Ihmiseksi synnytään, mutta yli-ihmiseksi voi vain tulla, ajattelee vapauden nimeen vannova Jari Ehrnrooth – "Onko helppo elämä mielenkiintoista?"
Jari Ehrnrooth tietää, mikä länsimaista ihmistä vaivaa. Hän tietää myös mahdollisen ratkaisun.
Kahvila Ekberg, perustettu 1852.
Tarjoilija on ohjannut minut nurkkapöytään, jonka ääreen pian istuu pikkutakkiin pukeutunut, iättömän oloinen, jäntevä mies, jonka lyhyet hiukset hehkuvat siniharmaan sävyissä.
Kysyn, sopiiko sinutella. Kuulemma.
”Tämä kahvila on säilyttänyt vanhan, arvokkaan ja kauniin miljöönsä”, Jari Ehrnrooth perustelee haastattelupaikan valintaa.
”Kaikki vanha ei kuitenkaan ole arvokasta”, Ehrnrooth jatkaa.
”Kuten betonibrutalismi. Sitä en arvosta.”
Ehrnrooth jakaa mielipiteitä kirjaimellisesti vasemmalla ja oikealla. Ylen kolumnistina hän on herättänyt toistuvasti someraivoa. Yksi etenkin vasemmistolaisten käyttämä leimakirves on fasisti.
”Se on uskomatonta”, Ehrnrooth sanoo päätään pudistellen.
Fasismin yksi peruspilari on kollektivismi eli yksilön alisteisuus kokonaisuudelle, kuten valtiolle tai kansakunnalle. Ehrnrooth taas on profiloitunut individualismin julistajana. Individualismin hän määrittelee siten, että jokainen ihmisyksilö on arvokas itsessään. Kaikki ryhmät, yritykset ja valtiot sen sijaan ovat olemassa vain yksilöiden välisinä sopimuksina vailla muuta tarkoitusta. Vain ihmisyksilö voi olla subjekti, oma tarkoituksensa.
Kuulostaa fasismin vastakohdalta ainakin minun korvaani.
Jari Ehrnrooth on alun perin Kivilahden maalaiskoulun rehtorin poika Ilomantsista. Siellä hän syntyi vuonna 1959. Hän kuitenkin pitää itseään helsinkiläisenä: jo lapsena hän vietti aikaa pääkaupungissa isovanhempiensa luona, ja lopullisesti hän siirtyi Helsinkiin opiskeluidensa aikana.
Ehrnrooth kertoo olleensa lapsena hieman ulkopuolinen. Häntä ei mitenkään rajusti kiusattu, mutta aristokraattinen sukunimi joutui vääntelyn kohteeksi, ja rehtorin lapsena hänen oli vaikea päästä porukoihin sisään. Ilomantsin vaarojen rinteet tulivat hänelle tutummiksi ja merkityksellisemmiksi.
”’Minä ja maailma’ on aina ollut minulle vahvempi kokemus kuin ’minä ja ihmiset’.”
Ehrnroothin suku on Suomen Ritarihuoneen aatelissuku numero 85. Kuuluisalle jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothille Jari Ehrnrooth on tosin vain kaukaista sukua. Hän pitää yhteyttä sukulaisiinsa ja arvostaa sukutraditiota – kuten muitakin perinteitä.
”En halua katkaista sitä. Se on kauhea ajatus.”
Miten tämä sopii yhteen individualismin kanssa? Yksi vastaus löytynee Ehrnroothin vuonna 2019 julkaisemasta esseeteoksesta Kymmenen vaatimusta vapaalle ihmiselle. Siinä hän kirjoittaa – paikallaan pysyvän identiteetin sijasta – kontinuiteetista eli jatkuvaisuudesta. Ihminen on tulossa jostain ja menossa jonnekin.
”Individualismikin nojautuu traditioon. Tuntemalla menneisyyden voi tulla paremmaksi”, Ehrnrooth sanoo.
