Image

Venäläisissä sateenkaariperheissä pelätään, että valtio vie lapset. Miten tässä näin kävi?



Venäläisissä sateenkaariperheissä pelätään, että valtio vie lapset. Miten tässä näin kävi?

Vielä kymmenen vuotta sitten Antti Kauppinen sai suudella poikaystäväänsä Nevskillä rauhassa. Nyt venäläisissä sateenkaariperheissä pelätään, että valtio vie heidän lapsensa.
Teksti Antti Kauppinen
Kuvat Sami Saramäki

Pienessä pietarilaisessa transsukupuolisten suosimassa baarissa aika on pysähtynyt vuosikymmeniä sitten. Ikkunat on peitetty valkoisilla pitsiverhoilla, ja pöytiä peittävät nukkaantuneet satiinipöytäliinat. Tarjoilija johdattaa minut ja ystäväni nurkkapöytään ja tuo meille makeaa sovjetskoje shampanskojea, venäläistä samppanjaa.

Isken silmäni kuvankauniiseen mieheen baaritiskillä. Hänellä on intiaanin nenä ja niin voimakas parrankasvu, että hänen täytyy ajaa partansa kaksi kertaa päivässä. Miehen nimi on Sergei, ja hän kertoo olleensa viimeisiä, jotka joutuivat seksuaalisuutensa vuoksi vankilaan ennen Neuvostoliiton romahtamista. Sergei on opiskellut lentäjäksi, työskentelee kansainvälisessä lentoyhtiössä ja tienaa hyvin. Silti hän tärisee kertoessaan vankilakokemuksestaan. 

Kun yö muuttuu aamuksi, lähdemme hänen luokseen jatkoille. Ostamme 24h-kaupasta muutaman pullon kuohuviiniä. Hänen lesboystävänsä juo kanssamme ensimmäisen pullon ja sammuu eteiseen.

Sergei käy vessassa ja tulee sieltä ulos pukeutuneena ruusunpunaiseen pitsiyöpaitaan. Hänen päässään on halvimman näköinen valkoinen polkkaperuukki, minkä olen koskaan nähnyt. Sergei huomaa häkellykseni ja sanoo arasti: ”Tällainen minä olen.”

Se oli 2000-luvun alkua. Boris Jeltsinin jälkeen oli tullut uusi presidentti, Vladimir Putin, ja tämän päivän Venäjän aika oli alkanut. Uusi aika tuntui tietävän hyvää myös seksuaalivähemmistöille. Venäjällä oli aloitettu keskustelu siitä, miten maahan voitaisiin luoda toimiva kansalaisyhteiskunta muun maussa kansalaisjärjestöjä tukemalla. Venäläiset tutkijat olivat päätyneet siihen, että kaikkia rauhanomaisesti toimivia yhteiskuntia yhdistää kolmas sektori.

Opiskelin Pietarin valtionyliopistossa kulttuurintutkimusta. Siellä kaikkea politiikkaan ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoon liittyvää pidettiin epäkiinnostavana ja yliopistopolitiikassa ja -järjestöissä mukana olevia hihhuleina ja sosiaalisina hylkiöinä.

 Parhaimpia venäläiskavereitani olivat Vasja ja Dima. He olivat olleet yhdessä tuolloin jo kymmenen vuotta.

Se, että oma perhe hyväksyy lapsensa homouden, on Venäjällä edelleen harvinaista, mutta ystäväni saattoivat olla avoimia seksuaalisuudestaan. ”On valittava tarkkaan se elämä, missä voin olla avoin itsestäni. Minulla on ollut onni syntyä perheeseen ja saada työ, jossa se on mahdollista”, Dima sanoi minulle kerran.

Uskoin venäläisen kansalaisyhteiskunnan kehittymiseen ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan väistämättömään tulemiseen. Lesboimagolla leikitellyt t.A.T.u. oli maan suosituimpia bändejä.

