Image

Veera Luoma-ahon kolumni: Vapaa-ajan imu

Veera Luoma-ahon kolumni: Vapaa-ajan imu
Kaikista väsyttävintä saattaakin olla kiva työ, kirjoittaa Veera Luoma-aho kolumnissaan.

Olen kokenut töissä kaiken, josta työelämätutkijat puhuvat: työn imua, omistautumista, ylpeyttä ja merkityksellisyyttä. Mutta kun kuulen jonkun toisen tekevän pitkiä työviikkoja, päällimmäinen tunteeni on sääli.

En ole ihan varma, mistä sääli kumpuaa. En ole koskaan kokenut tutuksi sitä, kuinka kielteiseen sävyyn työstä puhutaan. Usein etenkin luovan työn ammattilaiset kuvittelevat olevansa ainoita, jotka tekevät työtä aidosta kutsumuksesta. Sen sijaan etenkin suorittavan työn tekijöiden ajatellaan tekevän työtään vastentahtoisesti, vain ansaitakseen rahaa. Mielikuvissa perusduunari heittää neljältä hanskat tiskiin ja häipyy kehyskunnassa olevaan rivitaloonsa hyppimään tyytyväisenä trampoliinilla.

Todellisuudessa valtaosa suomalaisista pitää työstään. Kun kansainvälisessä tutkimuksessa selvitettiin muutama vuosi sitten suomalaisten suhdetta työhön, vain prosentti vastasi, että työn mielenkiintoisuus ei ole heille kovin tärkeää. Käytännössä kukaan ei vastannut sen olevan täysin merkityksetöntä. Tyytymättömiä työhönsä oli heitäkin vain prosentti.

Se, että töissä viihtyy, ei ole Maslow’n tarvehierarkian huipulla keikkuvaa ylellisyyttä vaan perustarve, yleisesti jaettu kokemus.

Töissä on oltava kivaa, vähempään ei kuulu tyytyä.

Mutta jos puhutaan intohimosta työtä kohtaan, se kuulostaa siltä, ettei työ ei tule koskaan antamaan vastarakkautta, joka korvaisi kaikki sille annetut kiihkeät uhraukset.

Kuka muka jaksaa olla intohimoinen kahdeksan tuntia päivässä?

Nykyään tuntuu joskus siltä, etten ehkä oikein jaksaisi tehdä edes kivaa työtä. Oikeastaan juuri kiva työ voi olla kaikkein väsyttävintä. Vaikka työn imu ja merkityksellisyyden tunne lisäävät työhyvinvointia, monet on uuvuttanut juuri työtä kohtaan koettu palo. Kuka muka jaksaa olla intohimoinen kahdeksan tuntia päivässä? Parisuhteessakin jaksaa olla intohimoinen hyvässä lykyssä tunnin tai pari viikossa, muu aika ostellaan kaupasta kirsikkatomaatteja ja jaetaan päiväkodin hakuvuoroja.

Työ ei enää vie vain meidän aikaamme, se vaatii myös tunteemme. Jos työelämä odottaa meiltä omistautumista, innokkuutta, paneutumista ja nautintoa, riittääkö tunteita edes enää muuhun elämään?

Harva arkeamme sementoiva asia on yhtä mielivaltainen kuin kahdeksan tunnin työpäivä. Sitä paitsi kaikki Elinkeinoelämän keskusliittoa myöten puhuvat nykyään jatkuvasta oppimisesta. Milloin se sitten tapahtuu, jos töitä tehdään kahdeksan tuntia päivässä? Nykyään tarjoilijankin työ on asiantuntija-ammatti, jossa on kiinnostuttava alkuviineistä ja villiyrteistä vapaa-ajallaan. Jos työ valuu sekä jatkuvan oppimisen että erilaisten viestipalvelujen myötä vapaa-ajallemme, oikeastaan varsinaista työtä kuuluisi tehdä vaikka neljä tuntia päivässä. Muun ajan voisi sitten käyttää oppimiseen. Toki maailmassa on aina myös ihmisiä, jotka rakastavat työtään niin paljon, että haluavat tehdä sitä kellon ympäri. Se heille sallittaakoon. Saavat ihmiset sairaammistakin asioista nautintoa – minä en tuomitse.

Sen jälkeen, kun ryhdyin yrittäjäksi, moni on kysynyt kuulumisiani työtuntieni kautta. Ne ovat alkaneet tuntua yhä epärelevantimmalta mittarilta. Ei työtunti ole työtunti.

Epätehokkaassa ja heikosti tuottavassa työssä on sekin erikoinen piirre, että sitä saa lisättyä tekemällä. Päivänsä voi kyllä täyttää vaikka meilailemalla aamusta iltaan mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä. Se ei välttämättä kummemmin edistä asioita, mutta lisää yleistä, työtä läheisesti muistuttavaa hääräilyä. Joskus sellaista tekee vain vältelläkseen ryhtymistä tärkeimpään, hieman mutkikkaaseen ja keskittymistä vaativan tehtävään.

Ja sitä paitsi, vaikka kuinka hioisin Keynote-presentaatiota flow-tilassa, tekisin sen sijaan mieluummin aika montaa muuta asiaa.

Tunnen jo nyt ihmisiä, jotka ovat onnistuneet tekemään työstään niin tuottavaa, että muutama tunti päivässä työtä riittää. Robotisaation ja automaation myötä supertuottavien yksilöiden merkitys ja määrä vaan kasvaa. Taitava koodari saattaa kirjoittaa algoritminpätkän, jonka ansiosta lentokoneiden reititys tai rahtilaivojen täyttäminen aasialaisia tavaroita kuljettavilla konteilla tehostuu ja työnantaja säästää miljoonan. Työnantajaa tuskin kiinnostaa, mitä työntekijä touhuaa lopun ajan vuodesta, heittäköön vaikka kärrynpyöriä. Voi olla vaikeaa perustella kaikille muille samaan aikaan työaika, jonka metallityöväen liitto taisteli heille yli sata vuotta sitten.

Ja sitä paitsi, vaikka kuinka hioisin Keynote-presentaatiota flow-tilassa, tekisin sen sijaan mieluummin aika montaa muuta asiaa, kuten nukkuisin, harrastaisin seksiä, purjehtisin, veisin lapset uimaan tai istuisin aurinkoisella rantakalliolla kaljoittelemassa. Työssä on imunsa. Vapaa-ajassa sitä vasta imunsa onkin.

Julkaistu: 1.7.2020
Kommentoi »