Veikkausliigan kehityksen tiellä on heikko urheilujohtaminen – ”Toivotaan pelastajaa lähes samalla tiheydellä kuin peruskoulusta yhteiskunnalle”
Veikkausliiga on ottanut jälleen tällä kaudella askeleita oikeaan suuntaan, mutta heikko urheilujohtaminen jarruttaa suomalaista jalkapallokehitystä liikaa, kirjoittaa Aition Jesse Saarinen.
Kuuntelin taannoin Harri Halmeen Taustapiru-podcastia. 10. syyskuuta julkaistussa jaksossa urheilumanageri-Halme maalaili, että Veikkausliigan ympärillä on nyt merkkejä, jotka ennakoivat suosion kasvua lähitulevaisuudessa.
Ja kieltämättä niitä on. Uusia, upeita jalkapallostadioneja löytyy jo Tampereelta, Seinäjoelta, Vaasasta ja Pietarsaaresta. Kuokkaa päästään vihdoin lyömään maahan Oulussakin.
Jopa Espoon - vaikka FC Honka omassa käärmeet ja tikapuut -pelissään tällä hetkellä pari tasoa liigan alapuolella onkin – ikuisuusprojektilta vaikuttava parkkihal… anteeksi jalkapallostadion nytkähti eteenpäin. Kuopiossakin ajatus stadionin uusimisesta osoitti elonmerkkejä KuPS:n edetessä Konferenssiliigaan.
Urheilullisesti sarja on tällä kaudella ollut laadukas. Yläloppusarja alkoi kuuden hyvää urheilutoimintaa tekevän joukkueen voimin. Inter, Ilves, KuPS, HJK ja SJK pelaavat kaikki omalla tavallaan ja omilla aseillaan laadukasta futista, ja rikasteeksi vielä toisistaan erottuvilla tavoilla. Gnistanin kehityskäyrä osoittaa monessa suhteessa yläviistoon, myös urheilutoiminnan osalta.
Olen toki asiassa puolueellinen, mutta mielestäni myös mediassa Veikkausliiga näkyy ja kuuluu, jos ei vielä kiitettävästi, niin koko ajan paremmin ja laadukkaammin. Sisältöä on paljon, isommilta ja pienemmiltä tekijöiltä. Laatukin on kasvussa, joskin 90-luvun töräyksiä ja 2000-luvun alun korahduksiakin on edelleen nähty.
Ja silti, en oikein osaa uskoa Halmetta.
Olen nyt seurannut Veikkausliigaa Aition jalkapalloasiantuntijan suurennuslasin läpi reilut puoli vuotta. Sinä aikana yksi teema on toistunut.
– Kaikki lähtee seurajohtamisesta, sanoi Midtjyllandissa yksilövalmentajana toiminut Mikko Ojaniemi haastattelussani, pohtiessaan miksi Suomessa juniorivalmennuksessa joukkueen taktinen harjoittaminen ajaa yksilön kehittämisen ohi.
– Uskon kuitenkin, että urheilujohtajilla on tarpeeksi näkemystä ja ymmärrystä nähdä arjen laatu ja työ tärkeämpänä, toivoi Aleksi Pahkasalo P17-sarjaa käsittelevässä artikkelissa.
Viki Savonen toivoi, että seurojen urheilujohto näkisi kilpailuetuna sen, että yksi henkilö saa paneutua johonkin asiaan ja kehittää sen yksityiskohtia, sen sijaan että saman henkilön työnkuvassa on tiivistettynä tehtäviä useammasta työnkuvasta.
Suomalaispelaajien polkua juniorimaajoukkueiden kautta alaikäisinä ulkomaille taustoittaessani kuulin, etteivät Veikkausliigaseurat yleisesti ottaen scouttaa nuoria suomalaisia pelaajia (!), ja että urheilujohdoilta puuttuu ymmärrys siitä, että myydäkseen pelaajia isolla rahalla ulkomaille pitäisi myydä parhaita mahdollisia talentteja, eikä välttämättä niitä, joita omissa junnujoukkueissa sattuu automaattisesti olemaan.
