Venäjällä sotilaaksi koulutettu Jenja, 34, asuu äitinsä ullakolla Itä-Suomessa ja pelkää joutuvansa Ukrainaan

Valtatie 6 on marraskuussa harvaan liikennöity, sulalla asfalttitiellä näkee enimmäkseen kuorma-autoja. Maahan on satanut kunnon lumikerros. Imatralle on täältä matkaa 50 kilometriä, Venäjän rajalle vain kymmenen. Netti- ja puhelinyhteydet pätkivät välillä – Venäjän häirinnän takia, jotkut sanovat. Autoradiosta kyllä kuuluu hyvin itänaapurin pop-kanava, joka soittaa tuttua käännösmusiikkia englanniksi ja venäjäksi.

Lähin kaupunki rajan toisella puolella on Svetogorsk, entinen Enso. Siellä sijaitsee toistaiseksi suljetun Imatran raja-aseman venäläinen aisapari. 1970-luvulla tuhansia suomalaisia oli rakentamassa Svetogorskiin paperi- ja selluloosatehdasta venäläistä raakaöljyä vastaan. Vielä muutama vuosi sitten 150 suomalaista pendelöi sinne päivittäin töihin.

Viimeiset kuusi kilometriä on mutkikasta soratietä. Metsän keskeltä esiin tulee valkea kaksikerroksinen omakotitalo. Vapaapäivää tehdastyöstään pitävä talon isäntä, 58-vuotias Juha, kutsuu vieraan peremmälle. Hän kokkaa keittiössä salaattia, perunamuussia ja jauhelihakastiketta, jonka liha on miehen itsensä kaatamasta hirvestä.

Yläkerrasta eteiseen laskeutuu talon uusin asukas. 34-vuotias Jenja on Juhan venäläisen vaimon Tanjan poika naisen edellisestä avioliitosta. Miellyttäväkasvoinen mies katsoo toimittajaa vähän varautuneesti. Nenä on suora ja voimakas, poskipäät korkeat ja kasvot kapeat, hiukset kastanjanruskeat, silmät vihreänharmaa.

Jenja kuuluu niihin arviolta jopa miljoonaan ihmiseen, jotka ovat paenneet Venäjältä maan hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022. Jenjan tapauksesta tekee kiinnostavan, se, että hän on sotilaskoulutuksen saanut, sotilasikäinen mies, jollaisia Venäjä ei enää päästä hevin poistumaan maasta.

Suomessa Jenjan ja muiden nuorten venäläismiesten tilanne on erikoinen, sillä heidän turvapaikkahakemustensa käsittely on käytännössä ollut jäissä jo yli vuoden ajan. On siis epävarmaa, voiko Jenja jäädä Suomeen ja välttää lähes varman lähdön rintamalle Ukrainaan.

Sitä hän ei missään nimessä halua.

– Joutuisin menemään toiseen valtioon. Tämä on rikos ja tuomitsen sen. En halua osallistua siihen. En ymmärrä, miksi minun pitäisi joutua sinne, Jenja sanoo.

Kotimaan tapahtumista huolimatta miehestä huokuu haikeus ja ikävä takaisin kotiin. Ystävät ja elämä ovat jääneet rajan taa Venäjälle, eikä hän tunne Suomessa muita maanmiehiä kuin oman äitinsä. Ystäviä on tullut lähinnä vain isäpuolen sukulaisista.

Toimittajaan Jenja suhtautuu ensin varautuneesti, mutta lupaa sitten kertoa tilanteestaan. Sovimme käyttävämme hänestä haastattelussa vain hänen kutsumanimeään.

Ennen sotaa Jenja kertoo työskennelleensä insinöörinä rakennusfirmassa, joka rakensi terveysasemaa. Omaa perhettä hänellä ei vielä ollut, työpäivän jälkeen kotona odotti ainoastaan kissa. Mutta palkka oli hyvä ja mies tyytyväinen elämäänsä.

Jenja on syntynyt Kazakstanissa, silloisessa Neuvostoliitossa. Hänen isänsä oli ammattiupseeri ja äiti sisustusalan myyjä. Pojan ollessa yksivuotias perhe muutti Samaraan Volga-joen varrelle. Moskovasta 750 kilometriä kaakkoon sijaitseva kaupunki tunnetaan ehkä parhaiten Lada-autotehtaastaan.

