“Edes lähimmät ystäväni eivät tiedä veloistani” – Yksi virhe ajoi tunnollisen Petterin vuosien velkahelvettiin
Petteri häpeää niin paljon velkojaan, ettei ole kertonut asiasta kuin avovaimolleen. Jenni on maksellut repivän avoliiton aikana syntyneitä velkojaan jo viisitoista vuotta. Suomalaisia ylivelkaantuneita on peräti puoli miljoonaa – ja he ovat ongelma myös kansantalouden kannalta.
Tuli sitten luotetuksi vääriin tyyppeihin.
Seitsemän vuotta sitten Petteri oli ajamassa hevosella jäällä. Oli rapsakka talvisää ja olo pitkästä aikaa mitä mahtavin, kun kännykkään pärähti outo numero. Ja niin vain kävi, että luurin toisessa päässä oli perintäfirman kaveri. Petteristä tuntui kuin hän olisi tipahtanut jään läpi.
Mitä ihmettä hänen pitäisi nyt tehdä?
Mies, joka oli koko ikänsä hoitanut säntillisesti raha-asiansa, oli luottanut asiakkaisiin, jotka eivät pystyneetkään ykskaks maksamaan laskujaan. Se oli aikamoinen yllätys. Etenkin siksi, että hänellä oli pieni hevosalan toiminimiyritys lähes yhtä pienessä eteläsavolaisessa kunnassa. Luulisi, että niin kapealla toimialalla sosiaalinen paine ja mainehaitan pelko takaisivat jotakin.
Mutta kaikki eivät piittaa edes niistä, se ainakin tuli todistetuksi.
Tuosta talvisesta puhelusta alkoi Petterin velkapiina, joka on kestänyt tähän päivään saakka.
– Yksi raskaimmista jutuista on ollut se, että olen ollut tämän asian kanssa enemmän tai vähemmän yksin, hän toteaa vaimeasti.
Totuuden nimessä hänen tilanteestaan ei tiedä kukaan muu kuin nykyinen avovaimo – jotta tämä ymmärtäisi, “millaisen tyypin kanssa on lyömässä hynttyyt yhteen”. Vanhemmat eivät aavista mitään, eivät edes lähimmät ystävät. Häpeä on niin suuri, että hän on yrittänyt pitää kulisseja ja hymynaamaa puoliväkisin yllä.
Juuri häpeän vuoksi tässäkään jutussa haastatellut ylivelkaantuneet eivät esiinny omilla nimillään. He kun ovat tutkitusti yksi tämän yhteiskunnan halveksituimmista ihmisryhmistä. Siitäkin huolimatta, että suomalaisilla kotitalouksilla oli viime vuonna velkaa keskimäärin yli 126 prosenttia suhteessa käytettävissä oleviin tuloihin, ja että ylivelkaantuneita löytyy jo parin ison kaupungillisen verran. Takuusäätiön arvion mukaan heitä saattaa olla lähes puoli miljoonaa.
Vaan eipä auta.
– Jos vertaa vankeusrangaistuksiin, niin velallisen kakku oman elämänsä takaisin saamiseen voi kestää paljon, paljon kauemmin, sanoo velkaantuneille tukea tarjoavan Takuusäätiön toimitusjohtaja Juha A. Pantzar.
– Ja kyllähän heidän kohtelussaan pitkälti rankaisusta on kyse. Vaikkei sitä myöntää aina tahdotakaan.
Jennin velkatarina on ihan toisenlainen.
Viitisentoista vuotta sitten Jenni oli naimisissa rikostaustaisen miehen kanssa. Mies halusi elää polleana leveää elämää. Jotenkin tapa sitten tarttui myös Jenniin. Tai oli pakkokin tarttua, koska jos hän pani hanttiin, tuli turpaan. Niinpä ostettiin koko ajan uutta ja hienoa, lapsillekin vermeet viimeisen päälle.
Jenni oli tuolloin hyvässä työasemassa, palvelualalla ja esimies. Mies teki pimeitä töitä, mutta rahat, joka niistä heltisivät, sujahtivat vikkelästi kurkusta alas.
Pahinta oli, että kun tili ammotti tyhjillään ja karhukirjeet kasautuivat kynnysmatolle, Jenni itsekin sortui rikolliseen tekoon. Hän kavalsi rahaa.
– Kuinka epätoivoisen tyhmä ihminen voi ollakaan, hän sadattelee itseään.
Tällainen kupru on estänyt sen, että Jenni olisi päässyt aikoinaan velkajärjestelyyn. Tosin se on ollut ehkä hyväkin juttu. Hän on kouluttautunut uuteen ammattiin hoitoalalle, tekee nyt kiltisti töitä ja makselee omassa tahdissaan velkojaan pois. Elämiseen lasten kanssa jää selvästi enemmän rahaa kuin velkajärjestelyssä ollessa.
