Vanhempani olivat vammaisia, mutta vamma ei määrittänyt heidän elämäänsä
Ulkopuolinen sortuu helposti sääliin ja kauhisteluun, mutta moni vammautunut on hyvin sinut itsensä ja vajavaisuuksiensa kanssa, kirjoittaa Apu Terveyden vastaava tuottaja Milla Talja.
He tapasivat opiskelijoina, rakastuivat, menivät naimisiin ja perustivat perheen. Mies on ahkera nikkari, joka rakensi kaikenlaista autotallista nukkekotiin, korjasi autot ja kunnosti veneen. Klassisesti sanottuna kätevä käsistään – paitsi että hänen toinen kätensä oli amputoitu ranteesta lapsuuden tapaturman vuoksi.
Nainen taas käveli pitkiä lenkkejä metsissä koirien kanssa, keräili samalla marjoja ja puuhasi kotipuutarhassa kesät läpeensä. Ainoastaan lähimmät sukulaiset ja ystävät tiesivät, että hän oli menettänyt nuorena toisen jalkansa säärtä myöten vakavan sairauden takia.
En ole koskaan mieltänyt jo edesmenneitä vanhempiani vammaisiksi, mutta sellaisiahan he olivat. Vamma ei kuitenkaan ollut heidän elämäänsä määrittävä tekijä. Tämä ajatus kirkastui jälleen, kun mietin uusimpaan Apu Terveyden numeroon haastatellun Kari Tikkasen tarinaa. Häneltä jouduttiin amputoimaan molemmat jalat ja kaikki sormenpäät, mutta hän elää siitä huolimatta täyttä, ja vieläpä hyvin liikunnallista elämää.
Ulkopuolinen sortuu helposti sääliin ja kauhisteluun, mutta moni vammautunut on hyvin sinut itsensä ja vajavaisuuksiensa kanssa. Vanhempieni ”raajarikkoisuus” oli minulle lapsena tietysti täysin luonnollista, ja sohvalla lojuva käsiproteesi ikään kuin kuului kodin sisustukseen. Nykyisin kai sanottaisiin, että isäni taisi tehdä yksikätisyydestä brändinsä. Lastenjuhlissa hän jahtasi kiljuvia kavereitani proteesin kanssa kuin mikäkin elokuvapahis.
Vaikka ihminen olisi vähän rikki, hän ei välttämättä ole rikkinäinen. Toisaalta kiiltokuvien kääntöpuolelle voi kätkeytyä paljon pahaa oloa ja ahdistusta. Ulkokuori ei aina kerro, onko sisällä hyvä olla.
