Jokainen uutisia seuraava tietänee, millainen kriisi Puolan ja Valko-Venäjän rajalle on tänä syksynä kehkeytynyt. Valko-Venäjä rahtaa siirtolaisia rajalle ja yrittää työntää heitä yli, mutta Puola torjuu vyöryn tarvittaessa asevoimin.
Ylen toimittaja raportoi taannoin rajalta, että Valko-Venäjän sotilaat pakottivat siirtolaiset hylkäämään leirinsä ja siirtymään rajanylityspaikalle. Puolan puolustusministeriö väitti Twitterissä, että Valko-Venäjän joukot toivat Kuznican rajanylityspaikalle koko ajan lisää väkeä. Valko-Venäjä puolestaan kertoi painottaneensa keskusteluissa, että EU:n asettamat sanktiot rajakriisin vuoksi ovat toivottomia ja aiheuttavat enemmän haittaa kuin hyötyä.
Ihmiset jäivät rajalle loukkuun. Vetoomukset niin Puolan kuin Valko-Venäjän puolelle kaikuivat kuuroille korville. ”Ihmisten elämä käy päivä päivältä kurjemmaksi, lähinnä nälän ja kylmyyden takia”, raportoi Ylen kirjeenvaihtaja.
Niin, ihmiset. Koko kriisissä ketään ei tunnu kiinnostavan, että siellä Puolan rajalla, kaiken politikoinnin ja valtapelin keskellä on oikeita ihmisiä. Eri hallinnoilla tuntuu olevan tärkeämpääkin tekemistä kuin miettiä, miltä noista ihmisistä tuntuu, mikä heidän hätänsä on, miten heitä on vedätetty ja miten heitä käytetään härskisti hyväksi.
Kriisi on toki johtanut toimenpiteisiinkin. Puola on siirtänyt rautaa rajalle, Viro vetää piikkilankaa omalleen, ja Suomessa kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen esittää aidan pystyttämistä Suomen ja Venäjän väliin.
Kun paremmin pärjäävien ihmisten maailma varautuu tulevaan, ei siinä paljon ihmistä ajatella.