Paremmaksi, niin. Ehrnrooth ilmoittaa uskovansa ”ihmisen jalostumiseen ja kehittymiseen”. Ja kehitys perustuu hänen mukaansa siihen, että on vaatimuksia. Tässä hän epäilee aatelisen taustansa vaikuttavan. Ehrnrooth myöntää jollain tasolla uskovansa siihen, että aateluus velvoittaa – että on oltava ”nimensä mittainen”.
Erityisen aristokraatti hän ei koe muutoin olevansa tai ajattele sen näkyvän elämänkatsomuksessaan tai kirjallisessa tuotannossaan.
”Paitsi tietysti vapauden arvostus. Vanhassa maailmassa aatelisto oli se luokka, joka arvosti vapautta ja jolla vapautta oli.”
Ehrnrooth kutsuu itseään liberaalidemokraatiksi. Sen vastakohdaksi hän ei aseta niinkään aristokratiaa kuin sen, mitä hän kutsuu ”totaalidemokratiaksi” tai ”jakobiinisuudeksi”. Jälkimmäinen viittaa Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen aikaiseen radikaalipuolueeseen.
Ehrnroothin tulkinta on, että liberaali periaate pyrkii tasa-arvoon, jakobiininen taas pikemminkin tasapäistämään. Jälkimmäisestä hän ottaa esimerkin Suomen peruskoulusta, jossa pyritään kaventamaan oppimiseroja.
”Mutta miten? Jo lähtökohdat ovat kaikilla erilaiset”, hän ihmettelee.
”Ajatellaan vaikka kahta oppilasta, joista toinen oppii heti kaiken ja toinen ei mitään. Ero ei ole ongelma vaan se, että ihmisiä ei opeteta heille sopivalla tavalla.”
Ehrnrooth nostaa vertailukohteeksi Yhdysvallat, jossa hänen mukaansa pyritään tekemään ”hyvistä vielä parempia”.
Ehrnroothin toinen esimerkki jakobiinisesta periaatteesta on marxilaisuus. Teini-ikäisenä 1970-luvulla hän itse ajautui taistolaisuuden pyörteisiin – nimenomaan ajautui, omien sanojensa mukaan ”vahingossa vasemmistolaiseksi”. Taustalla oli vasta tapahtunut ”aivoräjähdys” eli herännyt vimma kirjoittamiseen ja filosofiaan. Eikä tuon ajan Pohjois-Karjalassa ollut ajattelunhaluiselle teinille juuri muuta tarjolla kuin marxilais-leniniläisen filosofian opintopiiri.
”Se vasta herännyt moraalitaju oli aika ehdoton”, Ehrnrooth muistelee.
”Marxilainen visio kaikille oikeudenmukaisesta maailmasta vetosi siihen.”
Ehdoton. Sana ei ole kaukana Ehrnroothin aikuisiänkään kirjallisesta tuotannosta. Proosarunomaisessa esseeteoksessa Juoksu (2012) hän vuodattaa ajatuksiaan ja tunnelmiaan äärimmilleen viedystä juoksuharrastuksesta. More is more.
Näistä tunnelmista pystyy näkemään silmissään sen teini-ikäisen Jarin, joka ”hakkasi kirjoituskonetta hullun lailla”.
Yliopistoon mentyään Ehrnrooth vähitellen vieraantui marxilaisuudesta, lähinnä löydettyään muitakin mahdollisia tapoja ajatella. Hän kuitenkin pitää Karl Marxia edelleen merkittävänä teoreetikkona. Epätodenmukaisena – virheellisiä olettamuksia ja tietysti jakobiinisen mallin mukaista ajattelua – mutta ei epäpätevänä.
”Melkein voi ymmärtää niitä, jotka jäävät siihen kiinni.”
Väitöskirjansa hän teki sosialististen vallankumousoppien vaikutuksesta 1900-luvun alun suomalaisessa työväenliikkeessä.
