Vampira – KOM-teatterin vauhdikas ylistys outolinnuille ja oman tiensä kulkijoille
KOM-teatterin Vampira avaa seksikkään vampyyrihahmon elämän vähemmän tunnettuja puolia. Näytelmän päähenkilöä kunnioittaen tarjolla on camp-henkeä ja maagista karismaa, menestyksen toiveita ja suuria romahduksia.
Suomalaisista sukujuurista ponnistanut Vampira eli Maila Nurmi (1922–2008) on jäänyt suomalaisille vähän tuntemattomaksi, vaikka maailmalla hänellä on kulttimainetta ja yhä aktiivinen fanikunta. Koska amerikansuomalaisen Vampiran tunnetuimpia rooleja oli esiintyminen Ed Woodin "maailman huonoimmassa elokuvassa", niin ikään kulttimaineeseen nousseessa Plan 9 from Outer Spacessa, myös häneen itseensä liitetään usein B-luokan leima.
Toisaalta on ihmeellistä ja jopa voimaannuttavaa, että seksikäs vampyyrihahmo löi läpi 1950-luvun Yhdysvalloissa, kaikesta ajan ja paikan konservatiivisuudesta huolimatta. Mihin kaikkeen Maila Nurmella olisikaan ollut rahkeita!
Etenkin tässä poliittisessa ilmastossa on tärkeää kertoa taiteilijasta, joka tuotti jotain, jolla on muuta(kin) kuin taloudellista arvoa. Joka piti kiinni periaatteistaan, vaikka se ei aina ollut järkevää – Maila Nurmi oli jokuseen otteeseen myös itse oman menestyksensä tai onnistumisensa tulppana. Outolintu, joka kulki omaa polkuaan, oli se miten kivikkoinen tahansa.
KOM-teatterin Vampiran katsoja saa kuitenkin kokea myös raivoa Vampiran kohtelusta kapitalistisessa maailmassa. Kulta-aikoinaan Maila Nurmi kulki läheisestikin samoissa piireissä James Deanin, Marlon Brandon ja Elviksen kanssa, mutta päätyi lopulta köyhyyteen ja suorastaan syrjäytyi.
Näytelmässä katsojaa muistutetaan Hollywoodin nostalgisista kulta-ajoista ja aikakauden tähtien tietystä aitoudesta verrattuna nykyajan PR-koneistojen silotteluun.
Esitys on ihanan camp-henkinen, villi ja vapaa, paikoin kovinkin hauska ja seuraavassa hetkessä koskettava. Näyttelijät tuovat lavalle viitisenkymmentä hahmoa ja onnistuvat kauttaaltaan oikein hyvin. Erityisesti joukosta erottuvat kuitenkin Maila Nurmen kaksi puolta, nuorempaa esittävä Alina Tomnikov ja vanhemman roolissa nähtävä Vilma Melasniemi. Molemmat liikkuvat lavalla ilmavan kevyesti ja tuovat hahmoon sitä tiettyä iättömyyttä ja kevyttä eteerisyyttä, mikä koko Vampiran brändiin liittyy. Ylipäätään Vampiran hahmon jakaminen kahtia on erinomainen ratkaisu.
Silmää iskevä camp-henkisyys ja tietty leikkisyys näkyy vaikkapa mahtavassa luurankotanssissa tai Marilyn Monroen ja Vampiran kohtaamisessa. Näytelmän lavastus (Janne Vasama) tuntuu saliin astuessa suorastaan jopa karulta, mutta se herää moniulotteisesti henkiin näytelmän myötä ja osoittautuu lopulta yllättävänkin mukautuvaksi ja toimivaksi.
Susanna Airaksinen (ohjaus, myös käsikirjoitus yhdessä Rosa-Maria Perän kanssa) tuo lavalle usein vahvoja, inhimillisiä naisia, eikä Vampira ole poikkeus. Esityksessä pysyy tunneskaalan vaihtelusta huolimatta koko ajan hyvä tempo, eikä siinä tunnu olevan mitään liikaa tai liian vähän.
Erityismaininnan ansaitsevat vielä Joona Huotarin pukusuunnittelu ja KOM-teatterin upeasti teemaan koristeltu aula, joka vie oikeaan tunnelmaan jo ennen esityksen alkua.