”Kehityksen tukkeena näyttää olevan urheilujohto.”
Pahimmat ”seuran miehet” ja hyvät ”futisihmiset” on siivottu valmennuksista pois. Urheilujohtajina sen sijaan on sekalainen sakki näitä ja muita.
Ollaan rehellisiä: kuinka monen Veikkausliigaseuran urheilujohtajat tai urheilujohdon voi katsoa varauksetta ja ilman kommelluksia onnistuneen? Ilveksen Miikka Takkulan, ehdottomasti. Ehkä Interin Kalle Parviaisen, joskin Turussakin on Aition tietojen mukaan kuulunut kriittisiäkin ääniä sen suhteen, miten heikosti Sinimustat ovat onnistuneet ajamaan lahjakkaita juniori-ikäluokkiaan (2007-2009) mukaan edustuksen tai edes reservijoukkueen ympäristöihin.
SJK on ilman urheilujohtajaa Richie Dormanin lähdettyä toukokuussa. HJK:n Petri Vuorisen alku ei hurraahuutoja ole aiheuttanut. Ensimmäinen valmentajapäätös, päätös jatkaa Toni Korkeakunnaksen kanssa ei osunut nappiin. Seuraavalla valinnalla on tultava jo näyttöjä onnistuneesta urheilujohtamisesta.
Kuopiossa urheilutoimenjohtaja Sixten Boström on mukana valmennustiimissä, joka jo sinällään on ongelmallinen asetelma. Esimerkiksi tätä kirjoittaessa, päävalmentaja Jarkko Wissin jatkon ollessa mutaista vettä, on Boströmin asema joka tapauksessa ongelmallinen. Joko hänen on loppukauden aikana tehtävä yhteistyötä ja autettava kaikin mahdollisin tavoin mestaruustaistelussa päävalmentajaa, johon hän ei itse usko, tai sitten joku on arvioinut ohi Boströmin ja tämän arviosta poikkeavalla tavalla, ettei Wiss tiimeineen ole tehnyt riittävän hyvää työtä.
Gnistanin Jarkko Jokiranta on tehnyt päällisin puolin hyvää työtä, joskin hänkin on joutunut naurunalaiseksi kummallisen päävalmentaja-optionsa takia.
Alaloppusarjan puolella VPS:n kausi on ollut pettymys, eikä 14 ulkomaalaispelaajan rosteri ole erityisen laadukas tai vaasalainen. FF Jaron Fredrik Haga toimii urheilujohtajana konsulttipohjalta. Jaron hankinnat ovat osuneet hämmästyttävän kovalla prosentilla, ja mikäli seura pystyy Hagan johdolla toistamaan tempun, on pietarsaarelainen sarjan kovimpia urheilujohtajia.
IFK Mariehamnin Jimmy Wargh tekee tuplapestiä urheilujohtajana ja toimitusjohtajana. IFK saavuttanee tavoitteensa tällä kaudella, vaikka rekrytoinneista useampi on huti kuin hitti. Ahvenanmaa on ympäristönä rajoitteineen niin poikkeuksellinen, että on vaikea sanoa mihin IFK on kehittymässä ja mitä siltä on edes realistista odottaa.
Hakassa ei urheilujohtajaa ole, ja kuten Aitiossa on aiemminkin käsitelty, ei seuralla näytä mitään suuntaa olevankaan. Valkeakosken ylpeys on matkalla parhaassakin tapauksessa karsimaan liigapaikastaan. Vaikka se selviäisi, on vaikea kertoa miten tai miksi se olisi yhtään paremmassa tilassa yhden, kolmen tai viiden vuoden kuluttua.
Sokerina pohjalla on AC Oulu ja KTP. Oulun Markus Heikkinen sai kokeilla valmentajan rekryämistä ja joukkueen rakentamista tuhottoman monta kertaa, heikoin tuloksin. Kotkassa osa-aikaisena urheilujohtajana koulunkäynninohjaajan työn ja parin juniorijoukkueen valmentamisen lisäksi pyörii Niko Ikävalko.