Jenja opiskeli neljä vuotta Samaran lähellä Toljatin sotilasteknisessä instituutissa. Lisäksi hän on opiskellut Pietarin yliopistossa rakennusinsinööriksi erikoisaloinaan vesirakentaminen ja taloustieteet. Sotilaana häntä koulutettiin merisotilastukikohtien rakentamiseen.

Valmistuttuaan yliopistosta hän oli vähän aikaa Venäjän armeijassa, jonne oli pakko mennä sotilaskorkeakoulun jälkeen. Jenja kertoo suorittaneensa armeijapalveluksensa syrjäisellä sotilasleirillä Tšeljabinskin pelloilla. Vastuualueina olivat rakennus- ja kiinteistöasiat.

Käytännössä hänet laitettiin kaivamaan kuoppia ja ajamaan kuorma-autoa. Oli talous- ja keittiöpalvelusta, vartiointia ja kaivinkoneella työskentelyä. Kokemusta kertyi myös tuliaseiden, kuten Kalashnikov-rynnäkkökiväärin ja Makarov-pistoolin käsittelystä.

Sotilasarvoltaan Jenja on luutnantti. Sodassa hänestä tehtäisiin todennäköisesti joukkueen komentaja. Sijoituspaikkana kyseeseen voisivat tulla esimerkiksi desantti- tai panssarijoukot. Jenjan mukaan hänen koulukavereitaan on kutsuttu sotilaslennostojen laskuvarjomiehiksi. Eräs opiskelutoveri siirrettiin desanttijoukkueeseen lisäkoulutukseen. Muita sijoituskohteita voisivat olla tykistö, selustavarustelu tai ampumaosasto.

Venäjän armeijasta Jenjalla ei ole hyvää sanottavaa.

– Armeijassa ihmistä kohdeltiin kuin orjaa.

Alkoholin käyttö upseeristossa oli tavallista. Mieleen on jäänyt tilanne, jossa päivystävä sotilas karkasi ja upseerit lähtivät humalaisina etsimään häntä.

Kaksi kuukautta palveltuaan Jenja ja hänen ystävänsä halusivat eron armeijasta ja kääntyivät lähimmässä kaupungissa sotasyyttäjän puoleen. Tämä siirsi hänet Samaran lähelle, jossa piti ilmoittautua joka aamu. Siellä miehet odottivat tyhjän pantteina kaksi kuukautta. Lopulta ero myönnettiin.

– Esikunta piti meitä isänmaanpettureina ja käski häipyä sieltä.

Jenjan reserviläiskategoria on silti 1. luokka ja kelpoisuusluokka A. Käytännössä hänellä ei olisi Venäjälle palatessa kovinkaan suurta mahdollisuutta välttää asepalvelusta. Palveluksesta kieltäytymisestä taas voi saada pitkän, yli kymmenen vuoden vankeusrangaistuksen.

– Annetaan kaksi vaihtoehtoa – joko menet sotaan tai saat luodin selkääsi, hän kärjistää.

Venäjällä kutsuntakirje toimitetaan nykyisin sähköisesti ilman, että sitä tarvitsee fyysisesti vastaanottaa. Jenja ei ole saanut henkilökohtaista palvelukseenastumiskutsua, mutta viime vuoden liikekannallepanon yhteydessä taisteluikäisille miehille tuli yleinen määräys ilmoittautua ja kielto alueelta poistumiseen. Hän arvelee päässeensä myöhemmin rajan läpi Suomeen, koska Venäjän viranomaisilla ei ollut kansalaisista tarpeeksi kattavia tietokantoja.

Suomen Maahanmuuttoviraston asiakirjoista selviää, mitä Jenja on kertonut viranomaisille Suomeen saapumisestaan ja elämästään ennen sitä. Turvapaikkaa hakenutta Jenjaa on haastateltu kaikkiaan neljä kertaa tulkin välityksellä tämän vuoden kesä-heinäkuun aikana.

Jenja kertoi lukeneensa verkosta, että viisumin voisi saada parhaiten Kazakstanissa, jonne venäläiset pääsevät pelkällä passilla. Hän matkusti pääkaupunki Astanaan kahdeksi viikoksi selvittelemään asiaa. Mutta kun viisumikeskuksessa kuultiin, että hän on Venäjän kansalainen, matkustusasiakirjaa ei myönnetty.

