Puheenaiheet
Image

Vallasta ja vastuusta

Vallasta ja vastuusta

Tänä vuonna on keskusteltu ennennäkemättömän paljon seksuaalisesta sorrosta ja erityisesti miesten vallasta.
Teksti Riku Korhonen
Mainos

Jos miehillä todella on näin paljon valtaa, riittääkö sitä myös tilanteen korjaamiseen, kysyy Riku Korhonen.

Please come in. On everything, I’m a famous guy.

Tribeca Grand -hotellin käytävällä salaa nauhoitettu sananvaihto on raastavaa kuultavaa. Italialainen malli Ambra Battilana Gutierrez vastustelee ja kieltäytyy astumasta huoneeseen, ja hänen ahdistelijansa painostaa, vetoaa ja uhkailee.

Kun New Yorkin poliisin peiteoperaatiossa äänitetty nauha tuli syksyllä julki, elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin kuuluisuus oli jo saavuttanut planetaariset mittasuhteet.

Analysoidessaan Weinsteinista kerrottuja tekoja australialainen kirjailija Van Badham kirjoitti The Guardianissa: ”Jos joku ei ole vielä ymmärtänyt, ettei tässä ole kyse seksistä vaan vallasta, varmasti – varmasti – näiden syytösten kuvaamat omistamisen ja hallinnan eleet todistavat karusti, ettei rikkomus ole vain suorassa väkivallanteossa sinänsä, vaan myös sitä ympäröivässä käytöksessä – henkilökohtaisen omaisuuden tahrimisessa, nöyryyttävissä herjoissa ja järjestelmällisessä ja muille ulkoistetussa vaanimisessa ja tarkkailussa.”

Kun Euroopan parlamentti keskusteli lokakuussa seksuaalisesta ahdistelusta – sekä toimielimen sisällä että ympäröivässä yhteiskunnassa – itävaltalainen meppi Angelika Mlinar määritteli: ”Seksuaalinen hyväksikäyttö on valta-aseman väärinkäyttöä.”

Valta on olennainen osa seksuaalirikoksia. Suureena se on silti epämääräinen. Sitä on vaikea määritellä tapauskohtaisesti tai kvantifioida. Erityisesti valtahierarkioiden ääripäissä sillä voi selittää rikoksia hyvin eri tavoin. Ja kun rakenteiden merkitystä korostetaan mekaanisesti tai fatalistisesti, voi pian näyttää, että positiot ahdistelevat ja raiskaavat toisia positioita, eivätkä monimutkaisessa maailmassa teoistaan päättävät ihmiset toisia ihmisiä.

Weinsteinin rikostutkinta tarjoaa selkoesimerkin vallan ja seksuaalisen väkivallan yhteyksistä. Hän oli tärkeydestään juopunut ihailtu ja pelätty rikas mies, joka kykeni bysanttilaiseen juonitteluun tekojensa peittelemiseksi ja jatkamiseksi. Hänen ympärillään toimi taloudellisesti riippuvaisten tiheä verkosto, työn, seurapiirielämän ja rikokset mahdollistanut hovi.

Sosiaalisesti hyvin toisenlaisten ihmisten seksuaalirikosten yhteyttä valta-asetelmaan on vaikeampi havaita.

Helsingin Sanomat uutisoi keväällä irakilaisten tekemiksi epäiltyjen raiskausten ja seksuaalisten ahdistelujen lisääntyneen rajusti. Eräinä mahdollisina syinä esitettiin rikkinäiset perheet, yhteisön ja suvun kontrollin puuttuminen ja se, ettei erityisesti kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneilla ollut menetettävää. Osasyynä seksuaalirikoksiin nähtiin siis sosiaalinen osattomuus. Samankaltaiset selitykset toistuvat vaikkapa kuvauksissa Boko Haramiin liittyvien köyhien nuorten nigerialaismiesten motiiveista: Kun heiltä puuttuu status yhteisössä ja puolisonvalintamarkkinoilla, väkivaltainen islamistijärjestö tarjoaa tien aseman nousuun, naistenryöstöihin ja seksuaaliseen orjuuttamiseen.

Monimutkaisia asioita pelkistävien lehtiuutisten perusteella on siis syytä ainakin kahtalaiseen huoleen. Varoitus: Liika sosiaalinen status mahdollistaa raiskaamisen. Ja varoitus: Yhteiskunnallisen aseman ja kontaktien puute synnyttää raiskaajia.

