Apu

Värriön luonnonpuistossa tutkitaan pohjoista luontoa – Kimmo Ohtonen Suomen kylmimmässä kolkassa

Värriön luonnonpuistossa tutkitaan pohjoista luontoa – Kimmo Ohtonen Suomen kylmimmässä kolkassa
Avun luontomies Kimmo Ohtonen perehtyy Värriön luonnonpuiston vuodenkiertoon. Koillis-Lapissa sijaitsevalla Helsingin yliopiston tutkimusasemalla tarkkaillaan ilmakehän tilaa ja pohjoista luontoa. Miltä maailman meno näyttää sieltä katsottuna?

Tähän metsään ei mennä noin vain. Ajettuani sankassa lumisateessa pimeyden keskellä reilut 80 kilometriä Savukoskelta koilliseen, saavun metsäautotien päähän.

Pilkkihaalariin sonnustautunut hahmo odottaa minua moottorikelkka vierellään. Hän viittoo parkkeeraamaan Ainijärven vanhan rajavartioaseman talliin.

Vaihdamme ripeästi kuulumiset ja pakkaan tavarani puiseen rekeen. Sitten Helsingin yliopiston apulaisprofessori Mikko Sipilä, tuore Värriön tutkimusaseman johtaja, käskee minua pitämään kiinni.

Värriön kaltaisia luonnonmetsäisiä alueita on ripoteltuna suhteellisen pieninä saarekkeina eri puolilla Suomea – ennen kaikkea pohjoisessa.

Moottorikelkka nytkähtää liikkeeseen ja moottori ulvoen liidämme pimeyden suuhun. Hetkeä myöhemmin saavumme Värriön luonnonpuiston portille. Sen jälkeen maisema muuttuu.

Kelkan valokeilassa ei enää näy avohakkuita, taimikoita tai nuoria luihuja mäntyrivistöjä. Erämaametsä kietoutuu ympärillemme tiheänä, tornimaisten siperiankuusien ja mäntykelojen kaoottisena rykelmänä.

Moottorikelkka nousee vaaran rinnettä pitkin ylemmäs ja ylemmäs, kunnes pimeyden keskeltä alkaa lopulta kajastaa valoa.

Saavumme Värriön tutkimusasemalle, joka on luonnonpuiston ainoa asutettu rakennus. Kuin pieni sivilisaation kupla keskellä kesyttämätöntä luontoa.

Sisällä hirsirakenteisella tutkimusasemalla henkilökunta on jo nukkumassa. Toimistossa tiekoneiden päätteillä vilkkuu numeroita ja taulukoita, jotka antavat reaaliaikaista tietoa muun muassa ympäristön ilmanlaadusta, lämpötilasta ja lumensyvyydestä.

Mikko Sipilä kehottaa minuakin menemään unten maille, sillä herätys on seitsemältä. Värriön tutkimusasemalla arkea rytmittää tarkka aikataulu, ja heti aamun sarastaessa suuntaamme SMEAR-mittausasemalle perehtymään ilmaan, jota hengitämme.

Vanhojen metsien lintu kuukkeli kuuluu Värriön luonnonpuiston ympärivuotisiin asukkaisiin. Koillis-Lapin kairoilla talvehtii kaikkiaan kolmisenkymmentä eri lintulajia, jotka ovat tottuneet alueen hyytäviin pakkaspäiviin.

Erämaata on harvassa

Mutta mitä tarkoitamme erämaalla? Sanalla on suomen kielessä varsin kansallisromanttinen kaiku, ja siihen liitetään edelleen vahvoja mielikuvia. Moni saattaa nykyäänkin ajatella, että harvaan asutusta maastamme löytyy lääneittäin erämaametsää.

Värriöstä kertovassa kirjassaan tutkimusaseman entinen tutkimusteknikko ja kenttämestari Teuvo Hietajärvi havainnollistaa erämaa-sanan ajan saatossa syntyneitä määrityksiä seuraavasti:

Erämaa tarkoitti alun perin ns. nautinta-aluetta. Keskiajalla saivat maata viljelevät asukkaat Suomen alueella käyttöönsä laajat alueet metsästykseen, kalastukseen ja kaskeamiseen, siis oikeuden alueen luonnonvaroihin. Sana erä tarkoitti erillistä osaa, palaa, pyyntiosuutta, määrää. Erämaa-sanan merkitys on sitten aikojen kuluessa hieman muuttunut tarkoittamaan ihmisen asuttamattomia, yleensä luonnontilaisia alueita.”

Nykyään Suomen metsämaan pinta-alasta alle kolme prosenttia on luokiteltavissa luonnonmetsäksi.

