Vihapuhetta levittävät usein juuri hyväntahtoiset ihmiset – Ja se satuttaa minua

Presidentinvaaleistakin tuli sitten näköjään homovaalit aivan niin kuin kaikista vaaleista viimeisen 30 vuoden ajan. Kirkolliskokouskin valittiin viime kuussa – homovaalit nekin. Kansalaisaloite eheytystoiminnan kieltämiseksi on paraikaa eduskunnassa. Ajatus jälleen yhdestä homokeskustelusta väsyttää, vaikka asia on tärkeä. Itse asiassa olen totaalisen uupunut.

Minulla on pitkä historia henkilökohtaisen ja poliittisen sotkeentumisesta. Rakastuin 1996, kun keskustelu samaa sukupuolta olevien parisuhteen virallistamisesta käynnistyi Suomessa. Kun laki vihdoin saatiin voimaan 2002, menin naimisiin, siis “rekisteröityyn parisuhteeseen”.

Sen jälkeen Suomeen tehtiin ensimmäistä hedelmöityshoitolakia, joka aivan viime metreille asti uhkasi lopettaa hoidot naispareilta. Niin ei sitten käynytkään, mutta meidän lapsemme olivat silloin jo maailmassa. Heidän oikeusturvansa oli kuitenkin vielä uhattuna, joten seuraavaksi väännettiin lakia perheensisäisestä adoptiosta, joka sitten mahdollisti minullekin oman lapseni adoptoinnin. Joka vaiheessa käytiin yhä uudestaan sama raastava kiista, jonka keskellä elimme tavallista lapsiperheen arkea.

Olin jo siinä vaiheessa aivan uuvuksissa siihen, että kaikki elämäni tärkeät etapit olivat olleet arvioinnin kohteena. Vanhemmuus ei ole muutenkaan helppoa nykymaailmassa, ja meillä oli lisätvistinä se, että jokaisella oli mielipide kahden äidin perheestä. Ja milloin tahansa lapset saattoivat kuulla radiosta kansanedustajan sanovan, että heitä ei pitäisi olla olemassa.

Mutta kiista ei päättynyt siihen. Hetimiten alettiin puhua, että ei pitäisikään olla erillislakia samaa sukupuolta oleville puolisoille. Avioliittolain muutosta ajettiin vuosikymmen. Samaan aikaan kirkossa on vedetty läpi samaa ruljanssia pykälää ronskimmalla otteella eli syntipuhetta viljellen. Viime kuussa käytiin kirkossa taas yhdet homovaalit, sillä uudelle kirkolliskokoukselle tulee takuuvarmasti taas pöydälle samaa sukupuolta olevien vihkiminen ja kysymyksiä sukupuolen moninaisuudesta.

Yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, jossa kaiken aikaa keskustellaan kaikkein tärkeimmästäni, perheestäni, on raskasta elää ja vaikea keskittyä ikiomiin haasteisiin. Lapset tarvitsevat eri ikävaiheissa erilaista suojelua sellaisten aikuisten arvostelulta, jotka eivät lainkaan tunne heidän todellisuuttaan. Kukapa sen tekisi, elleivät äidit. Samat äidit, jotka luotsaavat myös kaikkien kasvukausien läpi niin hyvin kuin pystyvät.

Mutta asiat olivat yksinkertaisempia ennen somea. Nykyään ei pysty suojelemaan edes itseään – saati Tiktok-sukupolvea: vihapuhetta levittävät myös ja etenkin hyväntahtoiset. On ilmeisesti jollain tavalla tyydyttävää poimia karseimmat sammakot, joita epätasa-arvon kannattajien suusta pomppaa, ja sitten taivastella niiden typeryyttä ja julmuutta omassa päivityksessä.

Tätä tapahtui myös presidentinvaalissa, jossa yksi jos toinenkin tuttavani siteerasi homofoobikoita – silkasta hyvästä tahdosta! Se satuttaa minua, enkä ymmärrä, miksi niin tehdään. Se tuntuu samalta kuin alakoulun pihalla, jossa Pia tuli sanomaan: “Arvaa, mitä Miia sano susta!” Paitsi että se toistuu vuodesta toiseen, vaaleista toiseen. “Arvaa, mitä toi sano susta!” ei koskaan ala kehu eikä edes rakentava keskustelu.

Tätä tekevät myös jotkut lhbtqa-aktivistit itse, mutta ei ehkä kannattaisi. Se ei nimittäin paranna keskustelua, se poteroittaa entisestään. On OK ilmaista vihaa: tunteita tulee kun haukutaan. Mutta ei se silti vie asioita eteenpäin. Se vain levittää sontaa.

Vetoankin ennen kaikkea hyväntahtoisiin, tasa-arvon kannattajiin, kun eheytyshoitolakia nyt käsitellään ja kun kirkossa pian taas kuohuu: Älkää levittäkö ajatuksia, joiden ette halua leviävän. Levittäkää niitä, joiden kanssa olette samaa mieltä tai jotka ovat mielestänne kiinnostavia näkökulmia.