Samanlainen seksuaalirikollisuuden selitysyritysten jännite pätee rahaan, tuohon ihmisen toiminnan ymmärrettävyyden universaaleimpaan mittaan.

Kun Englannissa ja Walesissa raiskausrikosilmoitukset lisääntyivät nousukausivuonna 1997 11,5 prosenttia, eräs Britannian sisäministeriön asiantuntijoiden tarjoamista syistä löytyi taloudellisista rakenteista: buumin tuoma lisävarallisuus kanavoituu myös rikollisille nuorille miehille, mikä lisää heidän alkoholinkulutustaan ja sitä kautta seksuaalista väkivaltaa. Vallankumouksen jälkeisen Egyptin runsaiden seksuaalirikosten eräänä taustatekijänä taas on pidetty syvää taloudellista taantumaa, ja Etelä-Afrikan katastrofaalisia raiskauslukuja on selitetty taloudellisesti syrjäytyvien miesten väkivaltaisilla yrityksillä ylläpitää heteropatriarkaalista järjestystä.

Varoitus: Löysä raha saa raiskaamaan. Varoitus: Rahattomuus tuottaa raiskaajia.

Lyhytkin verkkosukellus seksuaalirikosten ja rikosepäilyjen uutisointiin luo kaoottisen kuvan planeetan sosioekonomisten olosuhteiden kirjosta. Ahdistelusta epäilty senaattoriehdokas raamatullisesta Alabamasta ja samasta epäilty senaattori Minnesotan maissivainioilta. Raiskaavia buddhalaisia askeettimunkkeja. Kodittomien intialaisten tekemiä joukkoraiskauksia. Alaraajahalvaantuneita sotaveteraaniraiskaajia. Raiskauksia São Paulon faveloissa ja Espanjan Aurinkorannikon aidatuilla asuinalueilla ja teksasilaisten eläkeläisten hoivakodeissa.

Se on sanottu tuhannesti, ja tuhannesti se kiistetään. Miesten naisille tekemää väkivaltaa erittelevässä The Longest War -esseessä Rebecca Solnit kirjoittaa: ”Väkivallalla ei ole rotua, luokkaa, uskontoa tai kansallisuutta, mutta sillä on sukupuoli.”

Varoitus: Jos sukupuolestamme puhutaan, osa miehistä suuttuu. Varoitus: Osa meistä suuttuu, jos sukupuolemme unohdetaan.

Suomessa keskustelu sukupuolista tuottaa toistuvasti rillumareilta kuulostavia kiteytyksiä. Tänä vuonna meille on kerrottu, että ”pojalla on munat ja tytöllä pimppi ja sillä selvä” – tuosta saisi laulun – ja että naisilta puuttuvat miesten ja poikien ymmärtämisessä olennaiset ”seisaaltaan pissaamisen kokemukset”.

Olen miettinyt, johtuuko maatiaismainen puheenpartemme häveliäisyydestä, pelkuruudesta vai peräti lapsenuskosta sukupuolten tasa-arvoon.

Jos maamme naisia ja miehiä erottaisivat toisistaan vain intiimianatomian yksityiskohdat tai pissausasennon tapaiset pikkuseikat, keskinäinen ymmärryksemme olisi paratiisillista. Pelkoa, kaunaa, epäluottamusta ja erityisen epäoikeudenmukaista väkivaltaa olisi vähemmän.

Kun puhutaan peruskoulun oppimistulosten eroista tyttöjen ja poikien välillä, keskustelijoiden välille leviää railoja. Kun pitäisi käsitellä seksuaalista ahdistelua tai väkivaltaa, ymmärryskuilu on pahimmillaan niellä järjen.

Sukupuolitietoisuuden keskeinen haaste on erottaa, missä asioissa sukupuoli tulee ottaa huomioon ja missä ei parhaan toimintatavan löytämiseksi. Siitä ei vallitse minkäänlaista laajaa yhteisymmärrystä.