Kirjoitin Sankarimatkailijan Pietari -kirjan kolmanteen painokseen: ”Homoseksuaalisuus tekee edelleen nousuaan diskojen hämäristä. Ensimmäiset Pride-marssit on kuitenkin jo järjestetty Nevan rannoilla ja keskustelu homouden trendikkyydestä on alkanut.”

Mitä kymmenessä vuodessa oikein tapahtui?

Venäjällä viime vuosina lainsäädännön tasolle noussutta homovastaisuutta on vaikea selittää kulttuurisena ilmiönä. Suomessa on konsensus siitä, millainen Venäjä on, mutta ei ole vain yhtä Venäjää: maa kattaa kahdeksan aikavyöhykettä ja yli 160 etnistä ryhmää. Venäläiselle Venäjä ei ole Kreml, Putin, lait, sotilastoimet ja korruptio. Venäläiselle äiti-Venäjä on symboli. Rakas kotimaa, maailman suurin maa, kirjallisuuden ja korkeakulttuurin maa, ensimmäisen miehitetyn avaruuslennon ja teknisten edistysaskeleiden maa.

Homovastaisuuteen on etsittävä vastausta politiikasta ja populismista: siitä on tullut tärkeä väline hallintoeliitille. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina.  

Moskovassa vuosina 1633–1643 asunut holsteinilainen diplomaatti Adam Olearius ihmetteli kotiin lähettämissään kirjeissä, miten moskovalaiset suvaitsivat lännessä erittäin tuomittavaa sodomiaa.

Reippaat puoli vuosikymmentä myöhemmin Pietari Suuri mullisti Venäjän ottamalla lainsäädännössä ja kulttuurissa huimia askeleita kohti länsimaita. Vuonna 1706 hän julisti lain ”luonnottoman hyväilyn” kieltämiseksi. Laki koski vain sotilaita, ja sen malli otettiin Venäjän silloisesta vihollismaasta Ruotsista.

Keisari Nikolai I kiristi homovastaista lainsäädäntöä julistamalla myös siviilejä koskevan lain. Sen mukaan ”miehen makaaminen toisen miehen kanssa” johti 4–5 vuoden karkoitukseen Siperiaan.

Silti Moskovassa ja Pietarissa eli voimakas seksuaalivähemmistöjen alakulttuuri. Vuoden 1917 vallankumouksen käynnistyessä homoja syrjivät lait kumottiin.

Vasta 1930-luvun puolivälissä herättiin uudelleen ajatukseen, että homoissa voisi olla jotain epäilyttävää. Vuonna 1936 kansankomissaari Nikolai Krylenko julisti, että ”homoseksuaalisuus on riistävän luokan dekadenssin synnyttämää”. Monet lääketieteen tutkijat kiirehtivät todistamaan, että homoseksuaalisuus todella on porvarillisuuden ja moraalisen rappion aiheuttama sairaus. Homot olivat näin osa vastavallankumouksellista liikehdintää. 

Stalinin vainojen vaikeimpina aikoina kaikki pelkäsivät kaikkia. Yksityinen pidettiin salassa, jopa itseltä. Yksikin monitulkintainen lause saattoi johtaa naapurin ilmiantamiseen, ihan vahingossa. Kun piti puhua lapsen toiveista opiskelupaikan suhteen, radio pantiin täysille ja kuiskittiin. Välillä naapurin radio hiljeni. Yöllä hävinneiden perään ei kyselty. Jonkin ajan kuluttua tyhjään  asuntoon muuttivat uudet asukkaat.

Arviot Neuvostoliiton aikana seksuaalisuutensa vuoksi vankilaan tuomituista liikkuvat tuhannessa per vuosi. Naisten välinen homoseksi ei ollut laitonta, mutta heidän kohtalonsa sitäkin pahempi. Lesbot passitettiin mielisairaaloihin, joista harvat palasivat järjissään tai elävänä.