Mies yritti uudelleen Moskovan viisumikeskuksessa. Tällä kertaa tärppäsi, ja hän sai turistiviisumin. Sen kanssa hän tuli Suomeen ensimmäisen kerran viime vuoden huhtikuussa, mutta ei vielä hakenut turvapaikkaa. Puolentoista kuukauden jälkeen hän palasi Venäjälle ajatellen, että ehkä sota loppuisi, tai että rintamalle saataisiin rahalla värvättyä tarpeeksi vapaaehtoisia, jotta häntä ei kutsuttaisi.

Toiveet murenivat Venäjän ilmoittaessa syyskuussa osittaisesta liikekannallepanosta. Jenja ajatteli, että raja menisi kohta kiinni ja kaikki taisteluikäiset miehet passitettaisiin rintamalle. Hän lensi Moskovaan ja sieltä Pietariin. Hyväksi onneksi perhetutut olivat samanaikaisesti lähdössä autolla Suomeen, ja Jenja pääsi heidän kyytiinsä.

Imatran raja-asemalle he saapuivat juuri ennen kuin Suomi lopetti venäläisten maahantulon turistiviisumilla. Rajalla oli ruuhkaa, ja sen ylittämiseen meni koko päivä. Auto hajosi kesken kaiken tullissa. Akku oli tyhjentynyt, eikä auto enää startannut.

Kun Venäjän rajaviranomaiset kysyivät häneltä syytä Suomeen matkustamiseen, ilmoitti hän vierailevansa sukulaisissa. Se hyväksyttiin. Suomeen päästyään Jenja ilmoittautui poliisille turvapaikanhakijaksi. Poliisi takavarikoi heti hänen passinsa.

Turvapaikkahaastatteluissa viranomaisia kiinnosti esimerkiksi Jenjan osallistuminen mielenosoituksiin Venäjällä ja hänen sosiaalisen median päivityksensä. Poliittisen mielipiteen vuoksi kotimaassaan vainotuksi joutuminen on yksi peruste turvapaikan saamiselle.

Haastatteluissa Jenja on kertonut osallistuneensa Samarassa oppositiojohtaja Aleksei Navalnyita tukeviin mielenosoituksiin, kampanjoineensa tämän puolesta esimerkiksi jakamalla lentolehtisiä ja tukeneensa tämän kampanjaa pienillä rahasummilla. Hän kuvaili, kuinka Venäjällä poliisi häiritsi mielenosoituksia ensin soittamalla kovalla isänmaallista musiikkia ja myöhemmin pamputti ja pidätti mielenosoittajia. Jenjan mukaan häneen ei henkilökohtaisesti kohdistunut väkivaltaa poliisin taholta, koska hän yritti välttää tilanteita, joissa jäisi kiinni.

Vuonna 1999 Tsetsenian sodan aikana tapahtuneet Moskovan kerrostaloiskut olivat tärkeässä roolissa Vladimir Putinin valtaannousussa. Jenja on ilmaissut sosiaalisessa mediassa uskovansa, että Venäjän tiedustelupalvelu FSB lavasti satoja venäläisiä tappaneet iskut – samoin kuin Itä-Ukrainassa tapahtuneet pommitukset, joita Venäjä väittää Ukrainan tekemiksi.

– Meillä Venäjällä on periaate, että ihminen ei merkitse mitään ja tämä on helppo uhrata. Siksi sodat yleensä voitetaan, koska tappioilla ei ole mitään väliä, vain voitto merkitsee, hän toteaa viranomaisille.

Haastattelussa Jenja kuvailee oloaan voimattomaksi koettuaan, ettei voinut tehdä mitään, vaikka vastusti sotaa. Harva venäläinen haluaa vastustaa valtaa pitäviä, koska he eivät halua itselleen vaikeuksia. Venäjällä ei ole oikeutta ajatella asioista itsenäisesti, vaan on tehtävä kuten, viranomaiset määräävät.

– En näe minkäänlaista mahdollisuutta palata niin kauan kuin FSB-rakenteinen valtio on olemassa. Pelkään konkreettisesti fyysistä väkivaltaa. Että joutuisin sotimaan toista valtiota vastaan, jota pidetään vihollisena. Se on minulle absurdi ajatus. Pelkään joutuvani vankilaan, missä minut voidaan tappaa. Siksi en ole palaamassa Venäjälle.

