Suomessa vankilan tarkoitus on kuntouttaa vanki takaisin yhteiskuntaan. Ilman riittävää tukea tämä kuitenkin harvoin onnistuu.

Seurasimme 56-vuotiaan Karin vuorokauden mittaisen matkan vankilan portilta takaisin huumeiden pariin ja vanhoihin ympyröihin.

Kello 8.15

Istun autossa Köyliön vankilaan vievän hiekkatien levennyksellä. Aurinko paistaa, mutta ulos mennessä pakkastuuli puree niin terävästi, että silmistä valuu vettä. Edessäni on puomi, joka sulkee tien vankila-alueelle. Puomi ponnahtaa ylös ja näkyviin ilmestyy tummanvihreä Mercedes-Benz Vito -pakettiauto, joka kaartaa levennykselle.

Vanginvartija astuu ulos ja antaa ohjeet: kuvaaminen on kielletty, kunnes toinen vanki on vapautettu. Hänet päästetään ulos Viton takaovesta. Vastassa olevat halaavat tiukasti ja lastaavat jätesäkkeihin pakatut tavarat auton kyytiin. Vasta kun auto katoaa näkyvistä, vartija avaa uudelleen takaovet.

Nyt ulos astuu Kari, rauhallisenoloinen, poninhäntäinen mies. Hän tervehtii lyhyesti ja ryhtyy etsimään tupakka-askia läpinäkyvästä jätesäkistä. Vartija hoputtaa siirtämään tavarat syrjään, jotta ovet voidaan sulkea. Kun Karin tavarat on saatu vastaan tulleen tyttöystävän auton takapenkille, Viton ovet suljetaan.

Auto kääntyy ja palaa vankilan portista sisään. Puomi laskeutuu, järjestelmän osuus päättyy.

Karille tämä kaikki on tuttua, sillä elämänsä aikana hän on vapautunut vankilasta noin viisitoista kertaa.

– Totta kai toivon, ettei tarvitsisi enää palata, Kari sanoo.

Hänen äänensävynsä ei juuri vakuuta. Se on enemmän toteamus kuin päätös.

Viimeinen yö vankilassa sujui nukkuen.

– Sain yhdeltä kaverilta vähän Opamoxeja. En olisi muuten saanut unta.

Kari istuu tyttöystävänsä sähköauton etupenkille. Tämä ehdottaa, että he pistäytyvät tuttavan luona.

Usein sanotaan, että ensimmäiset 15 minuuttia vapaudessa ovat vangille ratkaisevat. Se suunta, johon hän lähtee portilta, määrittää hänen lähitulevaisuutensa.

Kari on ollut vapaana kymmenen minuuttia.

Ensimmäisen vankeustuomionsa Kari sai 15-vuotiaana. Hän on istunut kaikkiaan vankilassa noin 20 vuotta elämästään.

Suomen vankiloissa on päivittäin noin 3 000 vankia ja vankiloista heitä vapautuu vuosittain suunnilleen kaksinkertainen määrä. Kansainvälisessä vertailussa vankeusrangaistukset ovat Suomessa lyhyitä, sillä järjestelmän tavoitteena on eristämisen sijaan kuntouttaa rikoksentekijät takaisin yhteiskuntaan. Vankeinhoidosta vastaava Rikosseuraamuslaitos kertookin keskeiseksi tavoitteekseen tarjota vangeille sellaista kuntoutusta, joka tukee rikollisuudesta irtautumista ja paluuta yhteiskuntaan rangaistusajan jälkeen.

Köyliön vankilassa voi suorittaa peruskoulun ja lukion opintoja, digikursseja ja opetella arjen taitoja. Kuntouttavassa työtoiminnassa vangit esimerkiksi huoltavat ja korjaavat Puolustusvoimien varusteita. Satakunnan alueella avovangit ovat myös huolehtineet luontokohteiden kunnossapidosta, mutta leikkausten seurauksena tuettu vankityö on loppumassa. Tämän pelätään vähentävän vankien työhaluja myös vapautumisen jälkeen.

Nykyisin jo 40 prosenttia vangeista ei koe itseään lainkaan työkykyiseksi. Yhä harvempi heistä on ollut töissä ennen vankilaan joutumista. Osa ei koskaan.