Värriön kaltaisia luonnonmetsäisiä alueita on ripoteltuna suhteellisen pieninä saarekkeina eri puolilla Suomea – ennen kaikkea pohjoisessa.

Vuonna 1967 perustettu Värriön tutkimusasema sijaitsee vaaran rinteessä, kuuden kilometrin päässä itärajasta. Tutkimusasemaa ympäröivä 125 neliökilometrin kokoinen luonnontilainen alue rauhoitettiin loppuvuodesta 1981 tieteellistä tutkimusta varten.

Alue on siirretty poikkeuksellisesti jokamiehenoikeuksien ulkopuolelle. Savukosken ja Sallan kuntien alueilla sijaitsevassa Värriön luonnonpuistossa saa liikkua vain erikoisluvan kanssa.

Ihmisen vierailulla on oltava jokin muu merkitys kuin metsän virkistyskäyttö. Ainoastaan paikalliset poromiehet voivat liikkua alueella vapaasti moottorikelkalla tai mönkijällä.

Värriön maisemia hallitsevat tuntureiden puuttomat laet. Niiden rinteiltä löytyy tunturikoivikoiden kapeita vöitä, jotka ovat koti lukuisille pohjoisen lajeille kuten riekoille ja metsäjäniksille.

Tutkimusasemaa ympäröivä maasto on jyrkkää ja vaaraista, laaksojen, puronotkojen ja kangasmetsien mosaiikkia. Luonnonpuiston eteläosassa Tuntsajoki laskee Vienanmereen ja pohjoisessa Nuorttijoki vuorostaan Jäämereen.

Harvinaisia aapasoitakin löytyy. Kartassa Värriön luonnonpuisto on pieni läikkä maamme koilliskulmassa, mutta se kätkee sisäänsä monimuotoisen luontotyyppien kokonaisuuden.

Talvisilla lumijälkilaskennoilla on Värriön tutkimusasemalla pitkät perinteet. Tällä kertaa laskentavuorosta vastasi aseman johtaja Mikko Sipilä. Koko päivän hiihtoretken aikana hän havaitsi muun muassa ketun, riekon, metsäjäniksen, lumikon, näädän, hirven ja oravan jäljet.

Suomen kylmin kolkka

Aamu valkenee sinertävän samettisena. Yöllä satanut lumi on kuurannut jykevät männyt vaaran rinteessä. Kuukkeli istuskelee kelomännyn hopeanharmaalla oksalla tutkimusaseman pihalla.

– Tänään kannattaa laittaa vaatetta päälle, asemanjohtaja Mikko Sipilä tokaisee aamukahvipöydässä. Alhaalla jokilaaksossa Värriön kylmäaseman mittari näytti 42 astetta pakkasta.

– Täällä ylempänä vaaran laella on vain kolkyt ja rapia pakkasta, hän naurahtaa.

Vielä vuosituhannen vaihteessa Ylinuortin varrella mitattiin yli viidenkymmenen asteen pakkasia. Mittaushistorian valossa seutua voidaan pitää Suomen kenties kylmimpänä alueena.

Tänä vuonna talvi on ollut Lapissa runsasluminen, mutta poikkeuksellisen leuto. Tämän aamuiset lämpötilat ovatkin poikkeama, koko talven ennätys.

– Marraskuussa mitattu aiempi ennätys –18,8 astetta jää kirkkaasti taakse, Sipilä toteaa.

Asemalla tekeminen alkaa heti aamusta. Tutkimusteknikko Tarmo Kylli ja tutkija Kimmo Neitola ovat lähdössä jäljittämään ahman liikkeitä.

– Viime viikolla löytyi pari raatoa ahman jäljiltä. Näillä valtavilla kairoilla elää pari kolme ahmaa, jotka liikkuvat rajan molemmin puolin. Vaikka Värriössä ei enää tehdä systemaattista suurpetotutkimusta, pyrimme seuraamaan niiden liikkeitä lumijälkien avulla. Kaikki tämä tieto on edelleen tärkeä osa palapeliä, Tarmo toteaa ennen kuin sujahtaa kelkkahaalarissaan ulos.

Mikko Sipilän erikoisalaa on ilmakehäntutkimus. Työ vie häntä vuosittain maailman syrjäisimpiin kolkkiin kuten Huippuvuorille, Etelämantereelle ja Grönlantiin.

Asemalla keskitytään ilmakehän tutkimiseen

Mikko Sipilän aamun tehtävänä on käydä läheisellä SMEAR-mittausasemalla suorittamassa huoltotehtäviä yhdessä graduoppilaansa Denis Kemppaisen kanssa.

Mittausasema edustaa Helsingin yliopiston huippututkimusta ilmakehä- ja metsätieteissä. Nimi on lyhenne kansainvälisestä Stations for Measuring Earth Surface Atmosphere Relations -ilmakehäntutkimusmenetelmästä.

