Lahden mäkimontulla nähtiin erikoinen kohtaus helmikuun lopussa: nuori venäläishyppääjä Vjatšeslav Barkov joutui pinnistelemään, jotta hän ymmärsi puheen olevan Ukrainasta, kun häneltä kysyttiin mielipidettä sodasta.

Se ei ole mikään ihme, sillä Venäjällä on kasvatettu ihmisiä uskomaan propagandaa jo vuosikausien ajan.

Päivittäisten uutisten lisäksi myös historiaa sujutetaan sopiviksi tarinoiksi, joissa Venäjän menneisyys on mahtipontinen ja ulottuu kauas. Kremlissä on osattu rakentaa historiasta keino kansalaisten ohjailuun propagandan oppikirjojen mukaan.

Palattuaan presidentiksi vuonna 2012 presidentti Vladimir Putin on vahvistanut asemaansa käyttämällä toisen maailmansodan muistoa keinona turvata omaa valtaansa. Hän on esittänyt, että hänen hallinnossaan isänmaallisuus ja lojaalisuus hallintoa kohtaan ovat erottamattomia asioita.

Putinin tukena on ollut entinen kulttuuriministeri Vladimir Medinski (s. 1970 ). Väitöskirjansa kopioimalla kasannut Putinin neuvonantaja on varsinainen propagandan velho.

Medinskin merkitys Venäjän historian uudelleenkirjoittamisessa selittyy hänelle vuonna 2012 annetusta roolista Venäjän sotahistoriallista seuraa (RVIO) perustettaessa. Se on puoliksi julkinen ja valtion osin omistama organisaatio, joka syntyi Medinskin ideasta ja jota tämä valmisteli jo väitöskirjassaan.

Suomessa monet muistavat Medinskin siitä, että hän arvioi vuonna 2013 Unkarissa pitämässään puheenvuorossa suomalais-ugrilaisten kansojen yhteistyötä Venäjää vastaan suunnattuna liikehdintänä. Vuonna 2012 Medinski sai aikaan negatiivista huomiota Suomessa väittämällä Suomen olevan ”erottamaton osa venäläistä maailmaa”.

Työskennellessäni Suomen Moskovan-edustustossa 1990-luvun puolivälissä meillä oli tapana ostaa venäläisiä historian oppikirjoja ja seurata niistä, miten menneisyyttä käsitellään. Koulukirjoihinkin ilmestyi talvisota ja Mainilan laukaukset, mutta 2000-luvun edetessä ne katosivat kirjojen sivuilta uudempien asioiden tieltä.

Kehitystä voi pitää luontevana. Jokainen ajanjakso kirjoittaa oman historiansa, kun tulkit vaihtuvat.

Venäjällä hyökkäys Ukrainaan selitetään puolustustaisteluna. On aloitettu ”erityisoperaatio”, jolla maata suojellaan naapurimaan fasisteilta ja Venäjää piirittävältä Pohjois-Atlantin puolustusliitolta Natolta.

Sodasta ei puhuta. Ja jos Venäjällä levittää muuta kuin virallista tietoa, epäilee erityisoperaation oikeutusta julkisesti, voi rangaistuksena olla 15 vuoden vankeustuomio. Pikavauhtia hyväksytty asetus on tehnyt riippumattoman median toiminnan Venäjällä käytännössä mahdottomaksi.

Asetus iski myös riippumattomaan Novaja Gazetaan, joka päätti poistaa sotaa käsittelevät juttunsa verkosta viime viikonvaihteen aikana. Julkaisun pitkissä jutuissa on kyetty esittelemään yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita vuosien ajan. Lehden omistajista kaksi on saanut Nobelin rauhanpalkinnon: Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatšov ja nykyinen päätoimittaja Dmitri Muratov.

Nyt sen pääsivulla ei enää muistuteta Ukrainasta, kuten tehtiin sodan kahdeksan päivän ajan.

Putin ei toistaiseksi ole osoittanut mitään merkkejä siitä, että hän neuvottelisi rauhasta Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin kanssa. Tulitaukoneuvotteluja on kuitenkin jo käyty Valko-Venäjällä maan diktaattorin Aljaksandr Lukašenkan kalastusmajalla lähellä Puolan rajaa.

Venäjän pääneuvottelijaksi on nostettu Medinski, joka neuvottelee ukrainalaisten kanssa yhdessä Venäjän parlamentin alahuoneen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Leonid Slutskin kanssa. Uutiskuvissa on esiintynyt edistymisestä varovaisesti puhunut neuvottelija.

