Maahanmuuttajanaisten kokema väkivalta on valkoisten feministien sokea piste

Sunnuntaina 10.12. vietetään YK:n ihmisoikeuksien päivää ja samalla päättyy YK:n kansainvälinen Oranssit päivät -kampanja naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi. Kampanja muistuttaa meitä maailmanlaajuisesti sukupuolittuneesta väkivallasta, joka on myös Suomessa valtava ongelma. Suomi on edelleen yksi Euroopan unionin vaarallisimmista maista naisille ja tytöille. Suomessa elää lukuisia naisia ja tyttöjä, jotka usein jäävät tasa-arvokeskustelun ulkopuolelle.

Maahanmuuttajanaiset kohtaavat tutkitusti jopa kolme kertaa enemmän väkivaltaa kuin valtaväestöön kuuluvat naiset. Asiantuntijoiden mukaan naiset eivät useinkaan itse tunnista kohtaamaansa väkivaltaa ja saattavat luulla sen kuuluvan osaksi tyypillistä perhe-elämää. Samanaikaisesti monen maahanmuuttajataustaisen naisen haavoittuvuutta lisää kielitaidon puute sekä rakenteellinen rasismi, joiden vuoksi monen on vaikea hakeutua heille kuuluviin palveluihin tai saada apua. Monet väkivallan muodot, kuten tyttöjen sukuelinten silpominen tai muu kunniaan liittyvä väkivaltainen kontrolli, ovat samaan aikaan piilorikollisuutta ja toisaalta joillekin tytöille ja naisille tavallista normaalia arkea.

Yksi merkittävistä syistä, jonka vuoksi Suomessa maahanmuuttajanaisten kokema väkivalta on erillään valtaväestön kokemasta väkivallasta, on tapamme suhtautua siihen valkoisen feminismin lähtökohdista. Valkoisessa feminismissä valkoisuus tarkoittaa valtaa ja etuoikeutettua asemaa. Samalla kun valkoinen feminismi ajaa keskiluokkaisen, tiettyjen näköisten naisen asemaa, se toisaalta myös vaikenee vähemmistöön kuuluvien naisten sorrosta ja luo kuilun eri naisten oikeuksien välille. Se edistää ajatusmaailmaa, jossa maahanmuuttajanaiseen kohdistuva väkivalta on ainoastaan maahanmuuttoon ja kotoutumiseen liittyvä ongelma, kun taas valtaväestön kohtaama väkivalta on patriarkaatin synnyttämää. Valkoisessa feminismissä on mustia pisteitä, jotka luovat siitä yhden syrjinnän muodon. Nämä mustat pisteet, niin tiedostamattomia kuin ovatkin, on kitkettävä, jottei valkoinen feminismi pääse jatkamaan syrjiviä toimintatapojaan.

Sensitiivisyyden vaatimus on yksi tapa vaientaa väkivallan uhreja. Valkoiset feministeiksi julistautuneet poliitikot, ihmisoikeusjärjestöjen ja naisjärjestöjen työntekijät ja viranomaiset ovat sanoneet minulle monissa keskusteluissa, että silpomisesta on puhuttava sensitiivisesti. He vaativat minua puhumaan sensitiivisesti väkivallan muodosta, jonka olen itse kokenut. Samat ihmiset sanovat, että valkoisiin naisiin kohdistuvista väkivallan muodoista on puhuttava jyrkästi. Patriarkaatti pitää romuttaa. Raiskauksista ja seksuaalisesta häirinnästä on puhuttava suoraan. Kuukautisista on puhuttava suoraan. Niin onkin. Mutta miksi silpomisesta, kaikkein rajuimmasta väkivallan muodosta, on puhuttava sensitiivisesti? Miksi valkoisiin naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on vastustettava kovaan ääneen, mutta raju väkivalta tummia naisia kohtaan on jotain, jonka ympärillä pitää kuiskailla?

Kyseinen lainaus on Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -kirjasta, joka on minun ja Elina Hirvosen kirjoittama kirja elämänkokemuksistani. Suomessa valkoinen feminismi korostuu erityisesti maahanmuuttajanaisten kohdalla ja olen vuosia seurannut ilmiön olemassaoloa eri yhteiskunnan rakenteissa. Ilmiö toistaa usein samaa kaavaa: Maahanmuuttajanaisiin kohdistuvasta väkivallasta vaaditaan puhuttavan ”sensitiivisesti”, eikä siitä saisi puhua kuin uhri itse. Siitäkin huolimatta, että puhuminen voi olla vaarallista uhrille, valkoinen feminismi huolehtii, ettei kukaan muukaan puhu hänen puolestaan. Kun raivolla tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia edistävät tahot hiljentyvät tietyistä väkivallan muodoista, he lähettävät samalla tiedostamattaan viestin niiden uhreille. Se viesti on kylmäävä ja vaientava.

Jokainen naisiin kohdistuva väkivaltatilanne on liikaa ja yhtä vakava. Eriarvoistavat ja epätasa-arvoiset valtarakenteet ovat olemassa kaikkialla eikä niistä päästä eroon kieltämällä niiden olemassaoloa. Emme todellisuudessa edistä tasa-arvoa tai yhdenvertaista ja turvallista yhteiskuntaa naisille, jos toimintatapamme on syrjivä, valikoiva ja poissulkeva. On jatkuvasti tarkasteltava kriittisesti omaa etuoikeutettua asemaamme sekä oltava varovainen ja herkkä omalle valta-asemalle, jotta emme jyrää myöskään auttamisella muita hiljaiseksi. Maahanmuuttajanaisiin ja vähemmistöihin kuuluvien naisten kohtaamiin väkivallan muotoihin on reagoitava samalla tehokkuudella, intohimolla ja vakavuudella kaikissa yhteiskunnan rakenteissa. Ennen kaikkea ne on kohdattava tasa-arvoon, ihmisoikeuksiin sekä feminismiin liittyvinä kysymyksinä. Se kuitenkin vaatii ensin valkoisen feminismin olemassaolon tunnustamista, jotta voimme yrittää kitkeä sitä.