Vuonna 2023 julkaistun tutkimuksen mukaan vangeille on kasaantunut poikkeuksellinen määrä sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia: yhdeksällä kymmenestä on taustallaan liiallista päihteidenkäyttöä ja myös mielenterveysongelmat ovat yleisiä. Molemmat juontavat usein juurensa rikkonaisen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin.

Väkivallan kokemukset ovat vankien keskuudessa yleisiä. Tuoreessa väestötutkimuksessa miesvangeista 90 ja naisvangeista jopa 97 prosenttia on kokenut elämänsä aikana fyysistä väkivaltaa. Henkistä väkivaltaa vangeista on kokenut enemmän kuin kaksi kolmesta ja seksuaalista väkivaltaa reilu viidennes.

Myös 56-vuotias Kari on kulkenut lastensuojelun, poliisin ja rikosseuraamusten järjestelmissä lähes koko elämänsä. Hänen varhaisin muistonsa lapsuudesta on sängystä avautuva näkymä ovelle, jossa äiti hakkaa nyrkeillään isää. Eron jälkeen perheeseen tuli uusi mies, isäpuoli.

Äiti oli sairas ja arvaamaton. Isäpuoli taas väkivaltainen. Kun isäpuoli hakkasi Karin vessassa, ulos ei saanut tulla, ennen kuin oli pessyt omat verensä pois.

– Kyllä äitikin löi. Kerran yöllä menin vessaan ja jostain syystä pidin päätäni vinossa. Äiti tuli makuuhuoneestaan ja löi minua avokämmenellä päähän. “Pidä poika pää suorassa”, se sanoi.

Perhe kuului helluntailiikkeeseen. Ulospäin kaikki näytti olevan kunnossa, väkivalta tapahtui selvin päin. Kari muistelee isäpuolen juoneen ehkä kerran kesässä mökillä. Humalassa isäpuoli oli mukava, ja opetti Karia ajamaan autoa, vaikka tämä oli vasta kymmenvuotias.

Kari karkaili kotoa yhä useammin ja päätyi toistuvasti Helsingin Tutkinta-asemalle, "Tutkalle", nuorten lyhytaikaiseen sijoituspaikkaan. Hän olisi halunnut jäädä sinne, mutta poliisit palauttivat hänet aina kotiin. Kukaan ei uskonut hänen kertomuksiaan kotona tapahtuneesta väkivallasta.

– Kerran siellä oli semmoinen Leena, joka oikeasti uskoi mua. Se näki, että mun selkä oli hakattu verille johdolla. Leena oli eka, joka oikeasti kuuli, mitä mä sanoin. Se oli kova juttu.

Kari huostaanotettiin ja jäi odottamaan sijoituspaikkaa. Lähellä toimineen Saalem-seurakunnan poikakerhon vetäjät olivat mukavia, ja yksi nuoriso-ohjaaja nousi Karin elämässä isähahmoksi. Helsingin kaupunki sijoitti Karin asumaan nuoriso-ohjaajan perheeseen.

– Se oli ihan unelmaa. Se koko perhe oli mulle tosi hyvä.

Sijoitusperheessä Karin elämä rauhoittui. Hän pystyi keskittymään kouluun ja sai ensimmäistä kertaa kokemuksen kodinomaisesta arjesta. Iltaisin nuoriso-ohjaaja tuli juttelemaan työhuoneessa asuneen Karin kanssa.

Puolen vuoden kuluttua kaikki muuttui. Nuoriso-ohjaaja alkoi käyttää Karia seksuaalisesti hyväksi. Eräänä yönä Kari keräsi tavaransa ja lähti.

– Kai mä vaan hiivin sieltä ulos.

Hän löysi oman isänsä ja kertoi tapahtuneesta. Isä teki ilmoituksen lastensuojeluun ja poliisille. Oikeudenkäynnissä häntä puolusti Helsingin kaupungin huoltotarkastaja. Karin oma äiti taas saapui oikeuteen todistamaan Karia vastaan ja puolustamaan nuoriso-ohjaajaa.

– Se sanoi, että mulla oli pitkät hiukset ja korvakoruja.

Nuoriso-ohjaaja myönsi tekonsa. Hänet tuomittiin lapseen kohdistuneesta haureudesta seitsemän kuukauden ehdolliseen vankeuteen.

Papereiden mukaan Karista tuli tapahtuneen jälkeen itsetuhoinen.

Asunto on lähes tyhjä. Kaupungin palkkaama asumisohjaaja on kerännyt Karille vaatteita, pyyhkeen, lakanan ja patjan omasta varastostaan ja tuttaviltaan.

