE GO DOWN!”. Tuttavani ehdottaa Instagram-tarinassa, että ulkonaliikkumiskielto voitaisiin määrätä niille, joiden Instagram-julkaisuissa kokoontumiset jatkuvat, ”me muut” saisimme yhä ulkoilla. Nyt jopa liian tiuhalta vaikuttava lenkkeily tai kaupassakäynti voi herättää epäilyksiä ja moraalista raivoa.

Vihdoinkin kaikki on cancelled, kaverini viestittää minulle. Kalenterin tyhjeneminen tuntuu vapauttavalta ja houkuttelevalta. Kuin saisi palata lukioaikaan, jolloin viihdyin mieluiten kotona ja uppouduin internetiin, kirjoihin ja musiikkiin tavalla, jossa aikaa ei ollut. Nettijoogaan hämärässä yksiössä, kun ambulanssi ujeltaa ulkona. Perustan livejournal-tilin.

Kun käyn työpaikalla hakemassa tietokoneeni, tunnelma kaupungilla on aavemainen, kuin kaikki olisivat sairastuneet yhtä aikaa. Kävelen ripeästi, sidon huivia kasvojen eteen ja toivon, etten törmää tuttuihin. Jos viime syksynä tunnettiin #lentohäpeää, nyt häpeä syntyy kaupungilla kävelystä.

Jos etäännytys saadaan onnistumaan, niin haittaako aggressiivinen moralisointi? Aktivistipiireissä on pitkään jo peräänkuulutettu kollektiivista toimintaa ja yhteisiä liikkeitä.

Kuka olisi arvannut, että kollektiivinen toiminta tapahtuu niin, että ihmiset vetäytyvät yksinäisyyteen yhteisen hyvän vuoksi?

Voisiko toiminta olla toiveikkuutta herättävä todiste siitä, että yhteisten päämäärien vuoksi voidaan muutenkin taistella?

Tätä on kestänyt vasta viikon. Vielä on liian varhaista sanoa.