Image

Vihan poikkileikkaus

2


Vihan poikkileikkaus

Todellinen suvaitsevaisuus on vaikea taistelu, jossa pitäisi nähdä ihminen siellä, missä haluaisi nähdä vihollisia, kirjoittaa Janne Saarikivi esseessään.
Teksti Janne Saarikivi

Suomessa on suvaitsevaisuusongelma. Maahanmuuttajiin kohdistuu rasismia ja vihapuhetta, samoin naisiin, uskonnollisiin ryhmiin, vasemmistolaisiin ja oikeistolaisiin.

Suomen väestön aktiivinen osa on internetissä. Tämä nettikansa on ainakin näennäisesti jakautunut kahteen leiriin, natseihin ja suvakkehin.

Suomi-natsit, tiedättehän, nuo hädin tuskin puhekykyiset punaniskat. He eivät ole koskaan käyneet Esson baaria kauempana. He vihaavat ”monikulttuurisuutta” mutta hankkivat vaimot Venäjältä ja Filippiineiltä, ja hakkaavat niitä sitten. He inhoavat maahanmuuttajia samalla kun syövät heidän laittamaansa pizzaa ja lukevat suomi-iskelmiä rallatellen Iltalehden kommenttiraitaa, josta ammentavat vihaa.

Hyvin ei mene suvakeillakaan, joita kutsutaan myös kukkahatuiksi tai puunhalaajiksi. He ovat ihastuneita oikeamielisyyteensä, jatkavat biodynaamisten papujen höyryttämistä yhteiskeittiössä, vaikka kaduilla kiertelevät verenhimoiset jengit. Feministiset pamfletit valuvat pöydillä, marihuana haisee ja stereoissa ratisee Ultra Bra.

Vain yhdestä ollaan yhtä mieltä: siitä, että yhtä mieltä ei olla.

Näennäisesti netissä keskustellaan milloin maahanmuuttajista, kasvisruoasta, naisista, seksuaalivähemmistöistä tai kaupungeista ja maalaisuudesta, mutta oikeasti kaksi leiriä puhuvat toisistaan ja sitä kautta itsestään.

Natsit inhoavat maahanmuuttajia, mutta enemmän he inhoavat suvakkeja. Suvakkien mielihupi taas on närkästyä jokaisesta pölhöstä sanasta, jonka natsit sanovat. Näin ryhmähenki vahvistuu, ja maa jakautuu entistä syvemmin.

Samalla kun yhteiskunnallinen keskustelu muuttuu entistä tukkoisemmaksi ja leiriytyneemmäksi hohotteluksi, edessämme ovat tulevaisuuden suuret kysymykset ratkaisemattomina. Miten ilmastonmuutos hoidetaan? Miten rauha voi säilyä? Voiko ihmiskunta ylipäätään jäädä henkiin? Tai eläin- ja kasvikunta, sen muutama sirpale?

Ennen kaikkea: miksi nämä oikeasti tärkeät kysymykset herättävät niin paljon vähemmän intohimoa kuin kaivautuminen kulttuurisodan juoksuhautoihin?

Kuinka jakautunut Suomi on? Asiaa voi ymmärtää muistelemalla menneitä.

Lapsuuteni Suomi oli jakautunut sen mukaan, tekikö ostoksensa K- vai E-ryhmän kaupoissa. Opin jonkinlaisena faktana, että Elannossa on homeista ruokaa ja että kommunistit – jonkinlainen ali-ihmisten laji – käyvät siellä. Vasta paljon myöhemmin sain selville, että Elannon musta hapanleipä päinvastoin on sangen hyvää, mutta sitten Elannot lopetettiin.

Lapsuuteni Suomessa ihmiset eivät kaveeranneet eri puoluetta äänestävien kanssa sen enempää kuin nykyäänkään. Heidän tuttavillaan ei myöskään yleensä ollut kovin erilaisia käsityksiä päihteistä, vapaasta seksistä, Jeesuksesta tai vuoden 1918 tapahtumista.