Kun haastattelen Jari Ehrnroothia tähän nimenomaiseen lehteen, voisi sanoa ympyrän sulkeutuvan. Muutettuaan 1980-luvulla opiskelemaan Helsinkiin Ehrnrooth nimittäin oli mukana perustamassa Imagea ja myöhemmin toimitussihteerinä. Hän katsoo vakavan kirjoittajanuransa alkaneen juuri Imagesta sekä City-lehdestä ja Ylioppilaslehdestä.
Imagen ensimmäisessä toimituskunnassa oli sekalainen joukko nuoria kirjoittajia ja valokuvaajia. Jotkut nimittelivät heitä jupeiksi. Ehrnrooth kuitenkin käyttää jälleen sanaa individualisti.
”Lähtökohtamme oli yksilöllinen itseilmaisu. Suomalainen kulttuuri pyrki yhdenmukaisuuteen, siksi Image veti minua puoleensa. Lähdin, kun lehdestä alkoi tulla liian ammattimainen.”
Ehrnrooth vastustaa taiteen ja elämän läpipolitisoimista, kuten hän on kirjoittanut esimerkiksi Ylen kolumneissaan. Hän nimittää valveutuneita (woke) uusjakobinisteiksi ja nykyajan taistolaisiksi. Niin naiivi kulttuurihistorian dosentti ei ole, että väittäisi taiteen koskaan olleen politiikasta täysin irrallaan. Ehrnrooth ottaa esimerkiksi Ilja Repinin tunnetun maalauksen Volgan lautturit (1873).
”Siinä on psykologista realismia, ja sen koko kompositio on huikea. Se kultaisen leikkauksen kohdassa oleva poika risti kaulassaan… Ei sillä muuten olisi taiteellista arvoa, vaikka ottikin aikanaan yhteiskunnallisesti kantaa.”
Postmodernismi saa Ehrnroothilta täyslaidallisen. Hän nimittää sitä lempeimmillään ”infantiiliksi temppuiluksi”, raaimmillaan koko länsimaisen kulttuurin rappiotilaksi.
”Koin postmodernin syleilyn voimakkaana 90-luvulla”, hän myöntää.
”Mutta se ei ollutkaan edistysaskel. Alkoi näyttää siltä, että tavoitteita lasketaan ja rimaa pudotetaan. Ja niin kauan kuin on korkeita tavoitteita, ihmiset pyrkivät luomaan jotain kestävää. Jotain, jossa on muutakin kuin jokin epäkohta ratkaistavana, tai se miltä nyt tällä hetkellä tuntuu.”
Ehrnrooth kaipaa takaisin Platonilta periytyviä suuria itseisarvoja – kauneutta, totuutta, hyvyyttä – sekä teknisen taidon arvostusta.
Voiko esimerkiksi kauneudesta olla erilaisia käsityksiä, vaikka sitä pidettäisiinkin itseisarvona?
”Tietysti.”
Ehrnrooth kutsuu itseään termillä, joka käy sujuvasti nykyisten anti-, trans- ja post-humanismien viidakkoon. Samalla se asettuu sekä niitä kaikkia että ”pelkkää” humanismia vastaan.
Hän on superhumanisti.
Tapaan Jari Ehrnroothin toisen kerran Esplanadin ravintola Kappelissa. Hän kertoo pelkäävänsä tosissaan, että länsimainen kulttuuri näivettyy ja joutuu ympäröivien sivilisaatioiden jyräämäksi. Näin saattaa hänen mukaansa käydä, jos kaikki tasapäistetään ja vapaus ja yksilöllisyys jatkavat muuttumista irvikuvikseen eli laiskuudeksi ja itsekeskeisyydeksi.
”Ihminen on kyennyt rakentamaan itselleen elämän, jossa hänen on mahdollista keskittyä korkeampiin päämääriin: tieteeseen, taiteeseen, etiikkaan”, hän ylistää länsimaista kulttuuria.