Neuvostovainojen historia jatkuu puhumattomuuden kulttuurina. Länsimaissa ihmiset kokevat oikeudekseen haastaa toinen paljastamaan todellinen itsensä. Kaapista tuleminen on ylpeyden aihe, ja homot kertovat juttuja kainalot hiessä jännitetyistä ensikäynneistä homobaareissa.Venäjällä kukaan ei kysy toisen seksuaalisuudesta. Yksilön rakentuminen on siellä yksityisempi prosessi.

Viimeisin venäläinen poikaystäväni Sasha koki tämän kulttuurieromme raskaana vaatimuksena. Hän kysyi usein, haluanko hänen kertovan äidilleen seksuaalisuudestaan. Sasha ei pitänyt ajatusta miellyttävänä, mutta väitti, ettei  kysymys ole homouden häpeämisestä, vaan siitä, että hän joutuisi puhumaan jostain niin yksityisestä perheensä kanssa.

Venäjällä olennaista ei ole niinkään se, saako ihminen olla homo vaan se, tuleeko omista asioistaan pitää mitään meteliä.

Maailmaan tuli 1980-luvulla uusi, ihmeellinen tauti, hiv. Neuvostolehdistö raportoi, että tuntematon virus on tavattu Yhdysvalloissa, ja sen uhreja ovat homoseksuaalit, narkomaanit ja puertoricolaiset. Neuvostoliiton terveysministeri rauhoitti kansaa kertomalla, ettei ole mitään syytä pelätä taudin leviämistä maahan, koska ”homoseksuaalisuus on lailla tuomittu perversio ja varoitamme kansalaisia jatkuvasti huumeiden vaaroista”.

Länsimaissa sairaus loi homoyhteisölle tarpeen tukeutua muuhun yhteiskuntaan, ja takakujien baareihin eristäytyneet homot järjestäytyivät nykyiseksi seksuaalivähemmistöliikkeeksi.

Neuvostoliiton romahduksen myötä 1990-luvun alussa romahti myös yhteiskunta. Kansalaiset iloitsivat vuosikymmeniä jatkuneen poliittisen debatin jälkeen siitä, ettei heidän tarvinnut olla yhteiskunnallisia. He olivat kyllästyneitä kaikkeen poliittiseen, eikä myöskään HLBT-järjestöillä ollut mahdollisuutta kehittyä tällaisessa ilmapiirissä.

Poliitikot uskoivat, että kansa saataisiin puhaltamaan yhteiseen hiileen, jos Neuvostoaikana vainottu älymystö, kirjailijat ja tieteentekijät, puhuisivat poliitikkojen puolesta. Maanpaosta palanneen kirjailija ja toisinajattelija Aleksandr Solzhenitsyn ympärille järjestäytynyt älymystö piti Neuvostoliiton hajoamista omana voittonaan – niin kuin myös länsimaat, jotka neuvottelivat Venäjän kanssa voittaja-asenteella. Älymystö pettyi tähän asenteeseen ja menetti kiinnostuksensa yhteiskunnan muuttamiseen vuosikymmenen kuluessa.

Jos Venäjän älymystö olisi saanut länsimailta tukea, olisi Solzhenitsynistä voinut tulla presidentti  – ja Venäjällä saatettaisiin tanssia tänäkin kesänä homohäitä.

Sen sijaan Venäjällä elettiin koko 1990-luku supervallan raunioilla, mafiatalouden kourissa ilman toimivaa yhteiskuntaa.

Jeltsinin aikana kaduilla näkyi aseistettuja miehiä ja nopeita autoja, joissa oli tummennetut lasit. Venäläisillä oli  muutakin  mietittävää kuin toisten seksuaalisuuden tuomitseminen: ihmiset saivat varoa, etteivät joutuisi vahingossa todistamaan mafiosojen välienselvittelyitä.

