Valioliigan hyvät, pahat ja rumat – Aitio ennusti englantilaisjoukkueiden näkymät tulevalle vuodelle: ”Rahalla ei saa sitä, mikä on joukkuepallopeleissä kaikista olennaisinta.”
Aitio valoi uudenvuoden tinat Valioliigan joukkueille. Takan reunukselta avautui toiveikkuutta ja kärsimystä vuodelle 2026.
Hetkinen! Arsenalin uuden vuoden tinat yhdistyvät epäilyttävästi ison pokaalin muotoiseksi – vai onko niitä jopa kaksi? Yhteen tinoista näyttää muodostuvan vielä hieman epäileväiset, jopa pelokkaat kasvot mieheltä, joka mielisi löytää reitin pokaalien luokse.
Arsenalin pelaajamateriaali on niin laaja, että jokaiselle pelipaikalle löytyy kaksi erinomaista vaihtoehtoa. Mikel Arteta joutuu keväällä nuoren manageriuransa kovimpaan testiin. Joukkueen puolustaminen ja erikoistilannepelaaminen ovat viritettynä niin äärikovalle tasolle, että se riittää kauan odotettuun pytyn nostamiseen joko Valioliigassa tai Mestarien liigassa.
Ja niin pitääkin. Karu fakta on se, että Arsenal on voittanut kuluvalla vuosikymmenellä yhtä paljon (tai vähän) pokaaleja kuin ikivihollisensa Tottenham Hotspur – ja siitä edellisestä tulee keväällä jo kuusi vuotta.
Tulevana vuonna pitkä odotus palkitaan.
”Aston Villa on kerännyt pinnoja hurjalla tahdilla – peräti noin 17 yli pisteodottamansa.”
Kas vain. Tämä tina alkaa muovautua keski-ikäisen espanjalaisen miehen muotoon: ihan kuin hänellä nousisivat jalat ilmaan ja takkikin lentäisi päältä. No, tämä taitaa kuvastaa lähimenneisyyden tapahtumia legendaarisen Villa Parkin uumenissa.
Aston Villan päävalmentajalle Unai Emerylle jäi hampaankoloon Englannista, kun Arsenal-ajanjakso päättyi tylysti vuonna 2019. Aston Villan nostaminen Mestarien liigaan ja nyt vastoin kaikkia odotuksia jopa mestaruustaisteluun on paras tapa henkilökohtaiselle kunnianpalautukselle.
Emeryä kiehtonee ajatus siitä, että hänen valmentamansa Aston Villa yllättäisi kaikki ja voittaisi Arsenalin nenän edestä Valioliigan. No, se olisi jo liikaa. Aston Villa on kerännyt pinnoja hurjalla tahdilla – peräti noin 17 yli pisteodottamansa.
Pientä pudotusta on väistämättä luvassa, mutta villejä tuuletuksia ja Mestarien liigan paikkaa saadaan keväällä Villa Parkilla silti juhlia – niin vahvoissa kantimissa on joukkueen pelaaminen.
Mitäs tämä on? Seuraavan joukkueen tinoista alkaa muodostua… jalkoja? Ne näyttävät oikeastaan hieman vaivaisilta, nurmen pintaan väsymyksestä lyyhistyviltä jaloilta. Se ei tiedä kovin hyvää, kun Valioliigassa on vielä puolet kaudesta pelaamatta.
Päävalmentaja Andoni Iraola on luonut rannikkokaupungin tuulimyllyjä vastaan taistelevalle verrattain pienelle joukkueelle Valioliigan prässäävimmän pelitavan. Antoine Semenyon, Justin Kluivertin ja Marcus Tavernierin jalat tikkaavat hurjaa vauhtia, kun Bournemouth iskee vastustajaan kiinni ja lähtee pallonriiston jälkeen eteenpäin.
”Valioliiga on kasvanut sarjana niin isoksi, että isot näyttävät siellä helposti pienuutensa ja pienet suuruutensa. ”
Korkea prässi on kaksiteräinen miekka. Pelitavan toteuttaminen vaatii energiatasojen ja fokuksen säilymistä läpi pitkän kauden – mielen ja ruumiin saumatonta yhteistyötä jokaiselta kentällä olevalta 11 pelaajalta.
Bournemouthin pelaajamateriaali ei ole kilpailijoihinsa verrattuna laajin mahdollinen. Europelisijat jäänevät haihatteluksi, mutta ainakin joukkueen peleissä sattuu ja tapahtuu.