Eräät venäläiset arvioivat tuoreeltaan, että näistä miehistä Medinski voidaan tarvittaessa uhrata.

Politiikan tutkija Gleb Pavlovskin mielestä itsevaltias käy Ukrainan eliittiä vastaan eikä anna pakotteidenkaan hämätä. Putinin entinen neuvonantaja analysoi tulitaukoneuvottelijoita sosiaalisen median keskustelussa, joissa oltiin yllättyneitä Kremlin valinnoista.

Medinskin nimittäminen on taktiikkaa. Lähetetään kyyniset keskustelemaan.

Itsevaltias ei luovuta, sanoi Pavlovski Eho Moskvyn -aamuohjelmassa. Myös tämä radioasema on joutunut lopettamaan Venäjällä, mikä on kova isku.

Eho Moskvy perustettiin jo Neuvostoliiton aikana vuonna 1990, ja se on edellisten 30 vuoden aikana hiljentynyt vain hetkeksi vuoden 1991 vallankaappausyrityksen ajaksi. Kanava on kasvattanut viime vuodet tasaisesti suosiotaan eri puolilla Venäjää, ja sen ohjelmia on seurattu myös älytelevisioilla.

Toimituksen valintojen, tasapuolisuuteen pyrkineen journalismin lukko on ollut edelliset 24 vuotta päätoimittaja Aleksei Venediktov, joka sai potkut lauantaina 5. maaliskuuta. Suureksi osaksi kaasuyhtiö Gazpromin omistaman kanavan lopettamisesta päätettiin vain vuorokautta aiemmin.

Venediktovin lähtö varmisti, etteivät työntekijät enää koeta löytää vaihtoehtoisia jakelukanavia.

Medinski tunnetaan Venäjällä paitsi hänen väitöskirjaansa liittyneen kohun vuoksi myös julkisuudessa vuosia olleena kulttuuriministerinä, jonka aikana maan elokuvateollisuus sai paljon rahaa huonojen sotaelokuvien valmistamiseen. Historiallisten tosiasioiden ei ole annettu häiritä sujuvaa tarinankerrontaa.

Tämä näkyy esimerkiksi elokuvassa 28 panfilovilaista, jonka tarinassa pieni joukko miehiä pysäytti saksalaisten etenemisen Moskovan porteille. Elokuvasta on puhuttu lähes dokumentaarisena kuvauksena tapahtuneesta, mitä se ei tietenkään ole. Sama tasoa olevia elokuvia on tehty televisioon Georgian sodasta vuonna 2008 ja Krimin miehityksestä 2014.

Tällaiset sankariteot sopivat Kremlin valtiaalle: Putin osallistui ennen covid-19-eristystään mielellään kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin, joissa muistellaan toista maailmansotaa – eli Venäjällä ”Suurta isänmaallista sotaa”.

Putin on nähty kantamassa isänsä kuvaa "Kuolemattomien rykmentin" marsseilla ja esiintymässä muutamien elossa olevien veteraanien rinnalla Voiton päivänä. Toukokuisesta muistopäivästä on tehty valtava kansanjuhla samaan malliin kuin Neuvostoliitossa oli Lokakuun suuren vallankumouksen juhlinta.

Yksi uusi kansallista kertomusta vahvistava symboli on vuosina 2018–2020 rakennettu Venäjän asevoimien katedraali, joka juhlistaa Neuvostoliiton voiton 75-vuotispäivää toisessa maailmansodassa.

Venäjän yleistä mielipidettä on käännetty niitä vastaan, jotka ovat koettaneet paljastaa mielivallan uhreja. Neuvostoliiton kaaduttua Venäjällä on haettu oikeutta Stalinin vainoissa menehtyneille ja annettu ihmisten kunnioittaa leireillä nääntyneiden ja tapettujen sukulaistensa muistoa.

Vanhemmille ja isovanhemmille tehtyjen vääryyksien selvittämisessä on ollut keskeisessä asemassa Memorial-yhdistys. Yhdistyksen kohtalo on yhtä karu kuin vainoissa tapettujen.

Samaan aikaan, kun alettiin vaatia oikeuksia tulla kuulluksi myös niille, jotka olivat leireillä vartijoina, joutui maan vanhin ja tunnetuin ihmisoikeusryhmä viranomaisten tarkkailun kohteeksi.