Ehrnrooth peräänkuuluttaa suhteellisuudentajua keskusteluihin klassikkotaiteen rasismista ja naisvihasta. Historia pitää hänen mukaansa ottaa sellaisena kuin se oli ja säilyttää siitä se, mikä on säilyttämisen arvoista. Traditiohan on jatkumo. Puhuessaan perinteiden ”barbaarisesta” hävittämisestä Ehrnroothin silmissä häivähtää suru.
Entä jos joku intersektionaalinen feministi kehottaisi Ehrnroothia tarkastamaan etuoikeutensa?
”Ei minulla ole. Viimeiset lakkautettiin 1920-luvulla”, hän naurahtaa, ilmeisesti viitaten aatelisten privilegioihin, ja kertoo tehneensä töitä 14-vuotiaasta lähtien.
No, valkoisena heteromiehenä?
”Olen ylpeä siitä, että olen sellainen. Mikään väestöryhmä ei ole saanut niin paljon aikaan kuin valkoinen mies. Vapaus, demokratia ja ihmisoikeudet ovat hänen luomuksiaan. Entäs tiede? Muut kulttuurit nimenomaan kadehtivat sitä.”
Heteroseksuaalisuuden hän pudottaa pois myönnettyään ei-heterojen vaikutuksen länsimaiseen kulttuuriin kautta aikojen. Hän muistuttaa myös esimerkiksi arabimaiden ja Kiinan ihmisoikeustilanteesta, joka on edelleen aidosti surkea.
”Länsi on tehnyt rikoksia, mutta pitääkö siksi pyyhkiä pois kaikki saavutuksetkin?”
Yhtenäiskulttuurin, tai siihen painostavan koodin, murtumisen Ehrnrooth näkee yhtenä asiana, joka on paremmin 2020-luvulla kuin hänen nuoruudessaan. Ihmisillä on enemmän vapautta elää individualismin mukaisesti omana itsenään. Esimerkkinä Ehrnrooth muistelee edesmennyttä ystäväänsä, kirjailija Pentti Holappaa. Homoseksuaalisena miehenä tällä oli todella vaikeaa 1960–1970-luvuilla, myös ajan radikaalin älymystön parissa.
Yhteisöllisyys ja me-henki eivät kaiken kaikkiaan ole kovassa kurssissa Ehrnroothin silmissä. Myönteisimmillään ne merkitsevät hänelle vapaiden yksilöiden yhteenliittymistä, ja sellaista hän näkee jälleen kerran enemmän Yhdysvalloissa kuin Suomessa. Täällä yhteisöllisyys tulkitaan hänen mukaansa yhdenmukaisuuden pakoksi.
Jyrkimmillään Ehrnrooth puhuu niistäkin barbarismina. Kyseessähän on tilanne, jossa ensisijaista on kuuluminen tiettyyn heimoon eikä yksilöllisyydelle ole tilaa. Yksi asia perinteisessä suomalaisessa arvomaailmassa sentään saa Ehrnroothin kunnioituksen.
Se on mikäpä muukaan kuin kuuluisa ”ei tartte auttaa” -asenne. Ihmettelemme yhteen ääneen, miksi sekin pitää nykyaikana vetää lokaan.
”Kollektivismin näkökulmasta se on uhkaava”, Ehrnrooth spekuloi.
Joku tietenkin voisi heittää vasta-argumentin, että ei kukaan oikeasti pärjää aina täysin yksin. Siihen Ehrnroothilla on vastaus valmiina. Hän puhuu tavoittamattoman dialektiikasta.
Käsite esiintyy Kymmenessä vaatimuksessa, mutta vielä syvemmän filosofis-uskonnollisen merkityksen se saa sellaisissa Ehrnroothin esseeteoksissa kuin Tietämättä uskon (2012) ja Intiaaninunta (2000). Yksinkertaistaen se tarkoittaa sitä, että ihannetta, absoluuttia tai jumalallista täydellisyyttä ei ole tarkoituskaan saavuttaa. Mutta sitä kohti voi ja pitää pyrkiä.
Aina vain enemmän. Aina vain ylemmäs. More is more – tai excelsior, kuten muinainen roomalainen sanoisi.