Valtio pyrki järjestäytymään uudelleen, mikä tarkoitti neuvostolainsäädännön muuttamista. Homoseksuaalisuuden kriminalisoiva laki poistettiin vuonna 1993. Transsukupuoliset saivat oikeuden vaihtaa sukupuoltaan 1997. Homoseksuaalisuus poistettiin kansallisesta sairausluokituksesta 1999. Käytännön elämään uudella lainsäädännöllä ei ollut mitään vaikutusta.

Homous pysyi kaapeissa ja ikkunaverhojen takana tupakanhajuisissa pikkubaareissa. 

Kävelin vuosituhannen vaihteessa eräänä aurinkoisena kevättalven päivänä Iisakinkirkon vieressä olevan Astoria-hotellin ohi tapaamaan ystävääni läheiseen baariin. Räystäistä tippui vettä ja pikkulinnut lauloivat. Uusklassisen kaupungin ränsistynyt kauneus levisi ympärilläni. Huomasin, että Astorian eteen oli  parkkeerattu iso musta citymaasturi omituisesti poikittain. Kun tulin lähemmäksi, näin, että auton etuikkunassa on luodinreikä ja ajajan istuimella retkottaa mies pää vinossa. Kyydissä istunut nainen oli yrittänyt paeta, mutta hänetkin oli ammuttu. Ruumis roikkui puoliksi ulkona, ja parkkipaikalle oli valunut lammikollinen verta. Lapsi oli ammuttu takapenkin turvaistuimeen.  

Joimme kaverini kanssa järkyttyneinä votkat ja lähdimme katsomaan murhapaikkaa. Se oli siivottu. 

Vain kasa punaisiksi värjäytyneitä sahanpuruja osoitti, missä kohtaa verilammikko oli ollut. Sekin  haettiin pois, kun kävelimme ohi.

Ne olivat mafiatalouden viimeisiä hetkiä. Jeltsinin seuraaja Putin ei halunnut jakaa valtaa. Hän järjesti pian valintansa jälkeen mafiajohtajien kanssa tapaamisen, josta uutisoitiin venäläisessä lehdistössä avoimesti.

Tapaamisessa sovittiin, että mafiajohtajien yritykset virallistetaan, jos he luopuvat puolisotilaallisista joukoistaan ja oikeudestaan  osallistua valtakunnan politiikkaan.

Heistä muodostui Venäjän uusi talouseliitti.

Ero entiseen oli kuin veitsellä leikattu. Asemiehet hävisivät katukuvasta.

Putinin kansansuosio pohjaakin juuri siihen, että hän ajoi mafiosot pois arjesta. Tilalle tuli toivoa tulevaan. Samalla öljyn maailmanmarkkinahinta nousi, ja öljyrahaa suihkusi Venäjälle.

Ihmisten kiinnostus valtiollisiin asioihin ei noussut uuden mafiattoman aikakauden myötä. Äänestysprosentti pysyi alhaisena, ja uusi presidentti sai vapaasti järjestää asioita Moskovassa. Kansalaisia kiinnosti enemmän laulaja Alla Pugatsovan uudet kauneusleikkaukset kuin Venäjän johdon toimet.

Venäläisten määrä laski koko 1990-luvun ja 2000-luvun alun, ja maassa oltiin aiheellisesti huolissaan kansan tulevaisuudesta. Väestön väheneminen oli huimat puoli prosenttia vuodessa, mikä käytännössä tarkoitti joka vuosi noin 700 000 venäläistä vähemmän. Putin pelkäsi syystäkin, että jäisi pian ilman hallittavia.

Hän teki väestön vähenemisen hillitsemisestä yhden keskeisistä poliittisista agendoistaan. Koko hallinto etsi kiihkeästi keinoja estää väestönkatoa.

