Apu

Vanha, järeä metsä on arvokas hiilivarasto: Pyhä-Häkin kansallispuistossa voi törmätä 500 vuotta eläneeseen mäntyyn

Vanha, järeä metsä on arvokas hiilivarasto: Pyhä-Häkin kansallispuistossa voi törmätä 500 vuotta eläneeseen mäntyyn
Pohjoiset havumetsät ovat maapallon tärkeimpiä ilmaston säätelijöitä. Suomen vanhimmat puut elävät jopa 600-vuotiaiksi ja varastoivat hiiltä kuolemansakin jälkeen vielä vuosisadan tai pari.
Julkaistu: 24.12.2021

Ilmastonmuutoskeskustelun seurauksena hiilidioksidista on tullut jonkinlainen mörkö. Tokihan fossiilisten polttoaineiden käytöstä vapautuu ilmakehään enemmän hiilidioksidia kuin kasvit ehtivät sitä muuttamaan hapeksi.

Kuitenkin kaikkien meidän elollisten olioiden elämä perustuu alkuaineeseen nimeltä hiili. Se kiertää ilmakehästä ­kasveihin ja eläimiin ja palaa hengityksen ja hajottamisen tuloksena takaisin. Osa hiilestä päätyy maaperään pitkäaikaiseen varastointiin, ja sillä on suuri merkitys ilmastolle.

Vaikka nuori puu kasvaa suhteellisesti nopeammin kuin vanha, isossa puussa hitaampikin kasvu sitoo sen koon vuoksi paljon hiiltä.

Vanhat metsät ovat tärkeitä hiilivarastoja. Kasvava kasvi sitoo soluihinsa hiilidioksidia yhteyttäessään. Vaikka nuori puu kasvaa suhteellisesti tarkasteltuna nopeammin kuin vanha, kokonaisuudessaan iso puu tietysti sitoo enemmän hiiltä kuin pieni puu.

Usein kuulee väitettävän, että vanhat metsät eivät toimi hiilinieluina. Tässä kuitenkin unohdetaan se, että vaikka nuori puu kasvaa suhteellisesti nopeammin kuin vanha, isossa puussa hitaampikin kasvu sitoo paljon hiiltä. Syynä on yksinkertaisesti se, että vanhoissa metsissä on suuria, järeitä puita eikä pelkkiä ranteenvahvuisia ­riukuja.

Töyhtötiainen.

Saarijärvellä Keski-Suomessa, sukuni Rahkosten vuosisataisilla asuinseuduilla, on eräs eteläisen Suomen hienoimmista luonnontilaisista aarniometsistä: Pyhä-Häkin kansallispuistossa metsät ovat saaneet kehittyä kirveen­koskemattomina yli sata vuotta, ja monin paikoin puistossa tuntuu kuin kävelisi jossain peikkojen tai maahisten mailla.

Pyhä-Häkki ­säästyi aikoinaan syrjäisyytensä ansiosta: se sijaitsi kaukana asutuksesta ja vesireiteistä, joita voitiin käyttää tukin­uittoon. Pyhä-­Häkistä tehtiin säästömetsä jo vuonna 1914, ja kansallispuiston arvon se sai 1956.

Kansallispuiston raja on kuin veitsellä leikattu: yksipuoliset, keskenkasvuiset talousmetsät ja hakkuu­aukot vaihtuvat yhtäkkiä tiheään, jyhkeään havuvaippaan.

Vanhan männyn ympärysmitta on lähes kolme metriä

Muistan, kuinka lapsena yli 30 vuotta sitten kävin vanhempieni kanssa retkellä Pyhä- Häkissä ja ihastelin polun varressa olevaa suurta kilpikaarnaista mäntyä, jonka ympäri edes aikuisen kädet eivät riittäneet, lapsen käsistä puhumattakaan.

Kun kävin Pyhä-­Häkissä uudestaan viime syksynä, luin opas­taulusta, että mänty oli kuollut jo vuonna 2004.

Tämä mänty ehti kasvaa Pyhä-Häkin kansallispuistossa lähes puoli vuosi­tuhatta ennen kuin se kuoli ja jäi pystyyn kelona.

Se oli ehtinyt olla elossa suunnilleen yhtä kauan kuin sukumme on asustellut Saarijärvellä eli vuodesta 1518 saakka.

Vanhan männyn korkeus on 26 metriä, suurin ympärysmitta lähes kolme metriä ja tilavuus kahdeksan kuutiometriä. Vaikka yllätyin nähdessäni vanhan tutun männyn nyt kuolleena ja harmaantuneena, se tuskin enää muuttuu siitä miksikään minun elinaikanani.

