Valioliigan hämmentävä villitys niittää satoa suurseuroja myöten: "Äkkipikainen ja arvaamaton ovat liian laimeita adjektiiveja!"
Päävalmentajapotkut puhuttavat englantilaisessa jalkapallossa. Kesken kauden tulevat manageripotkut eivät ole enää vain putoamisuhan alla kamppailevien seurojen pelastusrengas.
Englannin Valioliigassa managerien vaihtoruletti kerää kierroksia kasvavalla tahdilla. Siinä ei ole vuodenvaihteen tienoilla, noin sarjan puolivälissä, mitään uutta tai mullistavaa.
Tämä kausi eroaa kuitenkin aiemmista, sillä nyt managereitaan eivät erota pelkästään häntäpäähän vajonneet ja putoamista pelkäävät epäonnistujat, vaan myös liigan kärkipään suurseurat. Seurat, joiden menestys on syyskauden jäljiltä jopa ennakoitua parempaa.
Mistä oikein on kysymys – onko jalkapallomaailma mennyt, jos mahdollista, entistäkin hullummaksi?
On syytä tutkia, löydetäänkö päävalmentajiaan vaihtaneiden seurojen toiminnasta tai taustoista jotain yhteneväisyyksiä. Tähän mennessä vaihdoksen penkkiensä päähän ovat tehneet Wolverhampton, West Ham, Nottingham Forest, Chelsea ja Manchester United.
Näistä seuroista käytännössä Wolves sekä West Ham olivat pakotettuja muutokseen jo pelkän sarjasijoituksen perusteella. Kausi alkoi surkeasti ja putoamisuhka realisoitui.
Se, ovatko valmentajien vaihdot kirkastaneet tulevaa näkymää, onkin sitten eri juttu. Molemmat seurat tarpovat edelleen liigan hännillä. Ainakin lontoolaisseura West Hamissa pohditaan, kehtaisiko pääkäskijää vaihtaa vielä kerran paremman toivossa.
”Häntä kuvaillessa tulisieluinen, äkkipikainen ja arvaamaton ovat liian laimeita adjektiiveja, joten Santo ei voinut missään vaiheessa olla varma työpaikastaan.”
Nuno Espirito Santo johti Nottinghamin viime kauden huikean lennon päätteeksi aina Eurooppaan asti. Kenellekään ei tullut siinä vaiheessa mieleen, että portugalilainen tulee olemaan ensimmäinen potkut saanut päävalmentaja tällä kaudella.
Seuran omistajana on kuitenkin kreikkalainen liikemies Evangelos Mariakis. Häntä kuvaillessa tulisieluinen, äkkipikainen ja arvaamaton ovat liian laimeita adjektiiveja, joten Santo ei voinut missään vaiheessa olla varma työpaikastaan.
Nottinghamin tapahtumissa on huomattavasti enemmän yhtäläisyyksiä Chelseaan ja Manchester Unitediin kuin putoamispeikkoa vastaan taistelevalla kaksikolla. Santon potkujen taustalla oli oikeastaan kaikkea muuta kuin heikko menestys vihreällä veralla.
”Saavutukset eivät painaneet mitään siinä vaiheessa, kun italialainen kehtasi vaatia itselleen enemmän sananvaltaa joukkuettaan koskevissa päätöksissä.”
Forest oli syyskuun alussa kolmen ottelukierroksen jälkeen kymmenentenä, mutta paljon paremmaksi laittoivat kuluvan vuoden ensimmäisenä päivänä sarjavitonen Chelsea ja siitä viisi päivää myöhemmin Manchester United. United oli viime kauteen peilattuna lähes huimaavalla kuudennella sijalla.
Enzo Marescan lähdön aikaan Chelsean vire ei ollut paras mahdollinen, eikä Ruben Amorimkaan ollut saanut Unitedia kunnioitettavasta sarjasijoituksesta huolimatta kummoiseenkaan pelilliseen lentoon. Silti potkujen syitä on haettava paljon pelikenttää ylempää.