Aika oli kuitenkin kiedottu tietämättömyyden armoon. Ellei naapurisi ripustanut suurta punalippua ikkunaan tai jakanut traktaatteja, joiden mukaan ”Jeesus tulee, oletko valmis?”, et tiennyt, että hän on kommunisti tai helluntalainen. Et voinut mistään tarkistaa, mistä kaikesta hän ”tykkää”.

Oli muutakin. Jos naapurisi oli homo, hän piti sen omana tietonaan, koska pelkäsi saavansa potkut töistään ja suvustaan asian tullessa ilmi. Jos hän kuului johonkin monista halveksituista vähemmistöistä, esimerkiksi romaneihin tai saamelaisiin, hän ei voinut eikä osannut pitää jokapäiväisistä rasismikokemuksistaan ääntä.

Maassa ei käytännössä ollut maahanmuuttajia, joita olisi voinut vihata. Helsingissä oli yksi homobaari, ja sinne kuljettiin salaa sisäpihan kautta. Silti muistan kuulleeni lukemattomia kertoja sellaisia ilmauksia kuin vitun hurri ja saatanan hintti. Aivan yleistä tietoa oli, että venäläiset haisevat pahalta ja että mustalaiset ovat varkaita.

Koko 1900-luvun Suomessa, kuten useimmissa länsimaissa, oli jonkinlainen sananvapaus, vaikka julkaiseminen oli samaan aikaan monopoli. Media koostui valtiollisesta tv- ja radioyhtiöstä sekä lehdistä, joilla oli kytkökset puolueisiin ja valtaeliitteihin.

Tiedotusvälineissä ei haukuttu ketään raiskaajiksi tai pummeiksi, mutta niissä kerrottiin lähes valheiksi pyöriteltyjä totuuksia naapurimaa Neuvostoliitosta. Yleisradio leikkasi pois filminpätkät, joissa sairas presidentti kompuroi, takelteli ja puhui sekavia. Tilanteista ei jäänyt kännykkävideoita, joita olisi voinut panna nettiin, jota sitäkään ei ollut.

Missä noina vuosina olivat kaikki ne, jotka nyt valittavat maahanmutosta, sensuurista ja homorummutuksesta?

Luulen, että he olivat kotonaan elleivät olleet baarissa. He olivat töissä tehtaassa ja autokorjaamossa, naputtelivat konttorissa sähkökirjoituskoneella kirjeitä, ajoivat linja-autoja ja matkustivat junissa.

Ihmisillä oli tuolloin, kuten nykyään, kaikenlaisia ajatuksia. Erona nykyaikaan oli, että eräitä niistä ei saanut lukea mistään. Monet olivat esimerkiksi sitä mieltä, että Neuvostoliitto oli roistovaltio. Tätä aivan todenmukaista ajatusta ei voinut lukea, mutta se oli mahdollista kuulla sisäänpäinkääntyneenä nyrkkeihin suunnattuna jupinana. Samassa formaatissa – ja ainoastaan siinä – oli tarjolla myös kriittistä tietoa kaljusta presidentistä ja ulkopolitiikan linjauksista. Mediasta niitä etsi turhaan.

Nimellinen sananvapaus ei estänyt sivistyneistöä uppoamasta eufemismien suohon. Missä olisi pitänyt lukea ”toisinajattelijoiden vaino” luki ”yya-sopimus” ja ”rauhanomainen rinnakkaiselo”. Siellä, missä olisi pitänyt kysyä, miksi sairas mies hallitsee maata lain hengen vastaisesti, kirjoitettiin välttämättömyydestä, ikään kuin vain yksi ihminen osaisi hallita.

Enää tämä ei ole mahdollista, onneksi. Sananvapauden lisäksi on myös julkaisuvapaus ilman ennakkosensuuria ja makutuomareita. Siellä, missä ennen oli parikymmentä lehteä ja pari radiokanavaa, on toista miljoonaa suomalaista Facebook-profiilia ja Twitter-tiliä.

Pasilassa töröttää valtava studiokaupunki tornin juurella. Rakennelma on puoliksi hylätty ja rapistuu. Se kertoo menneisyyden valtakunnista kuin pyramidit tai Kiinan muuri. Tieto, viihde ja propaganda leviävät keskusjohtoisen studiokaupungin sijasta sadan euron studioista, joita jokainen kantaa taskussa.