Siinä, missä tutkijat olivat selvittäneet 1990-luvulla, mihin venäläisten lisääntynyt viinankulutus varsinkin syrjäseuduilla johti, 2000-luvulla ensimmäisellä vuosikymmenellä poliitikot keskittyivät lisääntymisen edesauttamiseen. Lapsilisiä korotettiin ja monilapsisille perheille luotiin helpotuksia. 

Perinteinen perhemalli alkoi olla kovasti tapetilla, ja duumassa yritettiin saada homopropagandan kieltävää lakia läpi parikin kertaa.

Vuonna 2004 Venäjän federaation hallinto linjasi selkeästi, että homopropagandan kieltävä laki on sekä maan perustuslain että Venäjän ratifioiman Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastainen.  

Seurustelin kevään 2005 lempibaarissani Datchassa tapaamani miehen kanssa. Pietari oli juuri avautumassa erilaisuudelle. Olimme huolettomia ja varmoja tulevaisuudesta. Kuuntelimme eräänä aamuna radiosta keskusteluohjelmaa siitä, miten homoseksuaalisuus on trendikästä. Nauroimme vakavalle sävylle, jolla juontajat puhuivat asiasta. 

Tanssimme usein baareissa aamuun asti, sillä meidän Pietarimme ei nukkunut. Eräänä aamuna lähdimme Datchasta vasta auringon noustessa. Suutelimme Nevskin kulmassa hyvästiksi kaupungin työntekijöiden siivotessa katua.

Olimme muuttuneet normaaleiksi. Olimme vain juhlivia nuoria, jotka sattuivat rakastamaan samaa sukupuolta olevaa henkilöä.

Saman aamun uutiset kertoivat, että siperialaisessa kaupungissa oli pahoinpidelty nuori mies, joka oli kertonut ystävilleen homoudestaan. Ystävät olivat työntäneet lasipulloja hänen peräaukkoonsa. Mies kuoli sisäiseen verenvuotoon.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen avoimempi näkyminen mediassa ja yhteiskunnassa järkytti monia venäläisiä. Äärioikeisto alkoi yhä järjestelmällisemmin vainota HLBTI-tapahtumia.

Väkivaltatapaus seurasi toistaan. Moskovan kaupunki kielsi pride-marssit sadaksi vuodeksi marssijoiden omaan turvallisuuteen vedoten.

Valtion suurilla televisiokanavilla homoudesta alettiin puhua samassa yhteydessä kuin pedofiliasta.

Kun palasin vuonna 2006 takaisin Helsinkiin, yllätyin siitä, mitä Suomessa oli tapahtunut seitsemän Pietarin-vuoteni aikana. Homoudesta oli tullut osa yhteiskuntaa. 

Prideen osallistuminen ei enää ollut anarkismia, vaan tavalliset heteroystäväni tulivat minun ja uuden suomalaisen poikaystäväni kanssa marssille.

Venäjällä vanhat neuvostolait ja niiden puolustajat nostivat taas päätään. Populistinen poliitikko Aleksandr Tshuev ehdotti Neuvostoliiton aikaista homoseksuaalisuuden kieltävän lain takaisinottoa vuonna 2007. Tokikaan hän ei halunnut kieltää naisten välistä seksuaalista kanssakäymistä. Tämäkään lakiehdotus ei saanut kannatusta duumassa.

2010-luvun alkussa aitojen venäläisten perhearvojen puolustajat ja traditionaalisen sukupuolisuuden puolustajat rynnivät yhteiskunnalliseen keskusteluun ja puheohjelmiin.

Tradition ja lisääntyvän perhekeskeisyyden esiinnousu olivat yhdistelmä, joka suorastaan pakotti populistiset poliitikot hyökkäämään homoseksuaaleja vastaan.

Pietarin kaupungissa päätettiin säätää homovastainen laki vuonna 2012. Pietarin poliittisia päätöksiä seuraavat kaikki, jotka haluavat miellyttää Putinia, ja pian valtakunnan poliitikot laittoivat duumassa hihat heilumaan. Uusi laki esti ”ahdistavan ja asiattoman materiaalin” jakamista lapsille. Tällaista olivat muun muassa porno ja kauhuelokuvat.