Näiden kolmen seuran kohdalla on kiivettävä Old Traffordin, Stamford Bridgen sekä City Groundin pääkatsomoihin ja johtokunnan lämmitetyille penkeille.
Maresca tuli täyden sekasorron keskelle ja voitti puolentoista kauden aikana niin Konferenssiliigan kuin seurajoukkueiden maailmanmestaruuden sekä johdatti seuransa tämän kauden Mestarien liigaan. Saavutukset eivät painaneet mitään siinä vaiheessa, kun italialainen kehtasi vaatia itselleen enemmän sananvaltaa joukkuettaan koskevissa päätöksissä.
Vastaavia tapauksia on vuosien varrelta muitakin. Ensimmäisenä mieleen tulee Antonio Conten hurja, italialaisella intohimolla ja suoranaisella raivolla toimitettu lehdistötilaisuus kauden 2022–2023 keväällä.
Tottenhamiin jollain käsittämättömällä tavalla, osin suurella palkkatarjouksella, houkuteltu menestysvalmentaja Conte oli lopulta saanut tarpeekseen tavasta, jolla seuraa hänen yläpuoleltaan johdettiin. Kaikki kulminoitui ja keitti yli Southamptonin kotistadionin lehdistöhuoneessa.
”Kaikkea ei voi laittaa nykyjohdon piikkiin, sillä omistajuus on kaikissa kolmessa seurassa vaihtunut lähivuosien aikana.”
Conte, täysin samoin kuin nyt kolme vuotta myöhemmin Santo, Maresca sekä Amorim, antoi palaa täyslaidallisen eikä varmasti jättänyt kenellekään epäselväksi, että oli tullut aika sanoa hyvästit. Ja hyvästit sanottiin heidän ehdoillaan.
Käytännössä yksikään päävalmentajista ei jättänyt seuralleen muuta vaihtoehtoa kuin irtisanoa palkkaamansa työntekijä ja maksaa managerin, monessa tapauksessa hyvin pitkä, sopimus loppuun.
Forest on tässä nelikossa poikkeus. Sen menestyskäyrä nykyomistuksessa on, ainakin Nunon potkuihin asti, ollut positiivinen. Jos tarkastellaan kolmikkoa Tottenham, Chelsea ja Manchester United, täytyy mennä nykyjalkapallon mittakaavassa melko kauas ennen kuin tasainen ja pitkäaikainen menestymisen jakso tulee vastaan.
Kaikkea ei voi laittaa nykyjohdon piikkiin, sillä omistajuus on kaikissa kolmessa seurassa vaihtunut lähivuosien aikana. Joukkueita johtaneiden valmentajien määrä on silti pyörryttävän suuri.
”Onko jokainen näistä yhteensä 28 jalkapalloammattilaisesta todella niin kehno ammatissaan, että heidän keskimääräinen selviytymisjaksonsa seuroissa on lähes koomisen lyhyt?”
Sir Alex Fergusonin jälkeen Stretford Endiä on yrittänyt saada laulamaan duurissa yhteensä 11 eri manageria. Vuoteen 2015 päättyneen Jose Mourinhon toisen kulta-ajanjakson jälkeen Chelseassa on pyörähtänyt toinen toistaan lyhyemmillä työharjoittelujaksoilla yhdeksän luotsia. Juuri palkattu Liam Rosenior on kymmenes yrittäjä.
Vaikka mestaruuksia ei tullut, silti Tottenhamin lähihistorian menestyksekkäimpänä jaksona voidaan pitää viime vuosikymmenen loppupuolta. Mauricio Pochettinon jälkeen saavuttamatonta utopiaa on tavoitellut kahdeksan eri käskijää.
Onko jokainen näistä yhteensä 28 jalkapalloammattilaisesta todella niin kehno ammatissaan, että heidän keskimääräinen selviytymisjaksonsa seuroissa on lähes koomisen lyhyt? Joukossa on mestaruuksia seuroilleen tuoneita valmentajia, mutta nekään eivät ole riittäneet.