Tilanne on uusi, mutta myös vanha. Kieleen ja teksteihin liittyvät teknologiat ovat aina muuttuneet ja muuttuessaan mullistaneet yhteiskuntia.

Kirjoitustaidon keksimisen myötä tuli mahdolliseksi luoda velkasuhteita ja hallita Niilin laaksoa. Keksittiin kaupunki ja valtio, mutta myös pankit, kuningas ja sosiaaliluokat. Yksi tärkeimmistä oli lukeneisto, kirjoituksen vartijat, jotka mustasukkaisesti estivät taitonsa leviämistä.

Kirjapainon keksiminen 1500-luvulla mahdollisti ajatusten levittämisen. Saksan maaseutu tavasi uskonpuhdistajien pamfletteja, agitoitui mestaamaan ruhtinaita ja suistui kaaokseen. Silti prosessin kaukaisessa loppupäässä ovat nyky-Suomen kaltaiset hyvinvoiviksi väitetyt valtiot, jotka korostavat verojenmaksua ja työmoraalia.

1800-luvun lopulla lukutaito, joka historiansa ensimmäiset 5 000 vuotta oli ollut eliittitaito, levisi länsimaissa kaikkiin sosiaaliluokkiin. Samalla kirjoja ja lehtiä alettiin painaa lumppupaperin sijasta selluloosapaperille. Uusi innovaatio moninkertaisti paperin ja puun kulutuksen ja nosti elintasoa Euroopan reunamaassa. Metsää saattoi myydä tehtaalle ja saada rahaa.

Myös ajatusten hinta putosi jyrkästi. Mielipiteitä saattoi painaa paperille, perustaa nationalistisia ja kommunistisia puoluelehtiä.

Syvälukutaitoiset vanhat eliitit kauhistuivat sitä, mitä lehdissä luki. Ne olivat täynnä vihapuhetta porvaristosta, keisarista ja kirkosta. Monet halusivat sensuuria. Ehkä he olivatkin oikeassa, sillä pian alkoi vallankumousten ja kahden maailmansodan vuosisata, joka pyyhki vanhan maailman mennessään, ja samalla kaiken sen hyvän, mikä siihen mahdollisesti liittyi. Mutta samalla tämä Suomi, sen hyvinvointi, oikeisto ja vasemmisto ja keskusta, rakennettiin paperirahoilla, jotka saatiin mielipiteiden myynnistä Euroopan valtamaissa. Koko maailmaa hallitsi se, joka hallitsi lehtiin painettua sanaa, mediaa.

Sosiaalinen media seuraa kirjoitustaidon, kirjanpainotaidon, kansanopetuksen ja selluloosapaperin innovaatioita. Jokainen näistä on murtanut edellisen valtajärjestelmän ja luonut uuden, vähän kerrassaan ja puoliksi näkymättömissä.

Mediavallan ja poliittisen vallan liitto alkoi murentua pian paperilehdistön jälkeen, viimeistään vuoden 2010 tienoilla. Ensin arabimaat ja Ukraina ja lopulta myös maailmanvallan ydin, USA:n presidentinvaalijärjestelmä, muuttuivat uuden tekstien jakamisteknologian myötä.

Johtajiksi nousee nytkin ihmisiä, joita vanhojen tekstien lukijat vierastavat. He eivät olisi saaneet ajatuksiaan julki vanhan julkaisu-

monopolin oloissa. Ujo punasteleva slavisti, jonka väitöskirja nominaalisista taivutustyypeistä enteili varsin erilaista uraa, pääsi eduskuntaan ja europarlamenttiin kirjoittamalla hapanta blogia muslimien rikoksista. Yhdysvaltojen presidentiksi, maailman mahtavimmaksi mieheksi, valittiin hengästyttävä hoopo, joka hölpöttää pillujen kourimisesta korkeintaan 140 merkin pätkissä.

