Välitä enemmän tai vähemmän

Kun toimittaja Oskari Onninen lähetti tämän numeron kansijutun Mikael Jungnerista toimitukseen, sen luettuani en osannut jäädä miettimään, mitä Liike Nyt ehkä voi todella saada aikaan. Liike Nyt on vain tuorein versio siitä, mitä Jungner on ennenkin tehnyt ja millainen katalyytti hän on eri työpaikoissaan ollut tai halunnut olla. En miettinyt Liikettä, sillä henkilökuvan pohjalla on suurempi kysymys. Se on teema, jota Jungner itse kutsuu ”suureksi filosofiseksi taistelukseen” ja jonka ansiosta aloin ajatella kotimaan politiikan sijaan Unkaria. Ja pohjoissavolaista Siilinjärveä Kuopion kupeessa.

Kuudennella luokkamme lähti viikoksi leirikouluun Unkariin, jossa sijaitsi yksi Siilinjärven ystävyyskaupungeista. Perheeni oli vasta muuttanut koulun alueelle, ja kuudes luokka oli ensimmäinen, jota sillä ala-asteella kävin. Siksi vanhempani pitivät ajatusta Unkarin-matkasta sekä pähkä- että suuruudenhulluna. Lähteä nyt Siilinjärveltä Unkariin, eikö kauemmaksi enää olisi päässyt. (1900-luvulla lennettiin nykyistä vähemmän.) Perheemme ei ollut millään tavoin osallistunut luokan yhteiseen projektiin, emme tunteneet sen taustoja emmekä juuri edes sen osanottajia. Luultavasti vanhemmillani oli muitakin syitä kuin minulle kerrotut, mutta he päättivät, että en lähtisi luokkaretkelle.

Kun leirikouluviikko sitten tuli, jäin käymään koulua toisessa luokassa ja kun leiriläiset sitten palasivat – niin, sitten ei mitään. Tietenkin muut puhuivat reissusta, mutta ehkä viikon. En muista sen aiheuttaneen minkäänlaista ulossulkemista tai muunkaanlaista kiusaamista. Silloin kun niin kävi, syyt olivat toiset ja syypäätkin eri luokalta.

Vaikka lähtökohta olikin pakotettu, olen ryhtynyt pitämään tapausta ensimmäisenä havaintonani siitä, että ehkä se ei olekaan niin tärkeää, mitä muut ajattelevat.

Teimme toisin kuin muut, mitään ei käynyt.

Tästä Mikael Jungner on tietenkin paraatiesimerkki, mutta koska hän ei haluaisi jäädä sellaiseksi, hänen ”suuressa taistelussaan” on kyse juuri tästä. Että välittäisimme vähemmän siitä, mitä muut meistä ehkä ajattelevat.

Jungnerin ”suuri filosofinen taistelu” käydään suuremman (työ)elämänkatsomuksen nimissä ja vuoksi. Sen nimi on solutionismi eli ratkaisukeskeisyys ja se oli Jungnerin mukaan lähtökohta myös Liike Nytin perustamiselle. Siinä missä yleinen mielipide oli, että ei onnistu, kaikki ovat liian vanhoja ja liian miehiä, unohtuiko Sukarin Topille muuten soittaa, Jungner sanoo Onnisen artikkelissa Koeputkiaikuinen, että näin sanovat ajattelevat samalla tavalla eivätkä ole siksi tehneet mitään, kun hän taas ”näkee ongelman ja yrittää ratkaista sen”.

Ottamatta kantaa Liikkeen mahdollisuuksiin korjata demokratian valuvikoja, Jungnerin taistelua on helppo ymmärtää. Sama kysymys on ainakin kaikkien luovien ammattien ytimessä. Ideoiden tapaan ajatus ratkaisusta ongelmaan on aina ehdotus ja ehdotusten tekemiseen liittyy aina riski ja alttiiksi asettuminen.

Kuinka se sitten olisi mahdollisimman helppoa? Ehkä Jungnerin taistelusta saa laajemmin käyttökelpoisen työelämäneuvon, kun sen kääntää ympäri. Jotta toinen uskaltaa asettua alttiiksi ja välittää vähemmän, toisten on välitettävä enemmän. Tunne turvallisuudesta syntyy vain niin, töissä ja missä hyvänsä.

Ei nopea ratkaisukeskeisyys tietenkään kaikkialle sovi. Kiusallisiin tilanteisiin joudutaan silloin, kun ratkaisukeskeisyyttä koitetaan soveltaa aiheeseen, joka on sille liian suuri ja moninainen. Yksi esimerkki tästä on keskiluokan arkiongelmiin keskittyvä palvelujournalismi, jossa asiantuntijat kertovat, mitä tehdä, jotta kouluaamut, nukkuminen, syöminen, ihmissuhteet, oikeastaan mitkä vain asiat, hoituisivat mahdollisimman tehokkaasti ja kivuttomasti.

Arjen vinkkilistoissa elämä ei ole arvaamatonta vaan rivi sudokuja, joihin asiantuntijalla on ratkaisu. Elämä ei ole malja, joka täyttyy, vaan malja, jonka arvon Wenzel Hagelstam kertoo.

Näistä asiantuntijavinkeistä kirjoittaa Reetta Räty kolumnissaan sivulla 80.