Vastuullinen matkailija: Kuvasin matkoillani kaikkea – sitten käsitin tehneeni yhden virheen

Yksi parhaista valokuvista, jonka olen koskaan ottanut, on pienestä vietnamilaisesta kylästä Mekongjoen varrelta. Kuvassa noin kymmenvuotias poika värikkäissä vaatteissa nojaa harmaaseen betoniseinään. Hän katsoo arvoituksellisesti hymyillen vähän kameran ohi. Taka-alalla näkyy vilaus kylää.

Valokuva on teknisesti ja esteettisesti onnistunut. Myöhemmin olen kuitenkin käsittänyt, että se ei ole kaikilla tavoin hyvä kuva.

Aloin harrastaa valokuvausta vasta aikuisena matkojeni myötä. Havaitsin, että kameran kautta huomio kiinnittyy maailmaan eri tavalla. Jos haluaa saada hyvän kuvan, on katsottava tarkasti ympärilleen. Kuvaaminen edellyttää usein myös pysähtymistä, ja silloin toisen maan elämää kokee eri tavoin kuin kiirehtiessään nähtävyydestä toiseen.

Maailmassa otetaan nykyään arviolta 5 miljardia valokuvaa yhden ainoan päivän aikana, huomattava osa matkoilla. Jatkuvan ja vaivattoman kuvaamisen aikakaudella ei välttämättä tule ajatelleeksi, että mitä tahansa ei kannata tai edes saa kuvata.

Suoraan laissa kiellettyjä kohteita, kuten raja-asemia tai sotilastukikohtia, moni ei ehkä tule muutenkaan kamerallaan zoomailleeksi. Toisin on pyhien paikkojen ja uskonnollisten rakennusten kanssa. Esimerkiksi Japanissa monet temppelit kehottavat pidättäytymään kuvaamisesta, koska uteliaiden matkailijoiden käytös voi häiritä munkkeja.

Useissa museoissa kuvaamista tai ­ainakin salamavalon käyttöä rajoitetaan siksi, että salama vaurioittaa hauraiden esineiden ja vanhojen maalausten pintoja. Vatikaanin Sikstiiniläis­kappelissa ei saa valokuvata ­ollenkaan.

MYös tekijänoikeudet voivat säädellä kuvien käyttöä. Julkisia rakennuksia saa yleensä kuvata, mutta kuvien kaupalliselle levittämiselle voi olla rajoituksia. Jopa luonnossa pitää muistaa kuvausoikeudet. Yhdysvalloissa kansallispuistoja, vaikkapa Yellowstonea ja Yosemitea, voi toki kuvata, mutta otoksiaan ei saa julkaista kaupallisesti ilman lupaa.

Vaikeimmat pohdinnat koskevat ihmisten kuvaamista. Sitä säätelevät sekä lait, moraali että yleinen huomaavaisuus. Tärkein kysymys kuuluu: pitääkö aina kysyä lupa?

Tunnustan, että minulla oli aikoinaan tapana valokuvata ihmisiä kertomatta sitä heille. Usein kuvasin laajempia otoksia, vaikkapa ruuhkaisia aukioita, jolloin asialla ei ollut juuri väliä. Joskus suuntasin kamerani kuitenkin myös yksittäisiin ihmisiin.

NYt tullaan siihen, miksi pidän Mekongin-­valokuvaani huonona. Kuvan poika tiesi olevansa valokuvassa ja poseerasikin, mutta koska meillä ei ollut yhteistä kieltä, en voinut jutella hänen kanssaan ja kysyä lupaa.

Syrjäisten paikkojen lapset esiintyvät usein mielellään ulkomaalaisille, mutta se ei tarkoita, että he olisivat vapaata riistaa kuvattaviksi. Minulle tuli myöhemmin tunne, että olin käyttänyt poikaa omiin tarkoituksiini, enkä pitänyt siitä. Siksi en pidä myöskään kuvasta. Hyvän valokuvan määritelmään kuuluu aina myös vastuullisuus.

Reissatessani ammattivalokuvaajien kanssa kirjoja ja lehtijuttuja tehdessäni olen oppinut, että aina, kun ihmisiä kuvaa vähänkin lähempää, on heiltä pyydettävä lupa. Tämä oli minulle oikeastaan selvää jo ennalta, joten voisin pikemminkin sanoa oppineeni, ettei luvan pyytäminen ole niin vaikeaa kuin saattaa tuntua. Yleensä sen myös saa.

Opettelin kysymään ensin ja kuvaamaan sitten. Se ei ole pelkästään johtanut parempiin kuviin, vaan on vienyt myös juttusille paikallisten kanssa. Niin on syntynyt hauskoja kohtaamisia, ystävystymistäkin. Ihmisten kuvaaminen tuo heistä esiin uuden puolen.

Ja aina, kun joku Suomessa tai ulkomailla kysyy, saako minusta ottaa kuvan, suostun siihen mielihyvin.

Kirjailija Ville-Juhani Sutinen pohtii Mondo-lehden kolumneissaan, miten matkustaa kestävästi ilosta ja elämyksistä tinkimättä.