Epäilen, saavatko nämä ihmiset aikaan mitään hyvää, mutta ainakin he edustavat demokratiaa. He edustavat niitä, joista moni oli ennen hiljaa tai mutisi vain hihoihin, mutta jotka nyt puhuvat heidän kauttaan.

Vanha valta on monin tavoin kypsä hajoamaan. Joskus miljoona suomalaista kuului puolueisiin, nyt alle neljännesmiljoona. Puolueet on luotu sadan vuoden takaisen yhteiskunnan tarpeisiin, yksi talonpojille, toinen työläisille, kolmas papeille ja sotilaille. Älytalouden maailmassa näitä luokkia ei enää ole. Toimeentulo on kaikki samaa brändiä ja visiota, ”ketterää muutosta”, eli epävarmuutta ja pelkoa.

Ihmiset kokevat, että politiikka on samaa vaalituloksista riippumatta, ja he ovat oikeassa. Verotus ja sosiaaliturva ovat kansallisessa päätösvallassa, mutta hyvinvointi riippuu talouden verkostoista, jotka eivät ole. Verotettava varallisuus liikkuu matalan verotuksen ja työ matalan palkan maihin. Jossain kaukana Caymansaarilla ja Vietnamissa ovat varat ja tulot, joilla poliitikot olisivat toteuttaneet suomalaisen yhteiskunnan kehittämishankkeet.

Maassa on paljon niitä, joilla ei ole aikaisempien sukupolvien elämän hyviä puolia, lähiympäristön sosiaalista turvaverkkoa ja elämän ennustettavuutta, mutta jotka eivät hyödy nykyajan mahdollisuuksista.

He eivät kuulu vähemmistöihin, joiden olot ovat vapautuneet. He eivät ole muuttaneet tietotyön perässä kaupunkeihin, eivät ainakaan niiden trendikkäisiin osiin. He asuvat siellä, mistä työt lähtivät, eivätkä he osaa tai halua ketterästi brändätä itseään.

Onneksi on internet. Maailma, joka koostuu etäällä toisistaan kärsivistä yksilöistä, tapaa somessa. Siellä syttyvät uuden ajan leirinuotiot ja sana on todella vapaa.

Mutta liberaalit, nuo Egyptin kirjurien perilliset, jotka vielä hetki sitten kritisoivat Kiinaa ja Turkmenistania sananvapauden ja internetin rajoituksista, puhuvat nyt valemediasta ja vihapuheesta ja etsivät keinoja suitsia niitä.

Milloin viimeksi kuulitte sanottavan”vastustan sitä, mitä sanot, mutta puolustan loppuun asti oikeuttasi sanoa se”? Siitä taitaa olla kauan. Entä milloin viimeksi kuulit: ”vihapuheelle ja valheille on pantava selkeä stoppi”?

Sensuuri on jälleen suosittua, ja sille on aina hyvät perusteet. Mikään hallitus ei myönnä kontrolloivansa sananvapautta. Kiinan ja Venäjän nettipoliisit väittävät hekin tekevänsä aivan samaa, mitä meikäläiset liberaalitkin haluavat, varjelevat yhteiskuntaa haitallisilta vaikutteilta, vihalta ja väkivallalta.

Ajattelen lämpimästi niitä vanhan vallan puoltajia, jotka halusivat sulkea työväenlehdet vuonna 1905, mutta pelkään, että sensuuri ei auta. Ihmisen mielessä kun liikkuu kaikkina aikoina muitakin ajatuksia kuin YK:n ihmisoikeuksien julistus ja rakkauden kaksoiskäsky, ja tavalla tai toisella ne pääsevät aina julkisuuteen.

Yksityisen ja julkisen raja on siirtynyt, emmekä osaa vielä elää tämän asian kanssa. Tiedämme naapureistamme enemmän kuin vanhempamme tiesivät. Tämä ei kuitenkaan ole mikään syy vaatia heitä sulkemaan suunsa. He ovat erilaisia kuin me itse, ja niin on hyvä, jos kohta joskus huonokin.

Vihapuhe on yleinen syytös uusia vallanpitäjiä kohtaan, mutta vihaisuus ei ole rikos. Vihapuhetta ei mainita laissa, eikä siitä saa tuomiota, ei ainakaan vielä.