Kansallispuiston raja on kuin veitsellä leikattu: yksipuoliset, keskenkasvuiset talousmetsät ja hakkuu­aukot vaihtuvat yhtäkkiä tiheään, jyhkeään havuvaippaan.

Vanhassa luonnontilaisessa metsässä on eri-ikäisiä puita sekä runsaasti keloja ja lahopökkelöitä, joita käävät koristavat. Monimuotoinen ikimetsä hivelee silmää, ja sen siluetti järven takana tai mäen päällä näyttää harmoniselta. Tällainen tasapainoinen kokonaisuus syntyy vain ajan kanssa.

Vanhassa aarniometsässä näkee usein puita, jotka ovat osittain hiiltyneitä. Ne ovat elinaikanaan selvinneet useista ­metsäpaloista. Metsäpalotkin kuuluvat luonnon kiertoon.

Pyhä-Häkissä komeileva kilpikaarnainen mänty on vuosisatojen aikana selvinnyt metsäpaloista.

Pohjoiset havumetsät ovat koko maapallon tärkeimpiä ilmaston säätelijöitä. Talvella, kun puut eivät kasva, hiilidioksidin määrä ilmassa lisääntyy.

Vanhat metsät ovat kuitenkin Suomen uhanalaisimpia elinympäristöjä.

Kunnon aarniometsän muotoutuminen vie Suomen leveysasteilla vähintään 150–200 vuotta. Talousmetsä kaadetaan noin 70 vuoden välein, joten ei ole ihme, että vanhat aarniometsät ovat käyneet ­Suomessa vähiin modernin tehometsä­talouden puristuksessa.

Vanhojen metsien pirstoutuminen on rikkonut metson reviirejä, ja kun uros ei löydä lajikumppaneita, se saattaa purkaa soidinviettiään vaikka ihmiseen.

Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomessa arvioidaan olevan noin 45 000 eliölajia, joista puolet on metsälajeja. Reilut 800 lajia on luokiteltu uhanalaisiksi, ja Suomen uhanalaisten lajien tyypillisin elinympäristö on metsä.

Kolme neljäsosaa Suomen pinta-alasta on metsän peitossa – se on suurempi osuus kuin millään muulla Euroopan ­valtiolla.

Koskemattomia, luonnontilaisia metsiä on Suomen metsäpinta-alasta kuitenkin vain neljä prosenttia, ja ne vähätkin alueet ovat pieninä tilkkuina siellä täällä. Vain pohjoisimmassa Lapissa on laajoja, ­yhtenäisiä vanhojen metsien alueita.

Eteläisen Suomen pienehköjä vanhojen metsien suojelualueita voitaisiin laajentaa perustamalla niiden ympärille puskurivyöhykkeitä. Tämän päivän taimikko on vielä joskus tuuhea aarniometsä, josta uhanalainen pohjantikkakin löytää kodin.

Lapinjärven aarnialue ­Lievestuoreella Keski-­Suomessa on vain muutaman hehtaarin laajuinen, mutta siellä elää useita ­aarniometsän lajeja, kuten viirupöllö ja kuvan pohjantikka.

Vaikka ihmisen tekemät puurakennukset ja huonekalutkin toimivat hiili­varastoina, niissä hiili pysyy tallessa paljon lyhyemmän ajan kuin aarniometsissä.

Ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta olennaista on se, kuinka pitkään sidottu hiili varastoituu ja pysyy poissa ilmakehästä. Luonnonsuojelualueella moni puu elää jopa puoli vuosituhatta, ja koko elinaikansa puu sitoo aina vain lisää hiiltä itseensä.

Ilmastoa suojellaan sillä, että säilytetään mahdollisimman paljon vanhaa, järeää metsää.

Kun puu lopulta kuolee, se saattaa pysyä kelona pystyssä parisataa vuotta. Ja vielä maahan kaatuneenakin puu lahoaa hitaasti.

Voidaan siis sanoa, että oikein vanhassa aarniometsässä puut voivat toimia hiili­varastona jopa lähes tuhat vuotta.

Ihmisen tekemien hiilivarastojen ­merkitys kokonaisuudessa on vähäinen: kaikkein parhaiten ilmastoa suojellaan sillä, että etenkin pohjoisella havumetsävyöhykkeellä säilytetään mahdollisimman paljon vanhaa, järeää metsää.

Mitä enemmän vihreää, sitä tehokkaammin hiili pysyy tallessa eikä karkaa ilmakehään.

Kommentoi »