Propagandalain tultua voimaan kesti vuoden määritellä, mitä sillä tarkoitetaan. Lakiin lisättiin kohta, jossa selväsanaisesti määriteltiin, että ei-traditionaalinen seksuaalisuus oli tällaista lapsille sopimatonta aineistoa. Lain saattoi tulkita tarkoittavan sitä, ettei lapsille saanut puhua homoseksuaalisuudesta ollenkaan.

Nyt on täsmennetty, että mikäli alaikäinen itse kysyy homoudesta, on aikuisella oikeus siitä puhua, mutta vain yksityisesti. Jos koululaisryhmälle kerrotaan ehkäisystä ja yksi nuori ilmaisee mielenkiintonsa kuulla suojatusta homoseksistä, on hänet vietävä erilleen muista.

Arvata saattaa, kuinka moni 15-vuotias haluaa erottautua tällä tavalla.

Lainvoimainen hyväksyntä syrjinnälle voi saada yllättäviä reaktioita aikaan. Margaret Thatcherin hallitus hyväksyi brittien oman homolain, section 28:n, vuonna 1988.  Laki kielsi paikallisviranomaisia ”edistämästä homoseksuaalisuutta” eli käytännössä opettajia sanomasta, että homous on ok. Koulukiusaaminen riistäytyi käsistä, koska opettajilla ei ollut oikeutta puolustaa oppilaita tai kannustaa heitä olemaan sellaisia kuin ovat.

Section 28 kumottiin vuonna 2003, mutta kouluissa kiusataan yhä enemmän kuin ennen lain käyttöönottoa.

Myös Venäjän ihmisoikeusaktivistit kokevat, että homopropagandalaki antoi tavallisille ihmisille oikeuden kiusata ja vainota homoja. The Russian LGBT Networkin kyselyn mukaan vuonna 2014 lähes puolet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä kohtasi suuntauksensa takia henkistä väkivaltaa ja 15 prosenttia fyysistä väkivaltaa. Yli kolmanneksella oli ongelmia työnajantajansa kanssa.

Venäjällä on kasvanut uusi nuorten aikuisten sukupolvi, joka ei muista Neuvostoliitosta mitään. Heille valtion nykyinen propaganda ei vertaudu menneeseen, eivätkä he osaa vanhempiensa tavoin olla kriittisiä valtion tuottamaa tietoa kohtaan. Oikean tiedon saaminen homoseksuaalisuudesta olisi helppoa. Sitä ei vain etsitä.

Venäjä on mielenkiintoinen kokonaisuus kansalaistottelemattomuutta ja sokeaa uskoa suureen johtajaan.

Kun Elton John ilmoitti esiintyvänsä Moskovassa ja Kazanissa, uralilainen vanhempainyhdistys kirjoitti Putinille avoimen kirjeen, jossa presidenttiä pyydettiin ottamaan tilanne hallintaansa.

Nyt opettajia on alettu erottaa homoepäilyjen vuoksi. Suurin pelko sateenkaariperheissä on kuitenkin se, onko yhteiskunnalla pian oikeus huostaanottaa heidän lapsensa. Ei ihme, että seksuaalivähemmistöille suunnattuun auttavaan puhelimeen tulee eniten kysymyksiä turvapaikan hakemisesta lännestä.

Mikäli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuva väkivalta ja syrjintä voimistuvat niin lainsäädännössä kuin arjessa, tulemme näkemään Suomessakin venäläisten seksuaalipakolaisten aallon.

Helsingin vastaanottokeskuksen tiloissa keväällä turvapaikkaa odottanut venäläinen lesbopari varoi kertomasta muille turvapaikanhakijoille seksuaalisesta suuntautumisestaan, koska arvomaailmoiden kirjo on edustettuna myös pakolaiskeskuksissa.