Mutta eipä velkojen suorittaminen nytkään sormia napauttamalla käy.
Jenni ihmettelee kaikkea sitä byrokratian ja selvittelyn määrää, joka velallisen eteen lankeaa. Vastikään hän sai perintäfirmalta viisikymmenkohtaisen velkaerittelyn, joka hänen pitäisi käydä lasku laskulta läpi. Maallikon kyvyillä!
Puhumattakaan salailusta, joka on tuttua hänellekin. Häpeä toistuu kaikkien ylivelkaantuneiden puheissa ja poltinleimaa otsassa pelätään. Kas ihminen, joka ei hallitse rahankäyttöään, on suomalaisessa yhteiskunnassa ihminen, joka ei hallitse omaa elämäänsä.
Ylivelkaantunut on täällä eräänlainen hylkiö.
Takuusäätiön Pantzarin mielestä on tavallaan outoa, että ihmiset eivät vieläkään tiedä, mistä päin hakea apua, kun velkapeto kolkuttaa ovella.
Sen täytyy johtua suomalaisesta rahaan liittyvästä tabusta, Pantzar arvelee. Suomessa lähimpien ystävienkin on vaikea puhua keskenään rahasta, olipa kyse sitten positiivisesta tai negatiivisesta jutusta. Ei saa puhua omasta vauraudestaan, mutta vielä vähemmän köyhyydestään. Ja kaikkein vähiten veloistaan.
– Ja kun ei saa puhua, niin ollaan aika äkkiä juuri tuossa tilanteessa: epätietoisuudessa ja byrokratian vapaapudotuksessa.
Apua olisi toki saatavilla eri tahoilta. Pantzar harmittelee Petterin kokemusta: tämä oli nimittäin rohkaistunut kysymään ovelle ilmaantuvalta ulosottomieheltä jonkinmoista neuvoa. Ulosottomies oli ollut äimän käkenä, yleensähän hänelle vain vittuillaan – Petteri oli ensimmäinen, joka kysyi apua. Mutta ulosottomies ei osannut vastata juuri mitään tähdellistä.
Vähän myöhemmin Petteri soitti Suomen yrittäjien lakineuvontaan. Sieltä luvattiin lähettää “yhteenveto” sähköpostilla. Sitä sähköpostia ei ole kuulunut tähän päivään mennessä.
Pantzar huoahtaa.
Petteri olisi voinut ottaa yhteyttä vaikkapa ELY-keskusten yrittäjien päivystävään talousapuun. Tai heille Takuusäätiöön velkalinjalle. Apua on kyllä tarjolla ja nykyisin Google näyttää Takuusäätiönkin heti haun alussa, eikä pikavippifirmojen mainoksia kuten aiemmin. Mutta Petteri, jonka häpeäntunne oli kouraiseva, lannistui näistä parista hapuilevasta yrityksestä niin paljon, että vetäytyi kuoreensa. Se sysäsi hänet entistä syvemmälle syöveriin.
Suomalaisten velkaongelmien ratkaiseminen ylipäätään on tällä haavaa lähes mahdotonta.
– Niin, koska niiden pohjalla on järjestelmän itsensä viallisuus eli niin sanottu systeeminen virhe, Pantzar selittää.
Hän sanoo, että Suomessa yritetään ratkoa isoja kysymyksiä rajatuilla keinoilla, joiden uskotaan ratkaisevan ne kaikki kuin taikaiskusta. Mutta edes velkajärjestelyyn pääsy ei ratkaise suomalaisten velallisten ongelmia. Lyödään tiskiin lukemat: jos ylivelkaantuneita on 400 000–500 000 ja velkajärjestelyyn pääsee vuosittain noin 4500 velallista, paljastuu järisyttävä epäsuhta. Ja se, että kyse on jostakin paljon syvemmästä.
Pantzar puhuu nykyisestä kulutuskulttuurista. Miten se vaatii ja houkuttaa joka puolelta, kun koko elämämme järjestyy nykyisin kuluttamisen ympärille. Kaiken lisäksi myynti ja markkinointi on viritetty Pantzarin mukaan niin tappiinsa, että välillä liikutaan jo kohtuullisen harmaalla alueella. Aina välillä hän tulee miettineeksi, onko kyseessä ihmisten puijaaminen vai pelkästään fiksu markkinointikeino.
Ja kun tavaroita ostetaan nykyisin vielä takapainoitteisesti osamaksuilla ja luotoilla – ei etukäteen säästäen kuten ennen vanhaan – on myrkkysoppa lopullisesti keitetty.
Petteri kuvitteli, että ankarasti työtä tekemällä hän saa velkansa lutvittua nopeasti kuntoon.
