Valioliigan tämän kauden jättiyllätykselle on monia syitä – mutta samasta ihmeestä löytyy kaksi tarinaa

Nottingham Forest ei ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Vaikka 1865 perustettu yksi Englannin jalkapalloilun ikoneista on viettänyt 2000-luvun lähes totaalisesti maansa pääsarjan ulkopuolella, löytyy sen historiasta sellaisia mainetekoja, joihin nykyhetkessä parrasvaloissa paistattelevalla joukkueella on vielä valovuoden verran matkaa. Silti, jotain yhteistäkin 1970- ja 80-lukujen mestarijoukkueilla ja nyt kolmatta kauttaan takaisin Valioliigassa pelaavalla painoksella löytyy. Molemmat tekivät rakettimaisen nousun huipulle, ja hieman tarkemmin tarkasteltuna, joiltain osin hyvinkin samanlaisin keinoin.

Kauden 1976–77 päätteeksi Forest löysi itsensä manageri Brian Cloughin alaisuudessa kakkosdivisioonan kolmannelta ja viimeiseltä sarjanousuun oikeuttaneelta sijalta ja portti sen aikaiseen pääsarjaan, ykkösdivisioonaan, oli auki. Sen jälkeiset kymmenen kautta kirjoitettiinkin sitten historiaa koko lailla uusiksi. Heti debyyttikaudellaan pääsarjassa Cloughin joukkue kruunattiin ensin liigacupin ja muutama kuukausi sen jälkeen koko liigan mestariksi. Seuraava kausi toi seuraavan liigacupin ja liigassa sijoituksen kaksi. Mutta se missä Nottingham teki todellisen nimensä, oli Eurooppa.

Se valloitti sensaatiomaisesti Mestarien liigan edeltäjän, Euroopan Cupin, kahdesti peräkkäin kausina 1978–79 ja 1979–80 sekä Euroopan Super cupin 1979. Eurooppa liigan edeltäjässä, Uefa cupissa, se eteni vielä välieriin 1983–84.

Cloughin mestarijoukkueilla oli maine kurinalaisina ja taktisesti älykkäinä ryhminä, jotka yhdistivät tehokkuuden ja tyylikkyyden.

Soittaako kelloja?

Tyyli näkyi Cloughin halussa pitää palloa maassa, mikä soti vahvasti sen aikaista yleistä pelisuuntausta vastaan. Taktinen älykkyys näkyi puolestaan etenkin Euroopassa, missä Forest pelasi enimmäkseen vastahyökkäysjalkapalloa, jonka peruselementteinä olivat jo silloin nopea liike pelaajille ja pallolle sekä erittäin hyvin organisoitu puolustus.

Se on kuvaus, joka sopii täydellisesti myös Nuno Espirito Santon kauden 2024–25 versioon, jonka päästettyjen maalien sarake peilaa melkoisen hyvin Cloughin kulta-ajan vastaavaa. Nuno, aivan kuin Clough, virittää joukkueensa pelaamaan jopa hämäävän yksinkertaista mutta äärimmäisen taktista sekä sallituissa paikoissa ja rajoissa myös luovaa jalkapalloa, jossa pelaajien roolit ovat kirkkaan selkeät ja kollektiivinen joukkuepelaaminen asettuu, varsinkin pallottomana, yksilötaidon yläpuolelle. Tämä lähestymistapa teki vajaat 50 vuotta sitten Forestista vaikeasti voitettavan joukkueen niin kotimaassa kuin Euroopassa ja se tuntuu tekevän sitä aivan samaa Valioliigassa kaudella 2024–25.

Yllättäjiä mahtuu sarjakausiin lähes poikkeuksetta ja niiden esimerkit käyvät toisaalta rohkaisusta, mutta myös varoituksesta menestyksen ja katastrofin hiuksenhienosta marginaalista. Kaudella 2000–01 Ipswich pelasi nousijajoukkueena itsensä jalkapalloilevan maailman valokeilaan, oltuaan vielä kolme kierrosta ennen kauden päätöstä Valioliigassa Mestarien liigaan oikeuttavalla sarjataulukon kolmannella sijalla.

Vaikka päätöskierrokset tiputtivat traktoripoikien sijoituksen viidenneksi, ei tuon kauden suurimmasta sensaatiosta ollut epäselvyyttä. Neljä pistettä sarjakakkosesta ja vuoden valmentaja -titteli George Burleylle olivat saavutuksia, jotka lämmittivät todennäköisesti ainakin jonkin aikaa sillä todella pitkäksi venyneellä korpivaelluksella, joka syöksi Ipswichin valokeilasta aina Kakkosliigan pimeyksiin ja piti seuran poissa Valioliigassa aina tähän kauteen asti.