Nykyisin Värriön tutkimusasemalla keskitytäänkin ilmakehäntutkimukseen, joka on fyysikko Sipilän erikoisalaa. Työ vie häntä vuosittain maailman syrjäisimpiin kolkkiin kuten Huippuvuorille, Etelämantereelle ja Grönlantiin. Ja tietenkin säännöllisin väliajoin Värriöön.

– Pähkinänkuoressa voidaan sanoa, että SMEAR-asemalla tutkitaan ilmakehän koostumusta. Meidän tehtävämme on selvittää piiruntarkasti, miten ilmakehän kaasuista syntyy pienhiukkasia. Ne ovat oleellisia pilvien synnyn ja niiden koostumuksen kannalta. Ja tämä prosessi vuorostaan vaikuttaa merkittävästi koko ilmastoon, Sipilä selittää samalla, kun tarkastaa lukuja tietokoneen ruudulta.

Mikko Sipilä tutkii ilmakehän hiukkasten syntyä. Kylmänä pakkasaamuna SMEAR-mittausaseman laitteisto kaipaa huoltoa.

Hiukkastutkimus auttaa ymmärtämään globaaleja ongelmia

Miksi ilmakehää tulee tutkia juuri siellä, missä ilma on mahdollisimman puhdasta?

– Muutokset ilmakehässä näkyvät nopeasti mittauksissamme. Esimerkiksi kun tuulet kuljettavat rikkidioksidin kaltaisia saasteita Kuolan niemimaalla sijaitsevilta tehtailta, se muuttaa hetkellisesti Värriönkin ilmakehän tilaa. Tutkimalla käytännössä saasteetonta ilmaa voimme tehdä pitkäaikaisia vertailuja alueisiin, joilla ilmansaasteet vaikuttavat. Näin voimme ymmärtää ihmistoiminnan todellisia vaikutuksia, Sipilä kertoo.

Helsingin yliopiston apulaisprofessori Mikko Sipilän tutkimus on tähän asti ainoa, jossa hiukkasten syntymekanismi on kyetty mittaamaan suoraan aidosta ilmakehästä. Tutkimustyötä on vielä paljon tehtävänä, koska kokonaisuus on valtava. Sipilän laboratorio kulkee mukana laatikoissa kaikkialle.

– Nykymaailmassa juuri sen ymmärtäminen on tärkeää, mitkä luonnolliset ja vuorostaan ihmistoiminnasta lähtöisin olevat tekijät vaikuttavat hiukkasten muodostumiseen. Mikroskooppisten hiukkasten kautta voimme ymmärtää valtavia globaaleja ilmiöitä, jotka vaikuttavat meidän kaikkien elämään.

Lumipeitteen paksuus on yksi Värriön aseman tutkimuskohteista. Päivän hiihtolenkin varrelle on sijoitettu kuusitoista mittauskeppiä, jotka antavat kokonaiskuvan luonnonpuiston lumitilanteesta.

Tutkimuksella pitkät perinteet

Seuraavana aamuna olemme ulkosalla jo ennen auringonnousua. Tutkimusasemalla elohopea on 24 astetta miinuksella. On aika suorittaa jokaviikkoinen lumilinjamittaus.

Aikeenamme on hiihtää Sipilän johdolla Värriötunturi ykkösen yli sen takaiseen Ainikuusikkoon, luonnonpuiston etelärajalle. Tälle matkalle on sijoitettu kuusitoista mittauskeppiä, jotka antavat kokonaiskuvan luonnonpuiston lumitilanteesta.

Sipilä kirjaa ylös myös eläinten lumijäljet. Hiihtomatkaa kertyy metsäsuksin noin kuutisen kilometriä suuntaansa.

– Talvisilla laskennoilla on pitkät perinteet. Tutkimusaseman toiminnan alkamisesta vuodesta 1967 lähtien lintujen ja suurpetojen jälkihavaintojen kerääminen ja lumilinjamittaukset ovat vanhimpia yhtäjaksoisia tutkimusaineistoja. Vuoteen 2003 tutkimusaseman johtajana toimineella Erkki ”Susi” Pulliaisella oli tässä keskeinen rooli, Sipilä kertoo.

Historian havina tuntuu vahvasti Värriössä niin henkilökunnan tarinoissa kuin itse erämaassa. Tällaiseltä näytti aikoinaan suuressa osassa maatamme.

Laajoja luonnonmetsiä oli Helsingissä asti, jossa vielä 1900-luvun alussa saattoi törmätä kuukkeliin – luonnonmetsän tunnusomaiseen onnenlintuun.