Kello 12.00

Turkuun päästyäni Kari lähettää viestin ja antaa saapumisohjeet paikkaan, jossa meidän pitäisi tavata hänen asumisohjaajansa. Hän saisi tältä avaimet uuteen asuntoonsa.

Olen sovitussa paikassa, mutta Kari on myöhässä. Paikalle saapuu kaupungin palkkaama asumisohjaaja Pia, jolle Kari on antanut luvan kertoa tilanteestaan. Karin kohdalla asiat ovat sikäli hyvin, että hänelle on onnistuttu järjestämään asunto – kaikilla vapautuvilla vangeilla ei ole yhtä hyvä tuuri. Noin kolmasosa vangeista vapautuu ilman asuntoa, jääden tuttaviensa nurkkiin ja toisten hyväntahtoisuuden varaan.

Myös Pia on kerännyt Karille vaatteita, pyyhkeen, lakanan ja patjan omasta varastostaan ja tuttaviltaan. Kaupungin maksusitoumuksella Kari voi hankkia myöhemmin sängyn ja muita välttämättömiä tarvikkeita. Sopimukseen kuuluu myös tukitapaamisia kahdeksan tuntia kuukaudessa.

Vaikka autettavat ovat usein päihdeongelmaisia, ei Pialla ole lupaa kuljettaa heitä kaupungin päihdepalveluihin. Tämä johtuu kaupungin kanssa tehdystä palvelusopimuksesta, joka rajaa tarjottavan tuen asumiseen. Päihdepalveluihin vapautuvien on hakeuduttava itse.

– Se on paljon vaadittu ihmisiltä, jotka eivät selviä asumisestakaan ilman ohjausta, Pia sanoo.

Hänen mukaansa asumisohjausta ei useimmiten tarvittaisi, jos asiakkaalla ei olisi päihdeongelmaa. Siksi on outoa, että hoitoon ohjaaminen on erikseen kielletty. Taustalla vaikuttavat Varsinais-Suomen hyvinvointialueen tavoittelemat säästöt ja palveluverkon leikkaaminen.

Asumisohjaaja kehuu Karia, joka ei hänen mukaansa uhkaile, räyhää tai muutenkaan käyttäydy huonosti. Kari on tehnyt paljon omaisuusrikoksia, muttei väkivaltarikoksia. Vankiloissa on mennyt aikaa noin 20 vuotta.

Viimeisimmälle vankilakeikalle Kari lähti vuodenvaihteessa 2023, kun poliisi tuli etsimään häntä Kaarinasta. Kari yritti piiloutua vaatteilla täytetyn teltan alle, mutta etsintöjä tehnyt poliisi horjahti ja astui hänen jalkansa päälle. Piilopaikka paljastui ja matka vankilaan alkoi jälleen.

Tällä kertaa Kari ajatteli, että hän saattaisi viimein olla valmis muutokseen ja yrittäisi jatkossa pysyä pois vankilasta. Syynä oli se, että vankilassa hänet yritettiin tappaa.

Lokakuussa Kari oli juonut aamukahvit sellissään vankitoverin kanssa. Kari makoili sängyllä, katseli televisiota ja ehti torkahtaa, kun sama vanki pyysi vartijaa avaamaan Karin sellin oven. Sisään astui mies, mukanaan kaksi terää, jotka hän oli valmistanut peilin paloista.

Ensimmäinen isku osui Karia kaulaan. Hyökkääjä oli selvästi vahvempi, mutta Kari sai taisteltua tiensä ylös sängystä. Vasta kun Kari onnistui työntämään hyökkääjän käytävään, vartijat juoksivat apuun.

Hyökkäyksen jälkeen otetuissa valokuvissa lattialla makaava Kari näyttää kuolleelta: silmät seisovat avonaisina, verta on kaikkialla. Hänet kuitenkin saatiin pelastettua täpärästi. Myöhemmin Kari ei osannut kertoa syytä hyökkäykselle. Päihtyneen hyökkääjän taskusta löytyi piippu, jolla poltetaan Alfa-PVP, eli ”peukkua”, joka aiheuttaa euforiaa, mutta myös vainoharhoja ja impulsiivisuutta.

