Meidät popmusiikin kuluttajat on totutettu monenlaisiin ”lainalaisuuksiin”. Osaamme automaattisesti odottaa, että vihaista sanomaa ryydittää yleensä raivokas musiikki.
Näin meidät on ehdollistanut ajattelemaan muun muassa Public Enemyn rap, Bad Religionin punk ja Rage Against the Machinen vaihtoehtorock. Puhumattakaan anarkistisuutensa nihilismiin dippaavista gangstaräppäreistä.
Sitten on säännön vahvistava poikkeus: Bruce Springsteen. Hänen radikaalia kapitalisminvastaista saarnaansa on aina taustoittanut liki koomisen konservatiivinen perusrock.
Springsteenin 18:s albumi High Hopes on pitkään aikaan ensimmäinen Springsteen-levy, jolla musiikki ja sanoma voisivat olla lähellä toisiaan. Tämä on kahdeksalla kappaleella soittavan kitaristi Tom Morellon ansiota. Rage Against the Machinen ja Audioslaven entinen kitaristi korvasi Lilyhammer-tv-sarjansa kuvauksiin keskittyneen Steve Van Zandtin E-Street Bandin ykköskitaristina viime kevään Australian-kiertueella.
Rage Against the Machine oli turhautumien purkuventtiili 1990-luvun vaihtoehtorock-sukupolvelle. Yhtye nosti raskaan rockin historiassa poikkeuksellisesti sosiaalisen ja poliittisen tiedostamisen samalle viivalle musiikin kanssa. Machinen vihaiset tekstit olivat pääosin laulaja Zack de la Rochan käsialaa, mutta Morello jakoi arvomaailman: hän oli opiskellut Harvardissa politiikkaa ja hänen äitinsä oli sananvapautta puolustavan Parents Of Rock And Rap -järjestön perustaja.
High Hopes lähti syntymään Morellon ideasta palauttaa alunperin losangelesilaisen Havalinas-yhtyeen vanha High Hopes -kappale takaisin Springsteenin keikkasettiin. Tämä käynnisti lumipalloefektin, jonka seurauksena Springsteen äänitti Morellon avustuksella nipun lauluja, jotka olivat aikaisemmin soineet vain keikoilla tai olivat muuten vain jääneet pomon pöytälaatikkoon.
Morellon soitto tuo kappaleisiin efekteillä koristeltua taiteellisuutta. Tämä synnyttää mielikuvan, että yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kaipuu on Springsteenin levyllä luontevassa ympäristössä ensimmäistä kertaa sitten 1970-luvun. Born in the U.S.A.:sta lähtien hänen levyjään aina viime vuosiin asti hallinneet 1980-lukuiset tuotantoideaalit, kuten kolkosti paukkuvat, mekaaniselta kuulostavat rumpusoundit, assosioituvat kuulijan mielessä enemmän kokaiininhuuruiseen juppipröystäilyyn kuin yhteiskuntavastuun kantamiseen. Nyt ristiriita on poissa.
Vuonna 1995 ilmestyneen The Ghost Of Tom Joad -albumin nimikappale on sovitettu surutta uusiksi. Morellon ylipitkä sirkkelikitarasoolo alunperin nuotiolaulu-folkiksi sävelletyssä kappaleessa on liikaa niin kuin valkosipuli on liikaa vuohenjuustossa, mutta juuri tällaiset ristiriitaiset yksityiskohdat tekevät High Hopesista tavallista pirteämmän Bruce-kokemuksen.
Ei Springsteenin voi sanoa vieläkään karanneen karvoistaan. Pääosin High Hopes on tuttua ja turvallista perus-Brucea. Levyn kolmesta lainakappaleesta yksikään ei tee häiritsevää tai – katsantokannasta riippuen – kiehtovaa pesäeroa alkuperäisiin. Toisin tekeminen olisikin menestysreseptin uhmaamista.
Australialaisen punk-yhtyeen The Saintsin Just Like Fire Would -hitissä ja newyorkilaisen Suiciden Dream Baby Dream -syntsapopissa olisivat olleet mahdollisuuksia, varsinkin Morellon kanssa, vaikka millaisiin sovituksellisiin irtiottoihin. Nyt ne ovat ennalta-arvattavuudessaan levyn haukotuttavimmat hetket.
Niiden aikana Springsteenin musiikin ja viestin paradoksissa on turhankin helppoa nähdä vain nerokas liiketoimintamalli. Musiikillisiin perusarvoihin palautuvat kappaleet miellyttävät heitä, jotka haluavat musiikkinsakin tuttuna ja turvallisena sekä varmasti ymmärrettävänä. Samalla hän kelpaa myös niille vasemmistolaisille, jotka ovat tekstien takia valmiita antamaan anteeksi musiikin ennalta-arvattavuuden.
Bruce kelpaa kaikille. Se on paitsi toteen käynyt amerikkalainen unelma, myös paradoksi: vasemmistolaisesta radikalismista syntynyt rahasampo. ■