Aamu on hiljainen. Vain lumi suksiemme alla narskuu. Nousemme Värriö ykkösen rinnettä ylös tunturikoivikossa.

– Täällä, Sipilä huudahtaa rikkoen hiljaisuuden.

Hän pyyhkii rukkasellaan tuulen kuljettaman irtolumen mittauskepin juurelta. Tunturin rinteessä lumensyvyys on 95 senttimetriä.

Löydän mittauskepin viereltä kaksi pientä aukkoa hangesta. Molempien pohjalta löytyy pieni ulostekasa. Riekot ovat hiljattain nousseet kiepeistä, joissa ne ovat viettäneet pakkasyön.

Merkkejä elämästä näkyy kaikkialla ympärillämme. Riekkojen lisäksi ohitamme metsäjäniksen, ketun, hirven ja lumikon jäljet. Pitkin matkaa Sipilän kynä sauhuaa tiuhaan tahtiin.

Vuonna 1967 perustettu Värriön tutkimusasema sijaitsee vaaran rinteessä, kuuden kilometrin päässä itärajasta.

Tunturikoivu peittää Värriötunturia

Nousemme Värriötunturin yli ja laskettelemme sen rinnettä pitkin takaisin puurajan alapuolelle. Tunturikoivut saavat hiljalleen väistyä korkeiden siperiankuusien tieltä. Olemme jälleen havumetsässä.

Lumisilta kuusen oksilta roikkuvat naavaparrat kertovat puhtaasta ilmasta. Metsä viettää meitä alaspäin komeiden kelojen hallitsemaan männikköön.

Sipilä kirjaa mittauskeppien antamat lukemat talteen samalla kun minä tarkkailen metsän asukkien lumijälkiä.

Saavumme korpisuon reunalle. Olemme toistasataa metriä tutkimusasemaa alempana. Korkeusero tuntuu luissa ja ytimissä, täällä pakkasta täytyy olla reilusti yli kolmekymmentä astetta.

Lämpöinversioksi kutsutun ilmiön ansiosta jokilaaksossa voi olla puolet enemmän pakkasta kuin ylempänä lakimailla, vaaroilla ja tuntureilla. Kuivina ja melko tyyninä pakkaspäivinä kylmä painuu alas, kunnes tuulisella säällä ilma jälleen sekoittuu.

Lumijälkilaskentojen aikana Avun luontomies teki mukavan lintuhavainnon. Hiiripöllö tarkkaili hiihtäjiä kuusenlatvasta. Hiiripöllö eroaa muista pöllölajeista siinä, että se on pääasiallisesti päiväaktiivinen.

Hiiripöllö saalistaa erämaassa

Ylitämme suon reipastahtisella hiihdolla, jotta lämpenemme jälleen. Vaikka päivä on tyyni, pienikin ilmanvire saa kasvot kangistumaan ja silmäripset jäätymään.

Metsässä Sipilän kynä oikuttelee, kun hän yrittää kirjata ylös mittaustikun lukeman, 75 senttiä. Samassa huomaan kuusenlatvasta liikettä. Hiiripöllö tarkkailee meitä päätään elegantisti kallistellen.

– Kaveri on saalistuspuuhissa. Tänä vuonna myyräkannat ovat olleet kohtuullisen hyvät, Mikko Sipilä toteaa tarkastellessaan muistiinpanojaan.

– Vielä on neljä mittaustikkua jäljellä. Eiköhän pidetä tauko.

Kuuma mehu höyryää tyynessä ilmassa. Lähistöllä visertelee lapintiainen. Täällä tulee tunne, että olemme kytköksissä johonkin itseämme suurempaan.

Kun lausun tämän romanttisen ajatuksen ääneen, Sipilä naurahtaa ensin ja sitten hänen kasvoilleen nousee mietteliäs ilme.

– Onhan tuo totta myös ilmakehätutkijan näkökulmasta. Tällainen harvinaislaatuinen luonnonmetsä tarjoaa otolliset puitteet tutkia ilmakehän ja metsän välistä vuorovaikutusta. On huikeaa ajatella, minkälainen hiilivarasto lepää ympärillämme. Kesän tultua aseman mittauslaitteet kertovat toisenlaista tarinaa, kun puut yhteyttävät ja metsä elää aktiivisinta aikaa.

Palaamme siis erämaahan silloin. Mutta nyt meidän täytyy jatkaa hiihtoretkeämme, sillä emme ole edes puolimatkassa.

Kun lopulta saavumme takaisin asemalle, on jo pilkkopimeää. Sipilä kertoo päivämme työn tuloksen: 85 senttimetriä. Sen paksuiset hanget lepäsivät Värriön luonnonpuiston yllä helmikuun alussa.

Julkaistu: 15.3.2020
Kommentoi »