Vai asuuko todellinen kehnous, ammattitaidon sekä kritiikinsiedon puute niillä lämpimillä penkeillä ja kalliissa puvuissa stadioneiden ylälehtereillä? Tuntuu kuin seurajohtajat istuisivat siellä matkapuhelimet käsissään täydessä valmiudessa laukaista liipaisimesta hetkenä minä hyvänsä potkut vähänkin vahvemmalle päävalmentajalle.
”Valmentajalistoja selatessa on lähes mahdotonta löytää valinnoista minkäänlaista logiikkaa tai vihjettä siitä, mikä seuran todellinen suunta tai identiteetti on.”
Tätä teoriaa tukee ainakin lista palkatuista valmentajista. Nykyään niin kovassa huudossa olevaa urheilu- tai jalkapallojohtajien armeijaa perustellaan usein sillä, että päävalmentajan vaihtuessa koko seuran suunta ei vaihtuisi samalla ovenavauksella.
Silti valmentajalistoja selatessa on lähes mahdotonta löytää valinnoista minkäänlaista logiikkaa tai vihjettä siitä, mikä seuran todellinen suunta tai identiteetti on. Jos Nuno Espirito Santo voidaan vaihtaa päivässä Ange Postecoglouun ja hän vaihtuu lähes läpsystä Sean Dycheen, saa olla melkoinen lajimeedio löytääkseen valintojen väliltä valmennusfilosofisia yhteyksiä.
Sama Postecoglou oli aiemmin vaihtunut pohjoislontoolaisessa Tottenhamin monopolissa Thomas Frankiin. Kaaosmaisesta hyökkäämisestä suoraan vankilaan ja ultraorganisoituun puolustusmuuriin kulkematta lähtöruudun kautta.
Unitedissa siirryttiin Sir Alexista David Moyesin kautta Louis Van Gaalin ja Mourinhon kautta Ole Gunnar Solskjäriin.
”Chelsealla on tällä hetkellä palkkalistoillaan viisi urheilujohtajaa sekä lääkintäosasto, joka sanelee kuinka monta minuuttia kukin pelaaja voi pelata.”
Voisi siis todeta, etteivät kyseiset seurat ole onnistuneet palkkaamaan itselleen oikeaa valmentajaa kaikkien näiden vuosien aikana.
Se olisi kuitenkin väärin. Näin operoiville seuroille ei ole olemassakaan oikeita valmentajia. Ainakaan heitä, jotka ovat jo tottuneet menestymään, ja joiden status valmentajina vastaa seurojen kokoluokkaa.
Chelsealla on tällä hetkellä palkkalistoillaan viisi urheilujohtajaa sekä lääkintäosasto, joka sanelee kuinka monta minuuttia kukin pelaaja voi pelata. Mihin ihmeeseen seura tarvitsee enää päävalmentajaa? Tai oikeammin, manageria.
”Yksikään heistä ei ole ollut seurojensa pompoteltavana marionettina omistajien naruissa.”
Jokainen itseään kunnioittava ja lajin isoimpia palkintoja voittanut valmentaja kiertää tuollaisen organisaation kaukaa. Mikäli hänet sinne valtavan setelinipun voimalla saadaan, romanssi on lyhytaikainen ja kallis. Sen jälkeen jäljelle jää oman talon sisällä kuuliaiseksi kasvatettu ja tavoille opetettu, mutta kovimmalla mahdollisella tasolla täysin ummikko keltanokka.
Viime vuosien menestyneimmät Valioliiga-seurat ovat saavuttaneet kunniansa pitkäaikaisten valmentajien johdolla. Pep Guardiola kipparoi Manchester Cityn dynastiaa, jonka lopulta kellisti Jürgen Kloppin Liverpool. Tällä hetkellä vahvasti mestaruuteen matkalla oleva Arsenal on puolestaan ollut Mikel Artetan koti jo yli kuuden vuoden ajan.
Yksikään heistä ei ole ollut seurojensa pompoteltavana marionettina omistajien naruissa. Sellaisiksi eivät suostuneet myöskään Santo, Maresca, Amorim tai aikanaan Conte. He maksoivat siitä työpaikoillaan, heikkojen ja ammattitaidottomien johtajien jatkaessa miljardiluokan nukkeleikkejään.
Kommentit