Tyttöjen ja poikien välisten kognitiivisten erojen olemassaolo ja syntysyyt ovat kiistelty aihe. Olen lukenut aiheesta kasan ristiriitaisia tutkimuksia ja meta-analyyseja, kouluttautunut opettajaksi ja työskennellyt 18 vuoden aikana eri koulutusasteilla, enkä tiedä totuutta asiasta. Voin ottaa aiheeseen kantaa lähinnä omien havaintojeni ja ennakkoluulojeni perusteella, ja siksi olen sanomatta mitään varmaksi tarkoitettua.

Eräs 2000-luvun toivoa antavista kehityskuluista on se, että olemme alkaneet nähdä ja hyväksyä ihmisten moninaisia ja hienovaraisiakin eroavaisuuksia, niin sukupuolisesti, seksuaalisesti kuin yksilöllisestikin.

Fyysisen ja seksuaalisen väkivallan suhteen sukupuolierot ovat toisenlaisia kuin oppimistavoissa. Väkivaltaisuudessa erot tulevat selvästi esiin.

Tilastojen piiloihin jää monimuotoista kärsimystä. Eurostatin epätäydellisissä yhteenvedoissa vuodelta 2015 EU:ssa raiskauksista epäillyistä 96,5 % oli miehiä, tuomituista 98,3 %. Uhreista 85,8 % oli naisia. EU:n vangeista 94 % on miehiä. Ahdisteluissa miesuhrien määrien arviot vaihtelevat yleensä kymmenestä korkeimmillaan neljäänkymmeneen prosenttiin. Kuluvana vuonna miesten seksuaalisesta ahdistelusta tekemät ilmoitukset ovat Suomessa lisääntyneet vajaaseen seitsemään prosenttiin kaikista ilmoituksista, joiden kokonaismäärä näyttää viime vuodesta laskevan.

Tietomme seksuaalirikoksista ovat epätäydellisiä ja tulokset muuttuvat tutkimusrajausten ja määritelmien mukaan. Seksuaalirikoksia analysoivat tutkijat pyrkivät sisällyttämään selitysmalleihinsa suuren joukon biologisia, neurologisia, yksilöpsykologisia, kulttuurisia ja tilannesidonnaisia tekijöitä. Se on hidasta, epävarmaa ja vaikeaa työtä.

Tutut protestit voi silti lopettaa: Ainoakaan vakava tutkimus ei esitä kaikkien miesten olevan pahoinpitelijöitä, raiskaajia tai ahdistelijoita. Valtaosa esittää, että miesten joukossa heitä on huomattavasti enemmän kuin naisten.

Yhä uudestaan kuva nousee esiin: miessukupuolessa on enemmän niitä, jotka haluavat alistaa toisen ihmisen joko väkivalloin tai muuten saadakseen siitä etua tai mielihyvää. Usein uhrin ja tekijän valta-asemien epätasa-arvo ja vääristyneet käsitykset myötävaikuttavat toimintaan. Itsestäni tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että asema tai stereotyyppi voisi saada minut raiskaamaan. Mutta kun raiskaajia haastatellaan heidän asenteistaan, stereotyyppiset käsitykset naisista ja miehistä tulevat kärjistyneinä esiin.

Pidän hölmönä kantana – melko harvinaista – äärimmilleen vietyä sosiaalista konstruktionismia, jossa sukupuoli nähdään vain kielen, normien ja kulttuurin tuottamina efekteinä. Sellainen on akateemisella diskurssipuheella silattua idealismia, jossa maailman perimmäisen olemuksen nähdään määrittyvän siitä puhutuissa sanoissa. Se voi viehättää samanmielisten lukupiireissä, mutta maailman brutaalin todellisuuden kanssa sillä on vähän tekemistä.

Biologisten sukupuolierojen olemassaolon myöntäminen väkivaltaisuudessa ei tarkoita alistumista biologiseen kohtalouskoon. Muuttamalla normeja, käyttäytymissääntöjä, ajattelutapoja ja lakeja muutamme käytöstä. Mielestäni asiassa vallitsee tiedostamisen kaksoissidos: biologisten erojen myöntäminen miesten ja naisten väkivaltaisuudessa tarkoittaa samalla sitoutumista käsitykseen ihmisestä yhteiskunnallisena kulttuuriolentona, joka voi halutessaan muuttaa itseään ja yhteisöään vähemmän tuhoisaan suuntaan. Myös yhteistyön ja oikeudenmukaisuuden lähtökohdat ovat biologiassa ja sen monimutkaisessa suhteessa ympäristöön ja kulttuuriin.