Amsterdamiin on jo perustettu erillinen vastaanottokeskus seksuaali- ja sukupuoliperusteisia turvapaikanhakijoita varten.

Kansainvälinen painostus ei näytä lieventävän homolakeja. Paikalliset poliitikot päinvastoin tuntuvat provosoituvan siitä.

Toukokuussa duuman edustaja Alexandr Starovoitov pyysi Venäjän oikeusviranomaisia tutkimaan, onko Apple syyllistynyt homopropagandan levittämiseen iTunes-verkkokaupan kautta.

Kyse on U2:n Song of Innocence -levyn kannesta, jossa yhtyeen rumpali Larry Mullen halaa 18-vuotiasta paidatonta poikaansa.

Homolaeilla on ollut myös toisenlaisia seurauksia. Venäjän homojärjestöt ovat organisoituneet. Vielä viime vuonna seksuaalivähemmistöjen Rainbow May Day -mielenosoitus loppui äärioikeistoryhmän hyökkäykseen, mutta tänä keväänä kaikki sujui hyvin.

Tapahtuman järjestänyt Coming Out -järjestö on tehnyt vuosia yhteistyötä Pietarin poliisin kanssa, ja yhteistyö on alkanut sujua tahmean alun jälkeen. 

Ehkä vallanpitäjät ovat huomanneet, että on helpompi toimia rauhanomaisen homojärjestön kanssa kuin yrittää taltuttaa väkivaltaisia homofoobikkoja.

Toisaalta Ukrainan kriisi on luonut uudenlaisen tilanteen. Valtiolla ei ole nyt aikaa keskittyä seksuaalivähemmistöjen vihaamiseen. Suurimmaksi viholliseksi on noussut kansalaisyhteiskunta, missä toki homojärjestöillä on osansa.

Venäjällä on määrätty nyt laki, jonka mukaan ulkomailta rahaa saavien kansalaisjärjestöjen tulee rekisteröityä ulkomaan agenteiksi. Valtio voi määrätä sellaiseksi kenet haluaa. Esimerkiksi arvostettu Sotilaiden äidit -järjestö on määritelty ulkomaiseksi agentiksi. Järjestöstä tuli vaarallinen, kun sen edustajat kertoivat, että sotapalvelusta suorittavat pojat palautettiin kotiin kaikessa hiljaisuudessa ruumisarkuissa. Heidät oli lähetetty sotimaan Ukrainaan. 

Silmukka kansalaisyhteiskunnan ympärillä kiristyy.

On mahdotonta nostaa keskusteluun asiaa, joka olisi Venäjällä paremmin kuin Suomessa. Ajattelen silti yhä Pietarin ilmassa virisevää jatkuvaa flirttiä. Vaikka homous olisi kuinka kiellettyä ja pimennettyjen ikkunoiden takana, saa Nevskillä kävellessä aina pitkän katseen.

Hetkelliseksi jäävässä kohtaamisessa tiivistyy koko slaavilaisen melankolian ja elämän kaipuun syvä kirkkaus. Sitä kaipaan muuten niin täydellisessä ja laillisesti tasa-arvoisessa maassamme.  

Suomi on kuitenkin ollut itsenäinen vasta vajaat sata vuotta, ja viime aikaiset poliittiset muutokset osoittavat, että olemme yhä lähellä venäläistä poliittista ilmapiiriä. Pääministerimme äänesti tasa-arvoista avioliittoa vastaan, ja eduskunnan puhemiehen mielestä homot voivat mennä naimisiin vastakkaista sukupuolta olevan kanssa. 

Ensimmäistä kertaa todella ymmärrän, miltä tuntuu pelätä ihmisoikeuksiensa puolesta maassa, jota on kasvanut pitämään omanaan. ■

Julkaistu: 19.7.2015