Lopulta Memorial ja sen kansainvälinen osasto julistettiin ulkovaltojen agentiksi sekä vielä kaiken kukkuraksi epätoivottavaksi järjestöksi. Lopullinen niitti oli se, että Venäjän korkein oikeus päätti joulukuussa 2021 järjestön lakkauttamisesta.

Suomessa on seurattu Memorialin Karjalan-haaran tutkijan Juri Dmitrievin oikeudenkäyntejä, joissa tämä tuomittiin 15 vuoden vankeusrangaistukseen kostoksi vuosikymmeniä kestäneestä työstään sorron uhrien joukkohautojen paljastamisessa.

Novaja Gazeta taustoitti artikkelissaan Vladimir Medinskyn nousua Sotahistorialliseen seuran johtajaksi ja osoitti, kuinka tämä on luonut historian tulkintojen avulla rahantekokoneen.

Seuran tuottama propaganda ei nimittäin ole sen ainoa kyseenalainen elementti, kuten toimittaja Olesya Pavlenkon järjestön taloutta koskeva selvitys Novaja Gazetassa paljastaa.

Seura harjoittaa isänmaallista kasvatusta sekä historiallisen ja kulttuurisen perinnön säilyttämistä.

Tässä roolissa se myös "lisää asepalveluksen arvostusta" ja yhdistää yhteiskunnan ja valtion "tutkimaan Venäjän sotilashistoriallista menneisyyttä".

Seura on ollut mukana historiallisten monumenttien pystyttämisessä kaikkialla Venäjällä ja ulkomailla: se julkaisee kirjoja ja neuvoo elokuvantekijöitä, kehittää koulujen oppikirjoja sekä järjestää sotahistorian festivaaleja ja lasten leirejä. Seura saa valtavasti rahaa valtiolta ja sillä on merkittäviä yksityisiä lahjoittajia.

Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että mukana toiminnassa ovat myös Medinskin vaimo, isä ja sisko.

Artikkelissaan Pavlenko tekee sarkastisen päätelmän: Vladimir Medinski ei rakenna vain yhtä todellista historian kertomusta vaan myös ansaitsee kelpo summan rahaa. Hän ei työskennellyt turhaan väitöskirjansa parissa.

Artikkelissa arvioidaan, että viimeisen yhdeksän vuoden aikana seuran kassan kautta on kulkenut lähes yhdeksän miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Kaksi kolmasosaa varoista on peräisin erilaisista valtion rahastoista. Seuran suurimmat rahoittajat ovat kulttuuriministeriö ja Venäjän federaation erillinen hanke. Loput kolmannes on yksityisiltä lahjoittajilta.

Seuran taloudesta ei löydy tarkkoja tietoja eikä sen ole tarvinnut kertoa täydellisesti ja avoimesti, mihin se käyttää rahansa tai mistä ne tulevat. Yksittäisten lahjoittajien nimiä ei niin ikään tiedetä.

Novaja Gazetan mukaan Medinskin sotahistoriallinen seura on rakentanut satoja monumentteja eri puolille Venäjää. Niistä kaksi ansaitsee erityistä huomiota.

Vuonna 2017 seura käynnisti varainkeruun AK-47:n keksijän Mihail Kalašnikovin (1919–2013) muistomerkin pystyttämiseksi Moskovaan. Sen arvioitiin maksavan liki 460 000 dollaria, mutta yleisöltä saatiin kerätyksi vain 341 dollaria. Patsas valmistui, vaikka ei ilman kohua, koska jalustan korkokuvassa oli aluksi väärä ase.

Vuonna 2020 Tveriin pystytettiin seuran aloitteesta sen kallein patsas: 8,5 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria maksanut muistomerkki neuvostoliittolaisella sotilaalle.

Patsaan kansallismielinen paljastustilaisuus ajoitettiin sopivasti vain päivää ennen kansanäänestystä, joka koski maan perustuslain uudistusta. Siinä Putinin asema itsevaltaisena johtajana sai nykyisen vahvistuksen.

Symboliikkaa, joka kantaa tähänkin päivään, oli myös siinä, että Putinin rinnalla patsaan julkistamistilaisuudessa oli – kukapa muu kuin Valko-Venäjän Lukašenka.

Medinski arvioi aluksi, että patsas rahoitettaisiin julkisilla lahjoituksilla julkisten varojen sijaan, mutta tämänkin muistomerkin osalta arvio oli väärä. Kolmasosa tarvitusta summasta tuli valtiolta, käytännössä Venäjän ja Valko-Venäjän budjeteista.