Tapahtuman jälkeen Kari siirrettiin Kylmäkosken vankilasta Köyliön vankilaan, koska hänen katsottiin saattavan olla vaarassa. Suomessa vankilat ovat ääriään myöden täynnä. Kylmäkoskella Karilla oli oma selli, mutta Köyliössä hänet majoitettiin kolmen tuntemattoman väkivaltarikollisen kanssa.

Odotamme kerrostalon pihalla, kun Kari ja tyttöystävä saapuvat paikalle. Karin halatessa Piaa huomaan Karin katseesta, minkä suunnan hän on ensimmäisen vapaana vietetyn varttinsa aikana valinnut. Pia ei huomaa Karissa mitään outoa, koska ei ole outoa, ettei Kari ole selvä.

Karin koko omaisuus mahtuu kuuteen käteen. Kerrostalon piha on hiljainen. Nousemme hissillä ylös, ja Kari avaa oven uuteen kotiinsa. Se on pieni yksiö, jonka kylpyhuoneesta on palanut lamppu. Tiskipöydällä odottavat tervetuliaistarvikkeet: hammastahna, suihkusaippua, rättejä, deodorantti.

– Tapaamisten on toteuduttava, Pia muistuttaa.

Alkuun on sovittu, että Karia tavataan kaksi kertaa viikossa. Kari uskoo, että se ehkäisee suurimmat ylilyönnit.

Tyttöystävä lähtee kauppaan.

– En halua, että kukaan saa tietää, missä mä asun, Kari sanoo.

Takaisin palatessa tyttöystävä kertoo, että alakerrassa asuu eräs tuttu narkomaani. Karin salaisuus ei kestänyt sen pidempään.

Kun Pia lähtee, Kari haluaa viettää muutaman tunnin tyttöystävänsä kanssa kahdestaan. Kari on ollut vapaana kuusi tuntia.

Kun aurinko alkaa laskea, alan kysellä Karin perään. Hän ehdottaa tapaamista seitsemältä. Sitten hän siirtää tapaamista tunnilla. Ja toisella. Valitettavasti joudun pyytämään vielä tunnin. Olen todella pahoillani, eli 21 vasta siellä… vielä kerran anteeksi, viestissä lukee.

Kello 21.00

Kari saapuu paikalle kuulokkeet korvilla, otsa hikisenä. On vaikea sanoa tarkalleen, mikä hänessä on muuttunut, mutta jokin on toisin. Nyt verenkierrossa on muutakin.

– Mua hävettää olla tässä kunnossa, kun sä oot siinä, Kari sanoo katsettani vältellen.

Aiemmin olimme suunnitelleet käyntiä Ikeassa, koska asunnossa ei ollut muuta kuin Pian tuoma patja. Nyt Ikea on jo kiinni, ja Karin ostoslistakin muuttunut. Hän tarvitsee vain kaksi limutölkkiä, sytyttimen ja pullon sytytinkaasua.

– En mä siedä tätä elämää selvinpäin. Kyllä mulla oikeastaan on hyvä olla muutenkin, mutta on vielä parempi olla, kun vedän. Mä oon onnellisempi, kun käytän, Kari selittää.

Tyttöystävän sähköauton akku kaipaa latausta, joten ajamme Prisman parkkipaikalle. Ostokset hoituvat ohessa. Latauksen aikana Kari ehdottaa, että kävisimme hänen tuttunsa luona. Sovimme, ettei paikan päällä kuvata.

Nousemme kolmikerroksisen talon likaisia rappusia ja jyrkkiä tikkaita ylimpään kerrokseen, lukitulle ovelle, jonka ovisilmä on vyötärön korkeudella.

– Täällä on luteita, mutta ei ne tuu esiin, kun valot on päällä, tyttöystävä sanoo.

Ovi avautuu huoneeseen, jonka sohvalla istuu asukas, ympärillään neljä vierailijaa. Ilmassa leijuu Alfa-PVP:n kosteita, likaisia vaatteita muistuttava haju. Asunto muistuttaa kierrätyskeskusta tai keräilijän kotia: koriste-esineitä, työkaluja, puukkoja, tavaraa joka paikassa.

Vierailijat käyttäytyvät rauhallisesti, eivät näytä päihtyneiltä.

Muiden tapaan Kari polttaa peukkua lasipiipusta, johon on kiinnitetty letku. Hän kertoo, ettei ole polttanut sitten joulukuun. Tunnelma on levollinen, lähes meditatiivinen. Perinteistä huumemaailmaa ei näy – ei neuloja, ruiskuja, eikä verta. Asunnon isäntä kertoo, että perinteinen amfetamiini eli piri on lähes kadonnut markkinoilta.

