Viides askel Kansallisteatterissa – Erinomaiset näyttelijät ja hieno käsikirjoitus saavat mustan huumorin loistamaan

Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai tekstin lopussa olevalla lomakkeella.

Kansallisteatterin kotoisassa, ihastuttavassa Taivassalissa nähtävää Viidettä askelta ei todellakaan ole kaivettu mistään pöytälaatikon pohjalta. Pikavauhtia Suomeen versioitu David Irelandin näytelmä The Fifth Step näki päivänvalon vasta vähän reilu vuosi sitten Skotlannissa ja siirtyi keväällä West Endille.

Premissistä sitä ei uskoisi, mutta kyseessä on todella hauska, joskin musta, komedia. Yhdessä huoneessa tapahtuva Viides askel luo katseen kahteen mieheen, jotka ovat toipuvia alkoholisteja. Nuori Luka (Paavo Kinnunen) kipuilee yksinäisyyden ja jopa incel-henkisen naisenkaipuun kourissa. Kunpa saisi ihan kenet naisen vain, mutta selvinpäin se tuntuu mahdottomalta! Kokenut veteraani Jarmo (Juho Milonoff) lupautuu Lukan kummiksi tiellä raittiuteen ja positiiviseksi miehen roolimalliksi, mutta pysyykö hänen mentorointinsa roolin rajoissa?

Pian katsoja alkaa pohtia, missä menee kummin vallankäytön hyväksyttävä raja. Onko Jarmo todella niin tasapainoinen, mitä hän antaa ymmärtää? Myös kysymys sukupolvieroista ja trauman käsittelystä nousee esiin. Lukaa ja Jarmoa ajaa halu olla erilainen miehenä ja isänä kuin oma isä oli. Mutta onko se sittenkään niin helppoa?

Keskustelun lomassa suoritetaan arkisia askareita kahvinkeitosta pullanleikkuuseen. Se yhdistettynä Taivassalin intiimiin tilaan ja lavan sijaintiin suorastaan kutsuu katsojan kuin osaksi näytelmää, kuin tässä seuraisi tavallista arkea elämässä eikä erikseen teatteria. Pieni tila laajenee milloin ikkunoita hyödyntämällä, milloin siirtämällä osa tapahtumista lavan taakse, kuin uuteen tilaan, jonka katsoja näkee vain sielunsa silmin. Monessa roolissa näytelmän toteuttamisessa oleva ohjaaja Janne Reinikainen on suunnitellut myös lavastuksen.

Näytelmän nimi, Viides askel, viittaa AA-liikkeen eli Anonyymien alkoholistien käyttämään 12 askeleen ohjelmaan. Neljännellä askeleella ihminen pohtii rehellisesti ja syvällisesti omia virheitään ja vajavaisuuksiaan, ja viidenteen askeleeseen kuuluu niiden virheiden ja vajavaisuuksien myöntäminen itselleen, valitsemalleen jumalalle ja jollekin toiselle ihmiselle. Onko vaikeimpien kohtia ja pahimpia kipupisteitä hankalampi tunnustaa itselle vai toiselle? Kuten arvata saattaa, Pandoran lippaan avaaminen on järisyttävä kokemus sekä Lukalle että Jarmolle. Pystyvätkö he olemaan rehellisiä toisilleen? Näytelmä herättää myös kysymyksen, miten helppoa meidän onkaan vaatia muilta jotain, mihin emme itse pysty.

Miten upeaa näyttelemistä! Paavo Kinnunen ja Juho Milonoff on nähty samoissa projekteissa ennenkin, mutta ei näin intensiivisessä yhteistyössä. Kaksi näyttelijää ja minimaalinen (joskin sopivissa kohdissa yllättävä) lavastus riittävät naulitsemaan yleisön penkkeihinsä. Luka ja Jarmo käyvät molemmat oman sisäisen matkansa, mutta tavallaan vastakkaisiin suuntiin. Siinä, missä Luka vähitellen löytää suuntaa elämälleen ja sisäistä rauhaa, lempeän ymmärtäväiselle Jarmolle käy päinvastoin. Seurauksena on herkullista jännitettä.

Janne Reinikainen ja Eva Buchwald ovat kääntäneet näytelmän suomeksi suorastaan hersyvästi. Pidin siitä, että se oli paitsi käännetty, myös tuotu Suomeen.