Tuoreempi esimerkki on totta kai Leicester, ja yhtäläisyyksiltä Nottinghamiin ei voi tässäkään tapauksessa välttyä. Aivan kuin Forest, myös Leicester taisteli sarjapaikastaan jopa epätoivoisesti vain yhtä kautta ennen jymypaukkua. Seitsemän kauden nousujohteinen työ oli tuonut Ketut kaudelle 2014–15 Englannin liigan pohjilta viimein takaisin pääsarjaan, mutta kaikki työ oli valumassa lyhyen visiitin jälkeen hukkaan.

Kuin ihmeen kautta keskienglantilaiset säilyttivät lopulta sarjapaikkansa ja loivat tiensä tähtiin. 2015–16 Claudio Ranierin luotsaamaa ja N’Golo Kanten sekä Jamie Vardyn tähdittämää Leicesteriä kuvataan yleisesti totaaliseksi ja täydelliseksi vastahyökkäysjoukkueeksi, jolla oli räjähtävää vauhtia kentän niillä osa-alueilla, missä se on tärkeintä, sekä kilometrejä pelkäämätön keskikenttä erittäin vakaan puolustuksen turvana.

Soittaako tämäkin kelloja?

Kuten Ipswich, myös Leicester koki menestyksen jälkeisen krapulan, vaikkakin se kykeni säilyttämään pääsarjastatuksensa huomattavasti pidempään. Pienempien seurojen yksi menestyksen mukanaan tuoma ongelma on joukkueen hajoaminen sen jälkeen, kun meressä saalistavat isommat kalat kiinnostuvat sen pelaajista ja tulevat apajille.

Tämän tietää hyvin myös Nuno Espirito Santo, joka syksyisessä Sky Sportsin haastattelussa kertoi olleensa alalla riittävän pitkään tietääkseen, etteivät kuherruskuukaudet kestä ikuisesti. Portugalilaisen mukaan menestyksen jatkumon luominen on erittäin vaikeaa, kun huippuonnistumisen jälkeenkin vaatimustason tulisi säilyä vähintään ennallaan.

Santo haluaa valmentaa ja kehittää joukkueitaan rauhassa. Hänelle ei ole mieleistä ottaa vastuuta joukkueesta kesken kauden, vaan aivan kuten seuralegenda Clough, joukkueen kehittämisessä tärkeää on luoda ympäristö, missä pelaajat sitoutuvat niin toisiinsa kuin joukkueen toimintaan ja pelitapaankin.

Vaikka tämän kauden Forestista voidaan puhua klassisena vastahyökkäysjoukkueena, tuo termi pitää sisällään valtavan määrän erilaisia yksityiskohtia, joita ei pelaajille opeteta viikossa. Siksi kautta edeltävä harjoitusjakso on äärimmäisen tärkeä. Sen aikana pelaajat oppivat tuntemaan toisensa, valmentajansa sekä sen, mitä heiltä kentällä odotetaan.

Täydellinen suoritus joukkueena vaatii täydellisyyttä sen jokaiselta osalta, ja mitä vähemmän pelimerkkejä on käytössä, sitä suurempi merkitys saumattomalla ja lähes automatisoidulla yhteistyöllä pelaajien kesken kentällä on.

Nottingham Forest on hankkinut kahden ja puolen Valioliigassa viettämänsä vuoden aikana järjettömän määrän pelaajia, 56 kappaletta. Ei ole ihme, että nykyisen permanentin löytyminen on ottanut aikansa, ja seuraa voidaan pitää onnekkaana, että se onnistui säilyttämään sarjapaikkansa tuon pyörremyrskyn aikana. Nuno Espirito Santon tultua remmiin pelaajia on myös lähtenyt ja valmentaja on saanut muokata laajasta materiaalista itselleen mieluisan, jossa laatu on lopulta korvannut määrän.

Jalkapallon ollessa pallopeli, joka sallii valtavan määrän erilaisia taktisia variaatioita, olisi jopa ylimielistä määritellä mikä on oikea tapa pelata sitä. Varsinkin tietynlaisen pelitavan tai valmentajan ollessa aallon harjalla, tätä kuitenkin valitettavasti tapahtuu ja siinä menetetään samalla mahdollisuus tunnustaa ja tunnistaa se, mitä esimerkiksi Nuno Espirito Santon toteuttaman Forestin pelaaminen pitää sisällään.