Kari selittää, että suonensisäisesti käytettynä peukun vaikutus on toisenlainen.

– Siitä tulee helposti vainoharhoja, ihmiset hyppii ikkunoista tai katoilta. Jotkut saa epileptisiä kohtauksia, eikä pysty puhumaan. Mutta euforia on niin voimakas, ettei haittavaikutuksilla ole väliä.

Puhelin ilmoittaa, että sähköauton akku on latautunut. On aika lähteä. Mukaan otetaan vanha solariumlamppu. Tyttöystävällä on uskomattoman korkeat korot, ja lamppu on kömpelö ja raskas. Prisman parkkipaikalla hän tunkee lampun auton takakonttiin.

Poikkeamme vielä toisen ystävän luona. Keittiön pöydässä on palojälkiä, mutta asunto on siisti. Sama kaava toistuu: hiljaisuus, piippu, humina. Kari pysyy rauhallisena. Aamuyö on käsillä.

Kello 04.40

Ajomatkalla kotiin Kari kertoo elämästään sen jälkeen, kun hän lähti nuoriso-ohjaajan perheestä. Hänet lähetettiin 14-vuotiaana Pernasaaren koulukotiin, jonne päätyivät lastensuojelun viimeiseen solmuun jääneet nuoret. Vuotta myöhemmin hän oli jo varastanut koulukodin auton ja paennut sillä yhdessä muutaman nuoren kanssa.

Pakomatkasta Kari sai ensimmäisen vankeustuomionsa: 11 kuukautta ja 25 päivää ehdotonta vankeutta.

Kun oikeudenkäyntiä vielä odoteltiin, Kari sai asua Tutkinta-asemalta tutun Leenan luona. Hän ehti tehdä kaksi vuotta töitä hampurilaisravintolassa ennen vankilaa, ja tuomion jälkeen hän aloitti kauppakoulun. Elämä oli hetken aikaa raiteillaan – kunnes rikokset ja helppo raha houkuttelivat taas.

Uuden tuomion uhatessa Kari karkasi Ruotsiin. Hän teki pimeitä töitä, tuhlasi rahat ja lensi viikonloppuisin Kööpenhaminaan polttamaan pilveä. Amfetamiini tuli tutuksi Karille vasta myöhemmin. Työkaveri järjesti ainetta ison pussillisen, ja Kari ryhtyi myymään sitä.

Huumeita kuljetettiin myös Suomeen – joskus onnistuneesti, joskus ei. Yhdellä kerralla Kari värväsi mukaan tullimiehen, jonka tehtävänä oli salakuljettaa amfetamiini autonrenkaassa rajan yli.

– Aamulla kioskilla näin lööpit. Tullimies oli jäänyt kiinni. Hän tietenkin puhui minut poliisille.

Kello 7.00

Istumme Karin kodin lattialla. Vankilasta tuodut tavarat ovat levällään, patja petaamattomana. Kari polttaa peukkua foliolta, joka rätisee kuumetessaan kuin keväinen jää. Hän vetää höyryä keuhkoihinsa raidallisella pillillä.

Kari tietää, mitä jatkaminen tarkoittaa: väkivaltaa, pelkoa, mahdollisesti kuolemaa. Peukun käyttäjien vainoharhat tekevät kenestä tahansa uhan. Myös pelkkä käyttö voi olla kohtalokasta.

– Mä en haluaisi enää olla kenenkään kanssa tekemisissä. Haluaisin jonnekin maalle, enkä enää vankilaan. Mä voin kyllä lusia, jos sen saa tehdä rauhassa.

Ajatus rauhasta ei ole realistinen. Jotta voisi käyttää, täytyy myydä. Ja jotta voisi myydä, on oltava ihmisten kanssa tekemisissä.

– Kyllä mä voisin lopettaa peukun, jos olisin paikassa, missä sitä ei ole.

Pilvestä hän ei halua luopua.

– Kunpa olisi joku paikka, missä voisi vaan hoitaa eläimiä ja olla niiden kanssa.

Irrotan mikrofonin hänen paidastaan. Kello on varttia yli kahdeksan aamulla.

Karin ensimmäinen vuorokausi vapaana on päättynyt.