Vuonna 2022 venäläiset jättivät Suomessa kaikkiaan 1180 turvapaikkahakemusta. Venäjän 21. syyskuuta julistama osittainen liikekannallepano aiheutti hakemuksiin selvän piikin. Tänä vuonna Venäjän kansalaiset olivat marraskuun puoliväliin mennessä jättäneet 370 hakemusta. Määrässä ollaan siis palattu takaisin normaalille tasolle.

Toukokuussa Maahanmuuttovirasto kertoi 1109 Venäjän kansalaisen hakeneen Suomesta turvapaikkaa asepalvelukseen joutumisen uhan vuoksi. Tämänhetkistä tilannetta tiedusteltaessa virastosta kerrotaan, että turvapaikanhakijoiden turvapaikkaperusteista ei ylläpidetä tarkkaa tilastoa.

Osittaisen liikekannallepanon julistamisen jälkeen armeijaan ja sotaan joutuminen on kuitenkin ollut perusteena valtaosassa venäläisten turvapaikkahakemuksia. Oletettavasti Suomessa on siis vähintään satoja Venäjän asepalvelusta pakoilevia.

Venäläisten asevelvollisuusikäisten miesten turvapaikkahakemusten käsittely on pääosin keskeytetty. Syynä on Venäjän liikekannallepanoa seurannut maatiedon päivitys, joka on edelleen keskeneräinen, vaikka valmistelu aloitettiin jo syksyllä 2022. Maatiedolla tarkoitetaan henkilön lähtömaata koskevaa tietoa, johon perustuen turvapaikkapäätös tehdään.

Alun perin Euroopan maiden oli tarkoitus linjata yhdessä kutsuntoja pakoilevien kohtelusta. Eurooppalaista linjausta valmisteltiin EU:n turvapaikkaviraston (EUAA) johdolla, mutta valmistelusta luovuttiin syksyllä. Nyt Suomi valmistelee asiaa kansallisesti tehden yhteistyötä etenkin muiden Pohjoismaiden kanssa.

Syyskuun puolivälissä Maahanmuuttovirasto julkaisi maatiedon tilannepäivityksen, jonka mukaan liikekannallepanon epäillään jatkuvan Venäjällä edelleen peitellysti. Norjan maatietopalvelun tekemän raportin mukaan liikekannallepanoa koskevia kutsuja olisi jaettu mielivaltaisesti ja ja pakottaen. Kutsuista kieltätymisen tiedetään johtaneen ainoastaan vähäisiin sakkotuomioihin, mutta duuman kerrotaan aikovan käsitellä lakimuutosta, jonka jälkeen kieltäymisestä voisi seurata korkeintaan viiden vuoden vankeustuomio.

Jenjalle ja muille armeijaa paenneille nykyinen tilanne merkitsee täyttä epävarmuutta tulevasta. Kukaan ei tiedä, koska turvapaikkahakemusten käsittely alkaa uudelleen, ja kuinka Venäjältä pakenemisen syihin silloin suhtaudutaan.

Maahanmuuttovirastosta ei oteta kantaa siihen, millaiset mahdollisuudet Jenjalla olisi saada turvapaikka. Jokaisen turvapaikanhakijan suojelun tarve arvioidaan yksilöllisesti.

– Maahanmuuttovirasto on tunnistanut tilanteen, jossa poliittisten aktivistien toimintamahdollisuudet Venäjällä ovat kaventuneet entisestään sodan alkamisen jälkeen, muotoilee viestintäassistentti Virve Honkala.

Entä kuinka turvapaikkaa hakevan henkilön sotilastausta vaikuttaa päätökseen? Honkalan mukaan asevelvollisuus tai sotatoimiin joutuminen turvapaikkaperusteena on monitahoinen kysymys.

– Yleisesti ottaen arvioidessaan asevelvollisuutta turvapaikkaperusteena Maahanmuuttovirasto seuraa YK:n määrittämiä kansainvälisen pakolaisoikeuden periaatteita. Maahanmuuttovirasto huomioi ja arvioi Suojelupoliisin lausunnot osana asian kokonaisharkintaa.