Sanat ovat silti tietysti vaarallisia. Muuten fasistit eivät olisi polttaneet niitä roviolla, kommunistit piilottaneet kirjastojen salaisille osastoille tai Kiina maksaisi kymmenille tuhansille nettipoliiseille, joiden ainoa tehtävä on estää sanojen leviäminen.

Demokraattinen yhteiskunta on sanojen suhteen vastustuskykyisempi kuin diktatuuri, mutta täyttä sananvapautta ei silti tunneta missään. Se onkin aivan luonnollista, koska sanat voivat olla tekoja, ja kaikissa maissa on rangaistuksia teoista.

Sananvapaus toimii parhaiten siellä, missä ihmiset harkitsevat tarkkaan jokaista sanaansa. Kun aletaan roiskia sanoilla, joku on aina vaaravyöhykkeellä, tässä suhteessa sanat ovat kuin mikä hyvänsä astalo. Mutta uusi maailma on sanoja täynnä, eivätkä kaikki niistä todellakaan ole kovin ansiokkaasti laitettuja.

Siksi on hyvä muistaa, että useimmiten sanat eivät ole tekoja vaan ainoastaan sanoja. Kun laulussa lauletaan, että ”ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat”, se ei ole käsky ampua vesikauhuista mastiffia eikä Jyrki Kataista. Lippulaulun sanat ”isät veljet verellään” eivät ole suomalaista jihadismia, konkreettista kutsua sotaan ja taisteluun, vaan kyseessä on vain laulu, jonka räkänokkaiset teinit vastentahtoisesti joskus lauloivat mummojen mieliksi.

Jos yhteiskunnassa on sananvapaus, se koskee myös vihaisia ja tyhmiä sanoja. Jos joku vihaisten sanojen yllyttämänä ryhtyy väkivaltaan, vastuuta ei voi vierittää sen niskoille, joka nyrkkien asemesta puhui sanoin.

Sananvapauden rinnalla on nimittäin myös lukemisen ja reagoinnin vapaus. Kaikesta ei ole pakko provosoitua. Kaikesta ei ole pakko olla mielipidettä.

On helppo olla sitä mieltä, että netti on täynnä vastenmielistä roskaa. Mutta eivät lapsuuteni lehtikioskien Se!-lehti, Nykyposti, Kansa taisteli, Korkeajännitys, Tex Willer, Jallu ja Kalle nekään varsinaisesti edustaneet suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa. Päinvastoin, ne olivat täynnä huuhaatietoa, huhua ja panettelua, rasismia ja seksismiä laidasta laitaan.

Vuosikymmeniä ovat perinteiset tiedotusvälineet vainonneet Matti Nykästä, Tuksu Tukiaista ja poliitikkoja, kaivaneet verotiedot, ottaneet kuvat salarakkaista ja lyöneet leimoja. Nyt kun myös yksityiset toimijat, jotka eivät ole tiedotusvälineitä, ovat alkaneet tehdä samaa vielä räikeämmin, on alkanut pillitys: varjelkaa laatumediaa, tukkikaa valemedian suu.

Ihminen on ytimeltään noin 150 hengen ryhmissä elävä metsästäjä-keräilijä. Pidämme kaikki enemmän kavereistamme kun vieraista. Kaveruus voi helposti ylittää minkä hyvänsä etnisen, kielellisen tai kulttuurirajan, mutta toisaalta lähes kaikki tuntemani ihmiset ovat yleensä ennakkoluuloisia, kun tulee puhe niistä, jotka eivät muistuta heitä itseään.

Tässä suhteessa itseään suvaitsevaiseksi nimittävät eivät ole poikkeus. Sellaista pahantahtoisuuden bakkanaalia harvoin näkee kuin silloin, kun suvaitsevaiset vastustavat nettinatseja. Käytössä ovat kaikki koulukiusauksen perinteiset keinot: taitamattomuudelle, ulkonäölle ja sukupuolelle hohottaminen.