Pallonhallinnalla voittaminen ei ole ainoa oikea tapa voittaa, aivan kuten korkealta prässääminen ei ole ainoa oikea tapa riistää palloa. Voittaminen tavalla, joka ansoittaa ja yllättää kierros kierrokselta jokaisen vastaan tulevan joukkueen ei voi olla väärä tapa menestyä ja se ansaitsee kaiken saamansa huomion, jotta sen jokainen viimeiseen yksityiskohtaan hiottu kulma tulee käsitellyksi.

Nuno Espirito Santon Nottingham ei pelaa tylsää jalkapalloa. Tylsäksi jalkapalloksi luokittelen pelaamisen, joka tylsistyttää niin vastustajan kuin katsojankin lähes hengiltä eikä tarjoa juuri mitään perustaa tai materiaalia pelaamisen purkamiselle. Vaikka Nottingham ei prässää ylhäältä, se ei silti makaa syvällä omalla kenttäpuoliskollaan odottaen muuriasetelmassa vastustajan turhautumista.

Forest haluaa riistää pallon niillä kentän alueilla, joista se pääsee kääntämään peliä käyttäen omia vahvuuksiaan. Tämä tarkoittaa pelikentän keskustaa ja riittävän kaukana vastustajan maalilta, jotta oman joukkueen nopeille laitapelaajille jää tilaa todella käyttää nopeuttaan riistojen jälkeen. Vaihtoehtoisesti pallon kohteena on suoraviivaisella pelaamisella kohdekärki Chris Wood, joka joko luo itselleen tai laitureilleen tilaisuuden maalintekoon.

Palloa Nottingham pitää hallussaan vähän, eikä sen tavoite ole pitkien hyökkäysten tai syöttöketjujen luominen. Tämän kaltainen tapa pelata vaatii pelaajiltaan paljon, myös fyysisesti, sillä yleensä pallolla puolustaminen ja ”huilaaminen” on kuitenkin jatkuvaa pallottomana puolustamista kevyempää.

Tylsä jalkapallo on myös sellaista, mikä ei haasta pelaajiensa peliälyllistä kapasiteettia. Se tapa, millä Nottingham kentän pallottomana ansoittaa, vaatii toteuttajakseen todella älykkäitä pelaajia alhaalta ylös. Forestin kaikki kaikessa varsinkin pallottomassa vaiheessa on joukkueen keskusta, maalivahti Matz Sels, topparit Murillo sekä Nikola Milenkovic ja keskikentän Elliot Anderson.

Myös koko ylänelikko osallistuu miinakentän rakentamiseen sijoittumalla ja ohjaamalla vastustajan syöttämistä haluttuun aukkoon. Ja kun miinat laukeavat, alkaa uusi vaihe. Silloin esiin astuvat huikeaa kautta pelaavat laitapelaajat, alhaalta ylös rynnivät Neco Williams ja Ola Aina, Callum Hudson-Odoi sekä Anthony Elanga. Morgan Gibbs-White jakaa kymppinä ja Chris Wood viimeistelee ysinä.

Isoin riski Nottinghamin kauden kääntymiseen mollivoittoiseksi ovat loukkaantumiset sen avainpelaajille. Se, että pystyy pitämään vastustajan poissa huippupaikoilta siitä huolimatta, että peliä pelataan pääosin omalla kenttäpuoliskolla, vaatii toppareilta viikosta toiseen huippupeliä.

Murillon tai Milenkovicin poissaolot voisivat romuttaa korttitalon rakenteita pahasti. Toisaalta hyökkääjän kyky päättää vastaiskut tehokkaasti on tulokselle aivan yhtä tärkeää, joten 12 maalin Wood on syytä löytyä avauskokoonpanosta mahdollisimman usein myös jatkossa. Toki myös vastustajat voivat keksiä kauden vanhetessa keinoja nollata Forestin uhat, kiertää ansoja tai vastaprässätä niin, että punapaidat ovatkin itse haavoittuvassa ja organisoimattomassa tilassa vastaanottaa hyökkäystä.

On tietyllä tapaa tyylikästä, että Nottingham menestyy juuri Nuno Espirito Santon alaisuudessa. Se tuo kaikuja menneisyydestä, ajoilta, jolloin seura oli lähes yhtä kuin sen suuruuden luonut herrasmies. Myös silloin tärkeintä oli luoda oma tapa menestyä, ei kopioida muita seuroja tai muodissa olleita tapoja pelata. Niin kuin Clough, myös Nuno luo omaa polkuaan. Ei tilastojen, todennäköisyyksien vaan omien periaatteiden ja arvojen kautta.