Syksy, koulut ja lasten harrastukset ovat taas alkaneet. Samalla lapset ovat taas vuoden vanhempia kuin viime vuonna tähän aikaan. Nyt kun takana on pari vanhempainiltaa ja lasten harrastusmenoa, muutama kysymys edellisiin liittyen.

Vuosi pari sitten havahduin siihen, että kun nuorimmainenkin on jo yli kymmenvuotias, arki-iltoihin alkaa jäädä muutamia tunteja, joiden aikana kukaan ei välttämättä tarvitse meikäläistä avukseen. Harrastuksiin pääsee omin avuin pyörällä tai julkisilla ja niinä päivinä, kun harrastusta ei ole, on muuta puuhaa kavereiden kanssa. Mutta silti, iltapalaa pitää olla laittamassa iltauutisten aikaan ja läksyjen tekokin pitäisi varmistaa, joten baariin ei ainakaan voi lähteä. Elokuviin ei viitsi lähteä, kun pitäisi ehkä olla tavoitettavissa, teatteriesitykset alkavat ja kestävät turhan myöhään. Lenkillä voisi käydä, ellei se olisi niin tylsää. Kirjaa ei aloittelijan kannata käydä kirjoittamaan, se menee kaupaksi vain jos on tubettaja.

Pojan koulussa oli kutosluokkalaisten vanhempainilta. Koska vuosi huipentaa kuuden vuoden taipaleen alakoulussa, yksi illan aiheista oli kevään mahdollinen leirikoulu tai luokkaretki. Yön yli vai päiväseltään, kotikaupunkiin vai edemmäs, pelkkää hupia vai ehkä jotain kehittävääkin. Kysymyksiä oli monia ja vastauksiakin, reipasta puheensorinaa, kunnes lopulta tuli kysymys ilman vastausta. ”Kuka tai ketkähän vanhemmista sitten ottaisivat tämän vastuulleen?”

Tilanne oli tuttu vastaavista tilanteista aiemmin ja niin myös sen äänimaisema, välttelevä hiljaisuus, joka samaan aikaan on tietenkin korvia huumaavan äänekäs. Niin tietoista hiljaisena pysyminen on. Sanooko joku jotain, ehdottaako joku itseään, ehdotanko minä epähuomiossa kohta itseäni, nyt varovasti.

Viisi vuotta sitten, kun poika meni ekalle, halusin hänet partioon. Kävi ilmi, että harrastus on niin suosittu, että ryhmiin on pitkät, jopa vuoden tai yli, jonot. Jonot saattoi kuitenkin ohittaa, jos lapsen vanhempi lähtisi toimintaan mukaan, avuksi retkille tai viikkotoimintaan ryhmänvetäjäksi. Lähdin, touhu oli lapsuudesta ja nuoruudesta tuttua ja tuntui paitsi helpolta myös tärkeältä. Tunsin lajin, mutta en sitä, miten hankalaa sen pariin oli saada muita vanhempia. Sahurilla on kädessään enemmän sormia kuin mitä olemme saaneet uusia aikuisia puuhaan mukaan. Tilanne tuntuu olevan sama harrastuksesta riippumatta.

Ei pelkästään. On totta, että vapaaehtoistyöstä saa alhaista mielihyvää vain siitä, että kaikki eivät sitä tee. Samaan aikaan vapaaehtoistyö kuormittaa ja ottaa kaaliin niin kuin mikä hyvänsä työ, luultavasti jopa useammin. Se vaatii asioita, joissa ei ole ammattilainen ja aikaa, joka voisi olla ”omaa aikaa”. Kuinka kilpailutetaan tilausajobusseja? Millainen on pesco-vegetaarinen ruokavalio? On päivänselvää, että vapaaehtoistyö edellyttää elämäntilannetta, jossa on ylimääräisiä voimavaroja.

Silti on niin, että kun yhä useampi työ on abstraktia hääräystä, jonka vaikutuksia on vaikea nähdä, vapaaehtoistyö on yleensä suoraa ja konkreettista. Sudenpentu ilahtuu hyvästä ruoasta, junioripalloilija siitä, että joku on ilmoittanut joukkueen turnaukseen. Se, joka on edellisiä järjestänyt ja väittää, ettei ilahtuisi lasten reaktioista, ei välttämättä puhu totta.

Oliko jeesustelua sittenkin vasta tuo edellinen?

Ei. Kun ihmisiltä kysytään, mitä he saavat vapaaehtoistyöstä, ehkä yleisin vastaus on se, että siitä saa hyvän mielen, kun tekee jotain toisten eteen. Vastaus on käytännössä jo latteus, mutta latteudet ovat totta. Ihmiset ovat erilaisia! Hyvä uni ja terveelliset elintavat auttavat jaksamaan! Miesselittäminen tulisi kriminalisoida! Ja vielä toinen perustelu: Lehtijutuissa alanvaihtajista tai elämänmuutoksista toistuvat usein samat sanat ja lauseet muutoksen perusteluina. Pelkäsin, että uraudun. Halusin tehdä jotain merkityksellistä. Halusin oppia uusia asioita. Halusin kokeilla rajojani.

Kaikki asioita, jotka voi saada muutenkin kuin työpaikkaa tai alaa vaihtamalla.

Kirjoittaja on aikakauslehti Imagen päätoimittaja