Mondo

Viheriäisille niityille

Viheriäisille niityille

Hevosvankkurimatkailu on kulkurielämää parhaimmillaan. Kirjava tamma kuljettaa Irlannin itärannikon kauneimmille kukkakedoille ja kermaisimpien Guinness-tuoppien äärelle.
Teksti Mari Jarva
Kuvat Manu Rantanen
Mainos

Hevosvankkurimatkailu on kulkurielämää parhaimmillaan. Kirjava tamma kuljettaa Irlannin itärannikon kauneimmille kukkakedoille ja kermaisimpien Guinness-tuoppien äärelle. 

Näky tuo mieleen laulun Piippolan vaarista. On aurinkoinen alkukesän aamu. Kärpäset surraavat. Vahtikoira torkkuu kopissaan, ja viirukissa astelee laiskasti kostean nurmikon poikki. Aidan takana käyskentelee mustavalkoläikkäisiä hevosia, jotka huiskivat hännillään. Mukana mölisee pystyharjainen huomionkipeä aasi. Kaiken taustalla kiekuu kukko.

Olemme Clissmannien hevostilalla Garryduffissa, Irlannin Wicklow’n kreivikunnassa.Tarkoituksenamme on matkustaa hevosvankkureilla kolmen päivän ajan ja tutustua samalla alueen pikkukyliin. Sirkusvärein maalatut puiset vankkurit on pysäköity pihaan. Vankkureihin tekisi mieli muuttaa heti, mutta ensin on opeteltava, miten ne saa liikkeelle. Kolmen hengen seurueestamme vain yhdellä on jonkin verran kokemusta hevosista. Se vähän jännittää.

»Suurimmalla osalla asiakkaistamme ei ole aikaisempaa kokemusta hevosista», tilan omistaja Mary Clissmann vakuuttaa. »Vaikeinta vankkureilla liikkumisessa on hidastaa omaa tahtia.»

Hopeahiuksinen Clissmann on järjestänyt miehensä Dieterin kanssa hevosvankkurilomia neljäkymmentä vuotta. Matkailuidea ei syntynyt tyhjästä. »Travellereiksi» kutsuttu nomadivähemmistö on kiertänyt Irlantia vankkureillaan jo lähes parinsadan vuoden ajan – tosin nykyään heidän kotejaan vetävät autot. Nämä sheltan kieltä puhuvat vaeltajat hankkivat elantonsa entisaikaan koira- ja hevoskaupalla. Sen tuloksena jalostui laupea ja tukevajalkainen vankkurihevonen, jollaisia Clissmannin tilalla on neljäkymmentä.

Ennen matkaan lähtöä äidillinen Clissman antaa tiiviin johdannon hevosmiestaitoihin ja vankkurielämään. Hän opastaa, miten vankkurin penkit kallistetaan sängyiksi, mistä teddykarvaiset viltit ja kukkakuosiset lakanat löytyvät, ja miten kaasuvalot sytytetään.

Hevoskoulutus sujuu yhtä mutkattomasti. Siitä vastaa tilan tallimestari, nelikymppinen viilipyttymäisen rauhallinen John Colohan. Hän tutustuttaa meidät ensi töikseen Deltaan, nuoruudessaan Dublinissa vihannesvaunuja vetäneeseen tammaan.

Mies silittää Deltan otsaa. »Se kyllä tietää, mitä mennään tekemään.»

Colohan opettaa meille tunnissa, miten Delta houkutellaan laitumelta, paljonko kauraa tarjotaan aamiaiseksi ja miten harjaus sekä kavioiden putsaus tapahtuu. Deltan kaviot näyttävät lähietäisyydeltä jättimäisiltä, mutta se nostaa jalkansa kiltisti ylös kun sitä taputtaa hellästi. Karva pöllyää, kun suimme tammaa työkuntoon. Huomaamme, että erityisesti ryntäiden harjaus on Deltalle mieleen. Tamma sulkee silmänsä ja sen samettimainen alahuuli alkaa lörpöttää. Valjastusta on harjoiteltava pariin otteeseen. Lopuksi Colohan antaa meille vielä monisteen, josta voi tarkistaa, että remmit kiinnittyvät oikeisiin solkiin, sekä kartan, johon on merkitty sopiva pikkuteitä pitkin kulkeva reitti. Suunniteltu päivämatka on noin kymmenen kilometriä.

Sitten matkaan! Collohan nousee hetkeksi viereemme ohjaajan penkille ja näyttää, miten hevonen lähtee liikkeelle, kääntyy ja pysähtyy. Kun saamme vankkurin pujoteltua pihalta ensimmäiselle maantien suoralle, hän työntää ohjat käsiini ja loikkaa kyydistä. Tästä eteenpäin jatkamme matkaa omin voimin.