Mikä olisi hauskempaa kuin huonosti koulutettu viiksekäs Seppo maakunnasta, joka ilmaisee maahanmuuttajiin kohdistuvan vihansa kömpelöin kirjoitusvirhein. Silloin alpakkameemit viuhuvat ja kaikuu huuto: natsit ulos, kaupunki ilman natseja. Puuttuu ainoastaan vaatimus, että natsit on heitettävä kaasukammioon ja heidän kaljuistaan on tehtävä lampunvarjostimia ja saippuaa.

Kun hallitusten ja kansallisvaltioiden valta on kadonnut jonnekin pankkien ja maailmantalouden syövereihin, poliittisesti aktiiviset kansalaiset käyttävät energiansa verotuksen ja varallisuuden kysymysten, ilmastonmuutoksen ja luonnonsuojelun kaltaisten asioiden asemesta toistensa sanomisista närkästymiseen, kiukustuttavien avainsanojen etsimiseen ja toisilleen hohottamiseen.

Se on surkeaa katseltavaa.

Jaoin kerran Facebookissa uutisen tutkimuksesta, jonka mukaan Keski-Euroopassa hyönteisten määrä on alentunut kolmella neljänneksellä parissa vuosikymmenessä. Kirjoitin, että tällaista tapahtuu, maailmanloppu tulee, mutta me vain keskustelemme siitä, että Trump on sanonut grab pussy. Palattuani parin tunnin kuluttua nettiin havaitsin, että lähes kaikki päivitykseeni tulleet kommentit käsittelivät sitä, että miksi nyt oikeastaan vähättelen naisten ahdistelukokemuksia. Hyönteisistä ja ekologiasta tai maailman tulevaisuudesta ei keskustellut juuri kukaan.

Pikemmin kuin yhteisten asioiden hoitamisesta on politiikassa kyse kullekin sopivan leirin muodostamisesta. Feministien ja konservatiivien tai maahanmuuttoa kritisoivien ja kannattavien kulttuurisota kiinnostaa aktiivisten ihmisten enemmistöä enemmän kuin ihmiskunnan tulevaisuuden suuret kysymykset.

Se on suuri tragedia, koska meidän olisi yhdessä ratkaistava ongelmia. Sellaisia kuin minne merijää ja hyönteiset ovat kadonneet ja miten aiomme elää ja riidellä edelleen, kun mesipistiäiset lakkaavat pölyttämästä ja monien ravintokasvien viljely lakkaa.

Näistä tulisi puhua ja samalla katsoa liberaalien ja konservatiivien kulttuurisodan laineita tyynenä, puhua kenelle vain, joka suostuu kuuntelemaan, ymmärtäen, että ihmiset eivät tule koskaan rakastamaan toisiaan, mutta että maailma on silti aivan pakko muuttaa.

Siksi pitäisi ymmärtää, että oikea suvaitsevaisuus ei ole värikäs katutanssijuhla. Se on vaikea taistelu, hikeä ja kyyneliä. On opeteltava näkemään ihminen siellä, missä haluaisi nähdä vihollisia.

On karkea käännösvirhe kääntää eurooppalaisten kielten toleranssin käsite suomeksi sanalla suvaitsevaisuus, joka tarkoittaa alkuaan rakastamista. Siitä ei toleranssissa ole kyse. Oikea käännös toleranssille olisi ”sietäminen”. Suomessa on tätä sietämistä jouduttu harjoittelemaan jo vuosisata.

Tasan sata vuotta sitten perheet, suvut ja kylät ajautuivat eri leireihin. Prosentti kansasta tapettiin vain kolme kuukautta kestäneessä sodassa. Jokaista kuollutta kohden oli vammautettuja ja järkkyneitä. Heihin kuuluivat eri puolilta maata ja rintamia tulleet neljä isovanhempaani, jotka tapahtumien aikaan olivat lapsia mutta joiden elämä oli paljolti vuoden 1918 tapahtumien määrittämää.

On menneisyyden henkilö nimeltä Mannerheim. Jo lapsena opin, että siitä, pidetäänkö hänen nimensä edessä kunnioittava millisekunnin uloshengitystauko vai sihistäänkö se hampaiden välistä sisäänhengittäen, voit päätellä missä puhujan esivanhemmat olivat sata vuotta sitten.