Ikävalko on pyörittänyt Kotkassa osto ja myynti -liikettä. Aition tietojen mukaan Ikävalkon sopimuksessa on ainakin aiempina kausina ollut pykälä, jonka perusteella Ikävalko saa osuuden kotkalaisten mahdollisista pelaajamyynneistä.
Entinen hyökkääjätähti on siis ostellut Kotkaan Brian Oddein kaltaisia Ässä-arpoja, ja toivonut itselleen sitä kautta vähän leveämpää leipää. Työpaikkansa menetti valmentaja Jonas Nyholm. Ei sillä, etteivätkö tulokset olisi siihen oikeuttaneet, tai sillä, että Ikävalko olisi hankkinut vihreävalkoisiin 37-vuotiaan Joona Toivion miljoonat silmissään vilkkuen.
”Yllä oleva lista vain alleviivaa sitä, mikä taho ja rooli on melko lailla lapsen kengissä vielä monessa paikassa.”
Olen jo pitkään sanonut futiskeskusteluissa, että jos haluan palata päätoimisesti jalkapallon pariin, ryhdyn joko wingbackiksi tai urheilujohtajaksi. Siinä on kaksi roolia, joissa Suomessa on krooninen osaamisvaje. Heitossa on totuutta vain puolet, wingbackia en olisi omalla juoksukapasiteetillani pystynyt pelaamaan edes silloin, kun olin jonkinlaisessa urheilukunnossa.
Urheilujohtajana sen sijaan uskoisin vähintään puolileikilläni pärjääväni nykykilpailussa. Ala on niin nuori, vaikka HJK:lla urheilujohtaja on koko 2000-luvun ollutkin. Nykyisistä urheilujohtajaksi pestissään pisimpään on toiminut juuri Ikävalko, kuten Turun Sanomien Harri Ahola erinomaisessa artikkelissaan Interin Parviaisesta kirjoitti.
Urheilujohdosta toivotaan pelastajaa Veikkausliigalle lähes samalla tiheydellä, kuin peruskoulusta yhteiskunnalle.
Mitä jos osaamisvajetta, kokeneiden ja hyvien tekijöiden puutetta voisi urheilujohtajien kohdalla paikata ulkomaalaisilla tekijöillä?
Kulttuurierot korostuvat laajoja osa-alueita koskettavissa johtotehtävissä, mutta sport chef ekspertiisiä voitaisiin hakea esimerkiksi muista Pohjoismaista. Ja onko se lopulta uhka vai mahdollisuus, jos suomalainen seura sopeutuu tanskalaiseen urheilujohtajaan sen sijaan, että tanskalainen sopeutuu suomalaiseen jalkapallokulttuuriin ja tekemisen tapaan?
Uskotaan, että valmentajat peluuttaisivat rohkeammin nuoria, kun urheilujohto uskaltaisi asettaa nuorten peliminuutit tavoitteena pistepottien edelle. Futis olisi viihdyttävämpää, mikäli urheilujohto hölläisi tulospainetta. Rekrytointi olisi parempaa, mikäli urheilujohto satsaisi siihen yhden lisäpelaajan sijaan.
Tähän toivomuskaivoon suhteutettuna urheilujohtamisella on laadunkasvupotentiaalia valtavasti. Tästä kertoo myös Kalevan raportoima tilanne AC Oulun avoimen urheilujohtajan pestin ympärillä. Hakemuksia tuli vuorokaudessa kymmenkunta, muutama tällä hetkellä liigajoukkueen urheilutoimenjohtajana tai sitä vastaavassa roolissa toimivalta henkilöltä. AC Oulu on pesti, jossa lähtökohdat ovat kohdillaan. Kaupunki on riittävän iso ja houkutteleva, uusi stadion tuo parannusta olosuhteisiin ja nostetta joukkueen ympärille. Taustalla on hyvä juniorisysteemi. Kaduilla kuiskitaan, että palkanmaksukykyä ACO:lta löytyy joukkuetta rakennettaessa.
Varman kehityksen kaavasta puuttuu vain hyvä urheilujohtaja.