Ihailemme eteemme valjastettua vahvarakenteista Deltaa, jonka karvan peittämät kaviot askeltavat rauhallista käyntiä. Katselemme maisemaa aivan hiljaa. Maantien pientareella kasvaa niittyleinikkejä, lemmikkejä ja keltakukkaisia piikkihernepuskia. Kuuluu vain lintujen laulua, puisen vaunun natinaa ja kavioiden kopsetta.

»Delta, go on, go on! Please, go on. . .» Noin puolen tunnin matkanteon jälkeen Delta ottaa meiltä luulot pois. Maiskutamme suutamme ja läpsimme ohjilla sen puolikuun pyöreää takamusta, mutta hevonen seisoo itsepäisesti paikoillaan. Ohitse autoilevaa Colohania naurattaa. »Delta vain testaa teitä vähän», hän huikkaa ikkunasta.

Avuttomuuden tunne huvittaa ja nolottaa. Hetken päästä oivallamme, että hevosen saa liikkeelle erittäin päättäväisellä, möreällä äänensävyllä. Vaunu nytkähtää taas liikkeelle ja matka jatkuu verkkaiseen tahtiin.

Tien päällä oppii vähitellen nauttimaan hitaudesta. Kovemmassa vauhdissa ei ehtisi tervehtiä pihoillaan puuhailevia ihmisiä, tutkiskella muratin peittämiä tammenrunkoja ja puiden lehvästöjen muodostamia vihreitä tunneleita.

Mutta ei vankkureissa pääse myöskään tylsistymään. Yksi meistä ottaa liikennepoliisin tehtävän, eli viittoilee autoilijoille, milloin sopii ohittaa. Ja kun vastaa tulee jyrkkä mäki, nousemme vankkureista ja kannustamme joukolla Deltaa, joka hikoilee vetäessään itseään kaksi kertaa painavampaa taakkaa.

Iltapäivällä pidämme teetauon niityllä. Kun saamme hevosen valjaista, alkaa onnellinen ruohon rouskutus. Itse heiluttelemme varpaita auringossa ja syömme hevostilalla aamulla paistettuja rusinaskonsseja. Leikimme ajatuksella, millaista olisi elää näin huoletonta elämää. Jokaiseen päivään kuuluisi hassuja sattumia ja eväsretkiä, aivan kuin Viisikko-kirjoissa.

Sitten syötämme hevoselle päärynänkarat ja jatkamme matkaa kohti ensimmäistä yöpaikkaamme, Meeting of the Watersia. Avocan laaksossa sijaitsevaa kahden kirkasvetisen joen yhtymiskohtaa pidetään Irlannin kansallisrunoilijan Thomas Mooren (1779–1852) innoittajana ja henkisenä kotina.

Ilta alkaa värjätä taivaasta tummaksi, kun pääsemme perille Ashton Houseen. Aamiaismajoituspaikan pihalta löytyy vankkuriparkki, pesutilat ja hevoslaidun. Virtaavan veden solina kuuluu vaunuihin saakka. Päivätyönsä tehnyt Delta piehtaroi pian kaviot kohti taivasta.

Köh, köh, hyvää huomenta! Hytissä savuaa ja rasva tirisee pannulla. Koska kylän pubin kokki on kiireinen, olemme päättäneet valmistaa perinteisen irlantilaisen aamiaisen omin voimin. Homma sujuu majapaikkamme omistajalta, Catrionalta, hankituilla ohjeilla ja aineksilla. Ensin keitetään munat, sitten paistetaan pekoni, makkarat sekä black pudding eli veripalttu. Lihavuorta höystetään purkkipavuilla, käristetyillä herkkusienillä ja tomaatinpuolikkailla. Mahaan mahtuu vielä brown breadia eli soodalla kohotettua irlantilaista kauraleipää. Sitten onkin jo hinku tien päälle.

Ohjaamme vankkurin kohti vuoristomaisemistaan kuuluisaa Glenmaluren laaksoa, mutta pysähdymme Catrionan kehotuksesta puolita päivin Ballinaclashin kylässä. Sieltä löytyy Phelanin perheen ruokakauppa, jonka toisessa päässä toimii pubi. Sanotaan, että täältä saa koko kreivikunnan parasta Guinnessia.

Parikymppinen Ronan Phelan myy elintarvikkeita ja anniskelee alkoholia saman tiskin takaa. Pubissa istuu kolme asiakasta, jotka seuraavat laukkakilpailua televisiosta. Kaikilla on laseissaan stoutia eli tummaa olutta.