No nyt on kaunista… Tinat alkavat muovautua sydämen muotoon. Voivatko tällaiset ällöttävän romanttiset ennustukset olla mahdollisia kylmää kapitalismia palvovassa Valioliigassa ja hyväosaisuutta henkivässä Länsi-Lontoossa?
No voivat, kun kyse on Brentfordista!
Päävalmentaja Keith Andrews on osoittanut, että vahvan identiteetin jalkapalloseurat ovat isompia kuin yksikään pelaaja, päävalmentaja tai seurajohtaja. Andrews on olemattomalla päävalmentajakokemuksella jalostanut Thomas Frankin vuosien ajan kehittämää pelisapluunaa eteenpäin.
”Brentfordin kaltaisen seuran on helppo sulattaa sydämiä Chelsean ja Manchester Unitedin kaltaisten porsastelijoiden keskellä.”
Igor Thiago ja Kevin Schade ovat astuneet Bryan Mbeumon ja Yoane Wissan saappaisiin tavalla, minkä ei pitänyt olla mahdollista.
Valioliiga on kasvanut sarjana niin isoksi, että isot näyttävät siellä helposti pienuutensa ja pienet suuruutensa. Brentfordin kaltaisen seuran on helppo sulattaa sydämiä Chelsean ja Manchester Unitedin kaltaisten porsastelijoiden keskellä.
Eivät rahkeet taida europelisijoituksille riittää, mutta putoamista ei tarvitse – taaskaan – pelätä.
Ja lisää sydämiä. Tinat tarjoavat selvästi rakkaudellista vuotta vahvojen identiteettien seuroille. Ainoa, joka voi haastaa Brentfordin aseman Valioliigan kokonaisvaltaisimman identiteetin seurana, on Brighton & Hove Albion.
Brighton alkaa olla oman pitkäjänteisen hyvän työnsä vanki. Vuosittain estradille astuu tuoreita mediaseksikkäitä seuroja. Brighton saa kulkea tutkan alla, kun sen tasapainoinen keskikastin suorittaminen otetaan jo itsestäänselvyytenä. Jotkut pitävät jopa pettymyksenä, jos Brighton ei selviydy kymmenen parhaan joukkoon tai europeleihin. Tällaiset puheet kertovat, miten ylisuorittaminen hämärtää realiteetteja.
”Brighton on Brentfordin tapaan seura, jossa identiteetti määrää kaiken.”
Brightonin kuuluukin sijoittua useammin Valioliigan kymmenen huonoimman kuin kymmenen parhaan joukkoon. Sellainen on jalkapallon ravintoketju. Ja Brightonissa tunnistetaan asema tässä ravintoketjussa – ei siellä panikoida, vaikka ympäröivä maailma panikoisi sen puolesta.
Brighton on Brentfordin tapaan seura, jossa identiteetti määrää kaiken. Siksi päävalmentajana voi työskennellä 32-vuotias Fabian Hürzeler. Identiteetti ratkaisee, ei nimi tai ikä.
Identiteetti, identiteetti ja identiteetti. Siksi Brighton on Brentfordin tapaan sydänten seura myös vuonna 2026.
Kengänpohja? Näyttääkö tuo tina nappulakengän mutaiselta pohjalta? Johan nyt. Tämän tinan täytyy olla valettu Valioliigan peribrittiläisimmälle jalkapalloseuralle – kuolevalle luonnonvaralle sarjan globaalin pintakiillon katveessa.
Brittifutisromantiikka ei pelasta Burnleyn sarjapaikkaa. Päävalmentaja Scott Parker ansaitsee huonoista tuloksista huolimatta kunniaa: joukkue on sitkeä ja haastanut vastustajansa peli toisensa jälkeen uskottavasti heikosta pelaajamateriaalista huolimatta. Jos joukkueen parhaana pelaajana loistaa Lesley Ugochukwu, kaikella kunnioituksella nuorta ranskalaispelaajaa kohtaan, on sen paikka Championshipissä eikä Valioliigassa.
Mutta se kengänpohja? Burnley osaa puolustaa, kuten englantilaiset joukkueet parhaimmillaan osaavat puolustaa – kollektiivina ja rouheasti. Joukkueessa on jo Sean Dychen ajoilta luotu perinne pallojen blokkaamisesta.