Jo istuessamme Ekbergin kahvilan pöydässä Ehrnrooth myönsi avoimesti Friedrich Nietzchen vaikutuksen ajatuksiinsa. Hän siteeraa tuota 1800-luvun lopun saksalaisfilosofia moneen otteeseen Kymmenen vaatimusta -teoksessaan. Nietzscheä askarrutti ”Jumalan kuolema” läntisessä kulttuuripiirissä, toisin sanoen sekularisoituminen ja vanhan sääty-yhteiskunnan murtuminen. Uhkana oli ihmisen vajoaminen mitättömyyden ja merkityksettömyyden tilaan. Eli juuri siihen tilaan, minkä Ehrnrooth näkee myöhäismodernissa yhteiskunnassa.
Nietzsche kuitenkin muotoili ratkaisun. Se oli ihmisen kehittyminen yli-ihmiseksi.
Ja teoksessa Kymmenen vaatimusta vapaalle ihmiselle Ehrnrooth oikeastaan muotoilee oman käsityksensä siitä, miten yli-ihmiseksi tullaan.
”Yli-ihmisen käsitettä on turhaan demonisoitu”, hän julistaa. ”Kyse on lopulta vain siitä, että Jumala tai mikään muukaan ei tule sinua pelastamaan. Ihmisen on löydettävä kipinä itsestään.”
Mutta hetkinen. Miten tämä on sovitettavissa siihen, että Ehrnroothin omienkin sanojen mukaan ihmiset eivät ole samanlaisia keskenään eikä kaikilla ole samoja edellytyksiä?
”Ei, mutta jokainen mahdollisuuksiensa mukaan. Ei se tarkoita sitä, että jokaisen pitää elää samalla tavalla.”
Ehrnrooth muotoilee aiemman toteamuksensa hieman uudessa valossa: kukaan muu ei voi pelastaa ihmistä, jos tämä ei itse halua pelastaa itseään.
Yli-ihmisen elämä ei siis välttämättä tarkoita samaa kuin Ehrnroothin oma elämäntyyli. Siihen kuuluu aktiivisen kirjoittamisen ja lukemisen ohessa muun muassa vähintään tunnin mittainen ”vaativa ja kuntoa kehittävä fyysinen harjoitus” joka päivä. Hänen arkeaan voi silti hyvinkin luonnehtia modernin vapaan ja joutilaan miehen elämäksi. Joutilaisuus tarkoittaa tässä vapautta kiinteistä työajoista.
Jotkut ovat verranneet Ehrnroothia kiisteltyyn kanadalaiseen psykologiin Jordan B. Petersoniin, jonka kynästä on lähtöisin – 10 vaatimuksen sijaan – 12 elämänohjetta. Ehrnrooth sanoo arvostavansa Petersonia itsekurin ja velvollisuuksien korostajana mutta katsoo tämän unohtaneen vielä tärkeämmän asian eli vapauden.
”Hänen sääntökirjansa valtava suosio on todiste siitä, että pelkkä ’kaikki käy’ -liberalismi ei sittenkään riitä”, Ehrnrooth pohtii.
”Mutta häneltä puuttuu filosofisesti perusteltu visio vapaudesta, jonka tueksi velvollisuudet ovat tarpeen.”
Jari Ehrnrooth on julkaissut kaiken kaikkiaan yhdeksän esseeteosta ja kolme romaania sekä ollut seitsemän tietokirjan kirjoittajana. Toistuva teema hänen kirjoituksissaan, kuten myös hänen puheissaan kahvila Ekbergissä, on vapaus. Hän korottaisi sen jopa neljänneksi absoluuttiseksi perusarvoksi kauneuden, totuuden ja hyvyyden rinnalle.
Mutta kuinka voi olla vapaa, jos on seurattava muitakin arvoja?
Ehrnrooth uskoo, että nimenomaan vain siten voi olla vapaa. Hänen vapauskäsityksensä on lähellä antiikin ajattelijoita, varsinkin stoalaisia.