Suomi on siis sitoutunut siihen, ettei henkilöä poisteta maasta, jos tämän henki ja terveys on kotimaassa uhattuna. Toisaalta Suomelle turvallisuusuhkaksi katsotun hekilön poistamiseen on hyvät perusteet.

Suojelupoliisin tehtävänä on ennaltaehkäistä ja torjua kaikkein vakavimpia kansallisen turvallisuuden uhkia, kuten terrorismia ja vieraiden valtioiden Suomeen kohdistamaa laitonta tiedustelua. On selvää, että Supoa kiinnostavat Jenjan kaltaiset, Venäjältä tulevat, sotilaskoulutuksen saaneet ja taisteluikäiset henkilöt.

Eikä pelkästään mahdollisen uhkan vuoksi: omalle maalleen selkänsä kääntäneet tulijat voivat myös tarjota tiedustelumielessä kiinnostavaa tietoa Suomen viranomaisille.

Supo on ymmärrettävästi varsin harvasanainen venäläisistä turvapaikanhakijoista. Irene Zidan Supon tiedotuksesta sanoo mahdollisen tiedonhankinnan olevan operatiivista toimintaa, joka on salassa pidettävää. Salaista tietoa on myös se, valvotaanko Jenjan kaltaisia venäläisiä heidän Suomessa ollessaan.

Kuinka Supo yleensä ottaen suhtautuu henkilöihin, jotka hakevat turvapaikkaa Suomesta välttyäkseen palvelemasta Venäjän armeijassa? Yritetäänkö heiltä kerätä tietoa esimerkiksi haastattelemalla?

Zidan sanoo Supon voivan antaa Maahanmuuttovirastolle lausunnon henkilön turvapaikka-asiaan, mikäli henkilön arvioidaan voivan vaarantaa kansallista turvallisuutta.

– Lausunnoissa on kyse kokonaisarviosta, joka perustuu Suojelupoliisin tietoon henkilön toiminnasta ja taustoista ja jonka perusteella henkilön arvioidaan voivan vaarantaa kansallista turvallisuutta.

Suposta ei sanota suoraan, että Venäjän armeijassa palvelleiden henkilöiden katsottaisiin automaattisesti olevan Suomelle potentiaalinen turvallisuusuhka.

– Yleisesti ottaen olemme arvioineet, ettei turvapaikanhakijaksi ilmoittautuminen ole tehokkain keino vältellä vastaanottajamaan turvallisuusviranomaisten mielenkiintoa, ei myöskään omasta sotilastaustasta kertominen. Toki myös turvapaikanhakijoiden joukossa voi liikkua ihmisiä, joilla on muita motiiveja kuin turvapaikan tarve. Tällaisten ihmisten tunnistaminen on osa turvallisuusviranomaisten ammattitaitoa.

Etelä-Karjalan korvessa päivä on tummentunut illaksi. Syömme hirvenlihakastikkeen tykötarpeineen hyvällä ruokahalulla. Jenjan mukaan Suomessa häntä miellyttävät avuliaiden ihmisten lisäksi metsä ja raikas ilma. Kuluneina kuukasina hän on ahkeroinut maaseudun monissa hommissa: auttanut kotiaskareissa, tehnyt metsätöitä, laittanut aurausviittoja. Ja yrittänyt oppia kieltä.

Jenjan äiti Tanja karauttaa pihaan mustalla Hondallaan. Hän on asunut Suomessa viisi vuotta ja ollut naimisissa suomalaisen miehensä kanssa niistä viimeiset neljä. Ukrainan sodan alkamisen jälkeen hän on hävennyt olevansa venäläinen.

Ensimmäistä kertaa ulkomailla asuvaa Jenjaa koti-ikävä kuitenkin vaivaa.

– Haluaisin takaisin Venäjälle, se on kotimaani, hän sanoo.

Tällä hetkellä paluu tuntuu kuitenkin mahdottomalta. Jenjan tiedossa on muita Venäjältä paenneita kohtalotovereita, jotka ovat samassa tilanteessa kuin hän itse – Kazakstanissa, Thaimaassa ja Vietnamissa. Moni heistä on palannut rahanpuutteessa Venäjälle. Ainakin yksi on passitettu sotaan ja kuollut siellä.

Kun kysyn, miltä se tuntuu, Jenja laittaa kätensä otsalleen. Siihen ei löydy sanoja.