Voi tuota kengäntapaista tinaa tulkita tylymminkin. Kenkää tulee taas ainakin hetkeksi Valioliigasta kauden päätteeksi.
Rahaa, rahaa – pidäkkeetöntä rahaa! Astuinko juuri kapitalistien nirvanaan? Tinat näyttävät kopioituvan seteleiksi, suuriksi seteleiksi, suoranaisiksi setelitukoiksi. Sadoiksi, tuhansiksi, miljooniksi, miljardeiksi… Euroiksi, punniksi ja dollareiksi.
Taidan kävellä jälleen Länsi-Lontoossa, mutta Brentfordin tinasydämet ovat vaihtuneet pohjattomat taskut täyttäviin tinakolikoihin.
Voi Chelsea, Chelsea. Rahalla saa lähes kaikkea, mutta sillä ei saa sitä, mikä on joukkuepallopeleissä kaikista olennaisinta: sielu. Stamford Bridgellä stadionina on sielu, mutta nykyiseltä joukkueelta se puuttuu.
”Eivät he kävele tässä hetkessä ymmärtäen, mille he pelaavat ja mitä he edustavat. ”
Kun Enzo Fernandez tai Reece James kantaa kapteeninnauhaa, he näyttävät oikeilta miehiltä väärässä paikassa. Ei heistä ole johtamaan Chelseaa sinne, minne se järjettömällä rahankäytöllään kuuluisi, eli Valioliigan mestariksi.
Kun Chelsean pelaajat juoksevat nurmella, heidän itseymmärryksensä ei ole tarpeeksi vahva. Eivät he kävele tässä hetkessä ymmärtäen, mille he pelaavat ja mitä he edustavat. Päävalmentaja Enzo Maresca on siksi tekemättömässä paikassa: kyllä hän osaa valmentaa jalkapalloa, mutta ei hänestä ole pelastamaan sieluttomasti johdettua seuraa ja kasattua pelaajamateriaalia.
Tinat sen kertovat: Chelsealla on rahaa myös vuonna 2026.
Hymyilevä työläinen… Nyt tinat näyttävät pomppivan, lähestulkoon samaan tapaan kuin ihmiset ovat pomppineet penkeiltään ylös useaan otteeseen parin viime vuoden aikana Selhurst Parkilla. Muotokin vaikuttaa aika selvältä – vahvaa aksenttia puhuvalla duunarilla näyttäisi kaartuvan jopa vieno hymynkare rouheille kasvoille.
Crystal Palace elää seurahistoriansa kukoistusjaksoa, eikä siihen näyttäisi olevan tulossa muutosta vuoden 2026 aikana. Ei, vaikka Kuopiosta asti käytiin hetkellisesti laittamassa hymynkareet alaspäin Etelä-Lontoossa.
”Nautitaan nyt, yhdessä, tästä ohikiitävästä hurmasta!”
Duunari on kuitenkin duunari – myös huippujalkapallon ravintoketjussa. Pieni epäilyksen varjo näyttää kaartuvan näiden hymyilevien hahmojen päälaelle.
Oliver Glasner, valmentajamme. Marc Guehi, kapteenimme. Jean-Philippe Mateta, maalitykkimme. Vaan miten kauan? Me rakastamme teitä, mutta lienette täällä rosoisen Selhurst Parkin kupeessa vain ohikulkumatkalla, kuten jalkapallomaailman suuret yleensä?
Äh, väliäkö sillä. Johan tässä on vuosisata kärsitty ilman menestystä. Nautitaan nyt, yhdessä, tästä ohikiitävästä hurmasta!
Tämä menee jo liian pitkälle! Yrittävätkö tinat kertoa jotain, pilkata minunkin ajatteluani vuosien takaa? Miksi muuten ne alkaisivat muovautua skotlantilaisiksi otsarypyiksi. Ja nuo otsarypyt kyllä kaikki jalkapalloihmiset tunnistavat usean vuosikymmenen ajalta.
Kyllä, kyllä. Taisin jo 10 vuotta sitten ajatella ääneen tai jopa kirjoittaa, että David Moyesin metodeilla ei voi pärjätä enää tämän päivän Valioliigassa. Ja siellä hän taas kävelee, Evertonin managerina kuin olisi 2000-luvun alkupuolisko, taistelemassa jopa europelisijoituksista.