”Ihminen ei voi täysin hallita elämäänsä. Mutta hän voi omistaa oman elämänsä niin, ettei noudata kaikkia mieleen tulevia yllykkeitä vaan kykenee harkitsemaan miten toimii”, hän kiteyttää.
Tässä on taustalla yksi Ehrnroothin maailmankuvan kulmakivistä: luonnonolentona ihminen ei voi olla vapaa, mutta kulttuuriolentona hänen on oltava vapaa. Vapaus on siis sama asia kuin ihmisyys, joka on sama kuin kulttuuri, joka on sama kuin merkitys ja tarkoitus, joka on sama asia kuin yksilö. Kaiken tämän vastakohdaksi asettuu luonto, myös ihmisluonto – sokea koneisto vailla muuta päämäärää kuin eloonjääminen ja suvunjatkaminen.
Juuri tämä ristiriita on Ehrnroothin mielestä länsimaisen liberalismin ongelma. Aate on syntynyt 1700-luvulla eli ennen Charles Darwinia ja ymmärrystä luonnonvalinnasta. Se lähti aikoinaan oletuksesta, että ihminen on Jumalan luoma ja täten luonnostaan järkevä.
”Liberaali ajattelu pitää uudistaa niin, että ihmiskäsitys päivitetään”, Ehrnrooth ilmoittaa.
Ihmiseksi siis synnytään, mutta yli-ihmiseksi voi vain tulla, ja vain tietoisen ponnistelun kautta. Aina ylemmäs.
Siksi itsekuri on niin tärkeää – siitä huolimatta ja juuri siitä syystä, että yksilö on vapaa. Ehrnroothin mielestä ihmisoikeuksien rinnalle tarvitaan ihmisvelvollisuuksia. Niitä hän hahmotteli edellisessä esseeteoksessaan Hyvintoimintayhteiskunta (2016).
”On velvollisuuksia, jotka itsessään luovat itsenäisyyttä ja vapautta”, hän tarkentaa. ”Se ei ole pakottamista vaan sopimista.”
Näin hyvinvointi korvautuu hyvintoiminnalla. Yli-ihmisyys ei ole olemista vaan tekemistä.
Toteuta itseäsi muiden hyväksi, kuuluu yksi Ehrnroothin vaatimuksista vapaalle ihmiselle.
Entä jos ei syystä tai toisesta löydä sellaista paikkaa elämässä?
”Keep on searching”, Ehrnrooth hymähtää.
Paitsi että itseään pitäisi toteuttaa muiden hyväksi, itsensä toteuttaminen on samalla itsensä ylittämistä. Tämä on superhumanismin ydin. Joku voisi nähdä senkin paradoksaalisena.
Mutta vapaa elämä ei ole helppoa.
”Onko helppo elämä mielenkiintoista?” Ehrnrooth esittää retorisen vastakysymyksen.
”Asiat muuttuvat mielenkiintoisiksi vasta, kun rajat tulevat vastaan ja voi kurkistaa niiden yli.”
Aina vain enemmän, kunnes näkee väläyksen täydellisyydestä. Mutta vain väläyksen.
Saan Jari Ehrnroothin hetkeksi vakavoitumaan Ekbergin nurkkapöydässä, kun epäilen, kuinka moni mahtaa loppujen lopuksi olla valmis tai edes halukas kehittymään. Haluavatko ihmiset sittenkin olla mieluummin niitä pieniä ja mukavuudenhaluisia ”viimeisiä ihmisiä”, joita Nietzsche turhautuneena kuvaili teoksessaan Näin puhui Zarathustra (1885)?
”Niin. Minä tiedän nämä haasteet”, Ehrnrooth huokaa.
”Jotkut vain oikeasti ovat kollektivisteja. Mutta ihmiskunta on kehittynyt tähänkin asti.”
Ja superhumanismi on ratkaisu tähän?
”Se on minun ratkaisuni”, Ehrnrooth sanoo ja hymyilee leveästi.
Aina ylemmäs. Excelsior.