Mutta muutosta ei voi aloittaakaan, jos ei näe jonkin olevan vialla. Jos saisin nostaa esiin yhden 2000-luvun maskuliinisen hyveen, se olisi itsetuntemus.

Eikä se tarkoita vain omaan psyykeensä tutustumista, vaan miesten kollektiivisen toiminnan ja vallankäytön vääristymien tuntemista. Joka peilin tehtävä ei ole imarrella katsojaa.

Erilaiset seksuaalirikokset ja lievemmät sopivaisuusloukkaukset tulee pitää erillään varsinkin, kun puhutaan nimetyistä tuomitsemattomista epäillyistä.

Siltikään nuo rikkomukset eivät tapahdu toisistaan erillisissä maailmoissa. Seksuaalinen ahdistelu saa osan merkityksestään ja vahingollisuudestaan väkivaltaisempien rikosten taustaa vasten, tarkoittipa ahdistelija sitä itse tai ei. Miesten on luultavasti keskimäärin helpompi unohtaa tämä kuin naisten.

Jos keskustelu kääntyy siihen, mitä miehet voivat tilanteelle tehdä, osa miehistä villiintyy. Erityisesti puhe miesten kollektiivisesta vastuusta seksuaalisen väkivallan vähentämiseksi herättää usein raivokkaan vastareaktion, pilkkaa, uhkailua, puhujan maineen mustaamista.

Toiset miehet aloittavat filosofisen saivartelun. He muistuttavat, ettei ryhmillä ole yhteisiä tietoisia intentioita eikä näin ollen moraalista vastuutakaan. Toiset sanovat kollektiivisen vastuun ajatuksen rapauttavan yksilönvastuuta.

En ymmärrä tällaista puhetta. Ei kukaan ole ehdottanut, että syyttömät miehet menisivät raiskaajien puolesta vankilaan. Jokainen vastaa ensisijaisesti omista teoistaan, minkä pyrkivät takaamaan jo Suomen laki ja oikeusjärjestelmä.

Kyse on melko yksinkertaisista asioista, varsinkin verrattuna siihen, mitä uhrit joutuvat pohtimaan. En itse usko miesten kollektiiviseen syyllisyyteen sen enempää kuin mustahuppuisiin katupartioihin. En yrittäessänikään kykene tuntemaan syyllisyyttä menneiden miespolvien väkivallasta tai vieraiden nykymiesten vastenmielisistä teoista. En edes usko, että tuollainen yleistetty miessyyllisyys olisi hyödyllistä. Syyllisyyden tunne johtaa usein vain erilaisiin torjuntamekanismeihin tai eri tavoin verhottuihin, monesti täysin viattomiin kohdistettuihin aggressioihin.

Syyllisyyden tunnetta rakentavampaa on tieto maailman epätasa-arvoisista oloista, se ettei kiellä väkivaltakysymyksissä tosiasioita. Itse koen tuollaisen tietoisuuden luonnolliseksi osaksi miehenä olemista. Eikä se silti ole vähentänyt omaa henkilökohtaista iloani miehenä elämisestä, tuonut siihen toki lisää haasteita.

Myös vastuun ajallinen ulottuvuus on olennainen. Olisi absurdia vastuuttaa 2010-luvun suomalaismiehiä siitä, että viikingit raiskasivat Norfolkin naisia 800-luvulla. Tällaisissa asioissa yhteisvastuun – jos sitä yritetään rakentaa – on parempi suuntautua tulevaan ja läheisempiin oloihin, maailmaan täällä, nyt ja huomenna. Mikä ei tarkoita, etteikö ole oikein auttaa vaikkapa Afrikan vääryyksien oikomisessa.

Miksi toisentyyppisissä rikkomustilanteissa kollektiivinen vastuunotto tapahtuu itsestään?

Istuin lokakuussa ystäväni kanssa helsinkiläisen baarin terassilla. Ystävä kertoi matkoistaan Johannesburgiin ja kuvasi eräiden kaupunkialueiden väkivaltaista ilmapiiriä ja erityisjärjestelyjä, joita ne valkoiselta turistilta vaativat.