Mikä on hyvän Guinness-tuopin salaisuus? »Hanan on oltava lähellä tankkia ja juoman on oltava sopivan kylmää», kauppias sanoo. On siis pakko kokeilla itse. Kyllä, tuopillinen maistuu täällä ihmeellisen kermaiselta. Se on kuin satiinia kurkussa ja jättää lasin reunaan hattaramaisia renkaita.

»Guinnessin pitää tulla suoraan tankista, muuten se on täyttä roskaa», älähtää punakka ikämies baarin nurkasta. Mo-nimisellä herralla on tuliterät valkoiset sisäpelitossut ja tuopin rinnalla lasillinen viskiä. »Viski on Paddya ja tuopissa Beamishia», Mo täsmentää. »Guinness on täynnä kemikaaleja ja se valmistetaan milloin missäkin.» Sitten mies hoipertelee luoksemme, alkaa puhua sekavia avaruuden laajenemisesta, osoittaa taivaalle ja katoaa vessaan.

Tuntien rauhallisen matkanteon jälkeen saavumme Glenmalureen. Hotellin edustalla alkaa hässäkkä. Paikan johtaja, pönäkkä keski-ikäinen mies, juoksee luoksemme.

»Mikä hevosen nimi on? Onko se Delta?»

Mies komentaa meidät alas vaunuista, tarraa Deltaa kuolaimista ja alkaa tempoa hevosta kohti jyrkkää ylämäkeä. »Nyt vauhtia tyttö!»

Delta karauttaa raviin. Äkkinäinen nykäys saa astiat helisemään ja pudottaa vesipullon vankkurin kyydistä. Pian koko viisimetrinen vaunu vaappuu mäkeä ylös. Kirimme Deltan rinnalla paikalle ilmestyneen labradorinnoutajan kanssa.

»Nousu on rankka, mutta mäen yli on päästävä, jos haluaa päästä laitumelle», ähkii punaiseksi muuttunut hotellinjohtaja. Ja Deltahan haluaa. Se ravistelee harjaansa ja puhaltaa sieraimistaan kuumaa ilmaa kiskoessaan vankkureita eteenpäin.

Kun pääsemme mäen päälle, hotellivieraat hurraavat. Näyttää siltä, että olemme ansainneet hyvän illallisen.

Pubissa vietetään paikallisen morsiamen hääjuhlia. Paikka on tupaten täynnä, ja illan viihteestä vastaa Eric Clapton -covereita laulava Jason.

Huomaamme, että jo parin vankkuripäivän jälkeen mekkala ja väenpaljous alkavat ahdistaa. Irish Coffee -mukillisten jälkeen tulee ikävä Deltan luo. On ihanaa palata vankkurille ja käpertyä peittoihin. Jos on aivan hiljaa, seinän läpi voi kuulla usvaisessa laaksossa käyskentelevien hevosten hörinää. Puolen yön aikaan sade alkaa ropista kattokangasta vasten, ja terve väsymys valtaa kehon. Nyt jos koska ymmärtää, kuinka läheisyys luontoon hellii mieltä.

Rauhankaipuu voimistuu entisestään aamuyöllä, kun herään känniseen rähinään. Pubin edessä kiistellään siitä, kuka katsoi kenenkin vaimoa. Tappeluhan siitä tulee. Seuraavaksi joku aiheuttaa paheksuntaa juoksemalla alasti ja kiljumalla.

Viimeinen matkapäivä alkaa tihkusateella. Päämääränämme on Rathdrumissa sijaitseva Hidden Valleyn leirintäalue, josta Colohan tulee noutamaan Deltan.

Vaikka paluu arkeen häämöttää, kavioiden rytmi kiinnittää mielen hetkeen. Olo on raukea ja tyytyväinen. Tuntuu, ettei elämästä puutu mitään, kun vankkuria vetää Delta ja mukana on ruokaa ja ystäviä.

Samoin tuntuu ajattelevan myös hömelö labradorinnoutaja, joka pelmahtaa yllättäen eteemme. Ilman kaulapantaa seikkaileva nuori narttu on helppo tunnistaa: Glenmaluren hotellilla tapaamamme koira. Elukka katsoo jumaloiden Deltaa ja kulkee häntä heiluen valokuvaajan lahkeessa kiinni. Koska koirasta eroon pääseminen osoittautuu mahdottomaksi, päätämme taittaa matkaa yhdessä ja tavoitella omistajaa myöhemmin leirintäalueelta käsin.

Muutaman päivän vankkurimatkan jälkeen karkuteillä olevaa koiraa on helppo ymmärtää. Ehkä se on vain kyllästynyt arkeensa.

Ehkä sekin haluaa maistaa vain hiukan vapautta.

Julkaistu: 26.4.2011