Apu

Vedä henkeä ja hyppää

Vedä henkeä ja hyppää

Ulla-Maija Paavilainen: "Ihminen, jolla ei ole metsästysviettiä, ei säilyisi hengissä ollenkaan. Jokaisen on metsästettävä jotain: päivittäistä leipää, elämyksiä, parempia koenumeroita, lisää tippiä osakkeenomistajien reikäisiin taskuihin."
Teksti Ulla-Maija Paavilainen
Mainos

On hauskaa – ja hiukan pelottavaa – kokeilla uusia asioita ja uskaltautua epämukavuusalueilleen.

Menneen kuukauden aikana olen muun muassa matkustanut yksin Pietarin metrossa (tosin siellä oli noin kuusi miljoonaa muutakin), laittanut nuuskaa ylähuulen alle (pahaa, tuli päänsärky), katsonut paikan päällä yhden KHL:n ottelun (kuuluu kai nykyisin yleissivistykseen), vieraillut strippibaarissa (en esiintymässä vaan syömässä) ja osallistunut hirvenmetsästykseen.

Ainoastaan viimeksi mainittua olin suunnitellut pitkään, muut kokemukset tulivat kaupan päälle, kuten helposti käy ihmiselle, joka kysyttäessä sanoo ensimmäiseksi ”joo”. Kokemuksissa oli vahingossa toki yhteinen tekijä: massoja on aina hallittu aseilla, seksillä ja huumeilla.

Ilman omaa kokemusta on hankalaa mestaroida tai edes muodostaa luotettavaa mielipidettä, olipa kyse lasten subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta tai pyöräkaistojen tarpeellisuudesta.

Lapsena olin kasvissyöjä omasta tahdostani. Käteni ei olisi kyennyt nostamaan suuhun haarukkaa, johon oli pistetty pala pellolla vielä toissa päivänä iloisesti puikkinutta pupujussia.

Ihminen, jolla ei ole metsästysviettiä, ei säilyisi hengissä ollenkaan. Jokaisen on metsästettävä jotain: päivittäistä leipää, elämyksiä, parempia koenumeroita, lisää tippiä osakkeenomistajien reikäisiin taskuihin.

Koska nainen ei enää jää päiväksi kohentelemaan nuotiota kotaan, ei hänkään ole vietistä vapaa.

Sieni- tai marjametsällä kädet alkavat hikoilla ja leuka väpättää, kun eteen pöllähtää merkittävä tattirykelmä tai marjamätäs. Jos kori on niin täynnä, ettei enempää jaksa kantaa, innokkaimmat kuulemma survovat metsään jäävät marjat saappaillaan, jotta naapuri varmasti jäisi ilman saalista.

Hirvenmetsästyksestä en ole haaveillut saaliin takia, vaan ymmärtääkseni, mikä ajaa korpeen joukon, jolla olisi varaa hankkia ruokaa nälkäänsä helpommin marketin tiskiltä.

Metsästyksen tunnetiloja ei voi verrata tv:n jännityssarjojen katseluun. Niiden pahimmista paikoista pääsee eroon kaukosäädintä liksauttamalla. Hirvenmetsästys on parhaimmillaan kuin unohtumaton taide-elämys. Siinä nivoutuvat yhteen aikataulutus, käsikirjoitus, ohjaus ja päähenkilöt.

Olin saanut toimintaohjeen: Seiso paikallasi, äläkä kahise. Täällä ei cheerleader-tyttöjä tarvita.

Vaistot kuitenkin yrittivät liikutella lihaksia. Sää oli kalsea ja kroppa jäätymispisteessä. Silti antiperspirantti petti, ja hikipisarat valuivat pitkin kylkeä. Sydän yritti hakata rikki kylkiluita. Kun odotus tihentyi, oli pakko painautua kyykkyyn, etten olisi lähtenyt pinkomaan pitkin niityn reunaa.

Metsästysreissulla ei intoilla lihattomasta lokakuusta, eikä siellä intoilla muutenkaan. Joukko pysyy tyynenä, tuli saalista tai ei.

Mutta kun kuulin vieraan porukan kaataneen vasta 50-kiloisen vasan, saatoin vain silmäillä itseäni kaulasta saappaisiin ja ihmetellä, olisiko näin surkeassa saaliissa mitään syömistä. Eipä sellainen vasanrääpäle olisi tainnut selvitä hengissä talven ylitse, hyvä, jos selviää ihmisparkakaan.

Elämysten metsästäminen pelkästään niiden itsensä vuoksi on tietysti silkkaa ahneutta. Yritän siis opetella kuuntelemaan tarkasti kuin metsämies ja pysäyttää hirven lailla laukkaavat ajatukset.

Rohkeus alkaa kotikynnykseltä. Tervehdin ihmisvirrassa vastaantulevaa tuntematonta mummelia. Hän hymyilee, seisahtuu ja alkaa kertoa elämäntarinaansa, joka maalaa huikean maiseman. Sielu lehahtaa lentoon, epävarmuudesta vapauteen. Toisen kohtaaminen on hurjin loikka.

Julkaistu: 31.10.2013