Hän kouluttautui lähimmässä kaupungissa hierojaksi ja teki opiskelun ohessa vanhoja töitään. Olihan se raskasta, mutta hän valmistui ja perusti kylille oman vastaanoton. Asiakkaita alkoi ilmaantua tasaisena virtana ja tulevaisuus näytti, jos nyt ei ihan platinankirkkaalta, niin ainakin mahdolliselta.
Sitten iski korona ja kaikki tyssäsi. Hierontapeti pysyi lähes tyhjänä.
Seuraavaksi Petteri teki kengitystöitä ympäri lääniä ja suhasi autollaan sinne tänne. Mutta seuraava isku odotti jo nurkan takana – Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan nosti dieselin hinnat pilviin. Niin sekin homma muuttui kannattamattomaksi.
Epätoivoisena Petteri haki vaikka mitä töitä. Edes urheilujoukkueen maskotiksi hän ei päässyt, ja jopa pornokauppaan valittiin toinen myyjä. Kaikki olisi kelvannut hänelle, vaan hän itse ei kelvannut mihinkään. Se oli suorastaan tragikoomista.
Ja samaan aikaa velkapääoma vain kasvoi kasvamistaan, etenkin korkojen vuoksi.
Niinpä ei ole ihme, että sekä Petteri että Jenni tuntevat syvää katkeruutta perintäfirmoja kohtaan. Jenni huomauttaa, että ulosotossakin korko on jo 11 prosenttia. Toki molemmat myöntävät, että omaa tyhmyyttäänhän tässä jamassa nyt ollaan, mutta perintäfirmojen toiminta ei tee kuiville pääsyä mitenkään helpoksi.
Ylimääräisiä maksuja, korkoja ja muuta ropisee syliin koko ajan. Esimerkiksi Jennillä oli alun perin liki 120 000 euroa velkaa, mutta siitä omaa velkapääomaa vain 80 000, loppu oli korkoa. Petterin velka on suurin piirtein “viienkymmenen tontun tienoilla”, ja sama homma hänellä. Korot ahdistavat niin, että välillä tuntuu kuin juoksisi hullun lailla juoksumatolla – juuri ja juuri sen vauhdissa pysyen.
– Kyllä pitäisi joku korkokatto säätää, Jenni huokaisee.
Pantzar ymmärtää vihan, mutta myös perintäfirmoja. Ne ovat yksityisiä yrityksiä, joiden tarkoitus on tehdä voittoa. Niillä on sitä paitsi oma tehtävänsä rahoitusjärjestelmässä – tarvitaan instanssi, joka hoitaa perinnän velkojan puolesta. Kukaanhan ei lainaisi kenellekään rahaa ilman että joku myös perii ne.
Tärkeintä olisi Pantzarin mukaan estää jo alkuvaiheessa järjetön velanotto. Sitä suitsii tänä keväänä käyttöön otettava positiivinen luottorekisteri. Sillä tutkitaan, onko ihmisellä aidosti varaa velkaan. Tähän saakka on riittänyt se, että luottotiedot ovat kunnossa.
Isoin ongelmahan on se, että ylivelkaantunut ihminen on paitsi jumissa omiin velkoihinsa, myös samassa tilanteessa kansantalouden kannalta. Hän ei pysty kuluttamaan juuri mitään, vaan kaikki hänen ansionsa menevät yksityisille yrityksille.
Se on poissa kotimaisesta kulutuksesta – ja viime kädessä kaikilta muilta veronmaksajilta.
Tulevaisuus. Miltä se sitten näyttää Petterin ja Jennin silmiin?
Viime syksynä Petteri hakeutui ammattikoulun talotekniikan LVI-linjalle ja aikoo valmistua LVI-asentajaksi. Putkarin töitä luulisi riittävän. Ja kun on järkevää työtä, voi toden teolla alkaa hoitaa velkarästejään. Vapautua niistä suht nopeastikin.
Siihen on pakko uskoa.
Jennin entinen mies kuoli muutama vuosi sitten, eikä hänen tarvitse enää pelätä miehen kostoa tai muuta häirintää. Sen jälkeen hän on voinut viettää rauhallista hiljaiseloa lastensa kanssa. Elämä sujuu suht kivuttomasti, vaikka on selvää, että arki on jotakuinkin säädeltyä ja taloudellisesti niukkaa. Mihinkään he eivät voi esimerkiksi matkustaa, vaikka Jenni siitä päiväunelmissaan usein haaveileekin.
Vuonna 2025, kahden vuoden päästä, hänen isoimmat velkansa vihdoin vanhenevat.
Matka on ollut pitkä ja vaivalloinen.
Jokohan kuoppainen polku vaihtuisi sen jälkeen sileäksi tieksi? Sitä Jenni toivoo. Ennen kuin hän on liian vanha ja raihnainen nauttimaan uudesta vapaudestaan.