Vaikka tämän päivän nettiviha ammentaa yhä vuoden 1918 vihapuheesta, pakon edessä tuon ajan ihmiset opettelivat sietämään toisiaan ihmeen nopeasti. Enemmistö ymmärsi, että vaihtoehto on liian kauhea. Vuonna 1918 hävinneen poliittisen suunnan johtaja Väinö Tanner oli vuonna 1927 pääministeri järjestelmässä, jonka olivat luoneet hänen voittajansa. Tämä ei ole maailman mittakaavassa kovinkaan tavallista. Myöhemmin Suomi teki rauhan vielä toisen, hävityn sodan ja vuonna 1944 pienentyneen alueensa kanssa. Se asutti menetetyiltä alueista saapuneet ihmiset, tyytyi asemaansa eurooppalaisena reunavaltiona ja hylkäsi iäksi ajatukset suuresta Suomesta. Näin se osti rauhaa, ennustettavuutta ja vaurautta tuleville polville, meille, joiden elämä on edellisiin polviin verrattuna yltäkylläistä ja rauhallista.

Suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteenä on pidetty konsensusta, jossa kaikki eivät ole samanmielisiä mutta tekevät yhdessä päätöksiä. Kaikelle poliittiselle mobilisaatiolle Suomessa onkin onnistuttu tekemään se, mikä varmimmin heikentää sitä: päästämään se valtaan.

Kommunistit kuluttivat kannatuksensa hallituksissa 1950–1970-luvuilla. Kaikki näkivät, että luvattu suuri muutos työväen oloissa ei ollut saavutettavissa vallankumouksella vaan yhteiskunnassa, joka noudatti markkinatalouden periaatteita.

Sama kohtalo oli Suomen maaseudun puolueella, ensimmäisellä suurella populistisella liikkeellä Suomen historiassa. Sen johtajat Veikko ja Pekka Vennamo uhosivat unohdetun kansan puolesta ja lupasivat poistaa Suomesta työttömyyden puolessa vuodessa, mutta onnistuivat puolittamaan vain kannatuksensa.

Tämä on hyvää suomalaista yhteiskunnallista kulttuuria. Siinä pannaan vihaisten sanojen heiluttajat kokeilemaan, osaavatko he myös tehdä jotain. Annetaan ihmisten puhua, mutta vaaditaan myös osallistumista, tekoja.

Mutta itse vihapuhe ei lopu koskaan, tai viha, joka aivan kuten luottamus ja ystävyys, on ihmisyyden ydinmehua.

Silti viha leppyy, kun ymmärtää, että vihaisuus ei ehkä olekaan vaarallisinta. Oleellista ei ole voittaa vihaa ja epäluuloa, vaan se, mitä teemme vihalla ja epäluulolla. Että ihmisyyteen kuuluvat negatiiviset tunteet eivät käänny väkivallaksi vaan pyrkimykseksi kompromisseihin niiden kanssa, joista emme pidä mutta joiden kanssa joudumme elämään.

Tässä suhteessa suomalainen yhteiskunta on ollut menestys.

Kaikkien on elettävä maailmassa, jossa valtaosa ympäristöä ei jaa heidän maailmankuvaansa. Onneksi meidän ei tarvitsekaan suvaita toisiamme. Riittää, että siedämme toisiamme. Että ymmärrämme, miten satavuotiaalla Suomella, kuten maailmalla yleensä, ei ole mitään yhtenäistä tarinaa, ei ainakaan meidän omaa tarinaamme.

Suomi on aina ollut erilainen kuin oma kaveripiirimme ja ajatuksemme. Sellainen se tulee olemaan. Sen vierautta on siedettävä ja rakennettava sietämisestä järjestelmä, joka pysyy pystyssä ja ratkaisee erimielisyydet ihanien voittojen sijasta kitkerin kompromissein.

Menneisyys osoittaa, että tämä ei ole hauskaa, mutta mahdollista se on. Toinen mahdollisuus taas on liian kauhea ajateltavaksi.

Julkaistu: 17.3.2018