Puhuessamme autokuski peruutti terassin edustalla ja törmäsi pysäköidyn auton etupuskuriin. Terassilla istui lisäksemme pieni joukko miehiä. Kaikki aktivoituivat. Tilanne hahmotettiin nopeasti ja kolhitun auton vauriot tarkistettiin. Liikkeelle lähteneen kuskin rekisterinumero oli heti tiedossa. Usea mies halusi puuttua tilanteeseen saattaakseen kuskin viralliseen vastuuseen mahdollisesti aiheuttamistaan vahingoista.

Kaikki toimivat vaistomaisesti, ylemmän tahon koordinoimatta. Spontaanissa yhteistyössä vallitsi voimakas moraalisen velvoitteen tuntu. Tapahtuihan se miehen pyhimmän omaisuuden – ajoneuvon – suojaamiseksi.

Jostain syystä vastaavat reagointitavat tuntuvat joistakuista miehistä ajatuksenakin mahdottomilta seksuaalisen ahdistelun tai väkivallan kohdalla. Ne ovat toki auton kolhimiseen verrattuna vakavia, kiusallisia, usein piilossa tapahtuvia ja auttajilta hienotunteisuutta vaativia. Mutta ihmisten vahingoittamiseen puuttumiseen luulisi olevan vahvempia motiiveja kuin peltisten statusesineiden suojeluun.

Tässä toinen kiinnostava ristiriita: Kollektiivivyöryt erilaisten miesidentiteettiin perustuvien etujen ajamiseksi lähtevät liikkeelle hetkessä. Sellaista puhetta tulvii ketjuihin aina, kun seksuaalisesta väkivallasta keskustellaan. Olemmeko niin läpikotaisin liberalisoituneita, että kollektiiviset vaistomme havahtuvat vasta, kun tunnemme oikeutusta vaatia itsellemme ja kaltaisillemme jotain? Kaltaisuus ja ryhmään kuuluminen myönnetään, kun niistä voi joko ammentaa ylpeyttä – Suomen miesten sota- tai urheilusuoritukset – tai hakea etua.

Ennen tällaista nimitettiin opportunismiksi. Nykyään se on liian usein miesasiaa.

Luulen silti, että monet sukupuolensa vastuuta vähättelevät miehetkin puuttuisivat tosielämässä näkemäänsä törkeään käytökseen tai rikokseen. Puhe seksuaalisesta väkivallasta on politisoitunut niin ristiriitaisesti, että erityisesti erilaiset me–muukalaiset-jaot hämärtävät asiassa alkeellistenkaan oikeudenmukaisuudentunteiden ilmaisemista.

Outo vuosi. Täynnä kauheita tarinoita. Ja silti kaiken kuullun ja kerrotun perusteella on syytä uskoa, että jotain tärkeää on muuttumassa.

Ensi vuonna aiempaa harvempi mies tai nainen voi sanoa: Ei sellaista tapahdu.

Yhä useampi varmasti sanoo: Ei sellaista pidä tapahtua.

Luettavaa aiheesta:

Björkqvist, K. 2017: ”Gender Differences in Aggression”. Current Opinion in Psychology 2017, 19: 39-42. http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S2352250X17300854

Gannon, T. A. & Polaschek, D. 2004: ”The Implicit Theories of Rapists: What Convicted Offenders Tell US”. Sexual Abuse: A Journal of Research and Treatment, Vol 16, No 4. https://www.researchgate.net/publication/8167794_The_Implicit_Theories_of_Rapists_What_Convicted_Offenders_Tell_Us

Groth, A. N. 1979: Men Who Rape. The Psychology of the Offender. Plenum Press.

Smiley, M. 2017: “Collective Responsibility”, The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Summer 2017 Edition). https://plato.stanford.edu/archives/sum2017/entries/collective-responsibility/

Solnit, R. 2013: ”The Longest War”. http://www.tomdispatch.com/post/175641/

Uggen, C. & Blackstone A. 2004: ”Sexual Harassment as a Gendered Expression of Power”. American Sociological Review, Vol 69, No 1: 64-92. http://users.cla.umn.edu/~uggen/Uggen_Blackstone_ASR_04.pdf

Von Scheve, C. & Salmela, M. (toim.) 2014: Collective Emotions: Perspectives from Psychology, Philosophy, and Sociology. Oxford University Press.

Julkaistu: 30.12.2017