Nämä tinat pilkkaavat nyt omaa ahdasta ajatteluani, eikä niitä voi tulkita kuin yhdellä tavalla: kaikkien harharetkien jälkeen 2026 tulee sittenkin olemaan Moyesin vuosi.
Mikään ei muutu. Tämä yksi tinoista ei muovaudu oikein mihinkään suuntaan. Miksi tämä ei toimi? Teinkö jotain väärin? Se vain on ja pysyy, samanlaisena koko ajan.
Aivan kuin… se kolmas seura Länsi-Lontoosta?
”Fulham on taas keväällä Valioliigan keskikastissa ja kukaan ei muista sitä enää seuraavana päivänä kauden päättymisen jälkeen.”
Se, joka on aina kymmenentenä. Joukkue, joka tekee aina kymmenenneksi eniten maaleja ja päästää niitä kymmenenneksi vähiten? Joukkue, jolla on aina Valioliigan kymmenenneksi paras ykköshyökkääjä, kymmenenneksi paras ykkösmaalivahti, kymmenenneksi paras ykköstoppari ja kymmenenneksi paras päävalmentaja.
Jos nyt oikein tulkitsen tätä tinaa, Fulham on taas keväällä Valioliigan keskikastissa ja kukaan ei muista sitä enää seuraavana päivänä kauden päättymisen jälkeen.
Päähän tässä hajoaa! Nyt räjähti koko takka. Ja miksi näistä tinoista lähtee niin kamalaa mekkalaa? Kovasti räiskyy, mutta en nyt oikein hahmota, mitä tästä on muovautumassa. Valioliigan mestari? Ei kai nyt sentään. Mestarien liigan voittaja? Nyt kuulostaa jo suuruudenhullulta.
Jos räjähtäneestä takasta kimpoilee suuruudenhulluja tinoja ympäriinsä, täytyy kyseessä olla Leeds United. Kuinkahan monta vuotta joukkueen olisi pitänyt pelata alasarjoissa, jotta paikalliset olisivat tajunneet, että he eivät kilpaile enää samassa kastissa Liverpoolin ja Manchester Unitedin kanssa?
”Farke on myös todistanut, että kykenee vihdoin sopeutumaan pelillisesti Valioliigan vaateisiin.”
No, sitä tuskin tulee tapahtumaan.
Leedsissä moni asia näyttää silti taas valoisalta. Kulttivalmentaja Marcelo Bielsan hurjan ajanjakson jälkeen joukkue seilasi hetken aikaa ulapalla, mutta nykyinen manageri Daniel Farke on sopinut hyvin pähkähulluun ympäristöön. Farke on myös todistanut, että kykenee vihdoin sopeutumaan pelillisesti Valioliigan vaateisiin.
Jopa pääpelaajien kruunaamaton kuningas Dominic Calvert-Lewin on noussut synkän loukkaantumiskierteensä jälkeen loistoon Farken aiempaa suoraviivaisemmassa pelitavassa.
Voi tätä räjähdyksestä aiheutunutta sotkua! Sellaisen Leeds United jättää aina ennemmin tai myöhemmin jälkeensä, mutta vuosi 2026 menee vielä positiivisissa merkeissä, ja sarjapaikka säilyy.
Nyt menee siveettömäksi, pakko sensuroida. Nuo tinathan näyttävät… toisiaan vasten miekkailevilta sukupuolielimiltä? Herranen aika, nyt menee hyvän maun tuolle puolen.
Puhutaan mieluummin kukkotappelusta.
Hallitsevan mestarin Liverpoolin legendapelaajan Mohamed Salahin ja päävalmentajan Arne Slotin välisen valtataistelun viimeistä tanssia ei ole vielä tanssittu. Tinoista on tulkittavissa, että draamaa on luvassa vielä talvella, kun Salah palaa Afrikan-mestaruuskilpailuista takaisin Merseysidelle.
”Mestaruus on menetetty, mutta Liverpool parantaa – kunhan vain Salah ja Slot laskevat miekkansa.”
Yksi tinoista näyttäisi silti heijastavan orastavaa toivonkipinää. Niin, kyllähän Liverpool on parantanut talven edetessä – ja kaiken järjen mukaan palasten loksahdellessa kohdalleen kohentaa vielä huomattavasti lisää tulevina kuukausina. Kesän superhankinnoista ainakin Hugo Ekitike ja Florian Wirtz nousevat hiljalleen täyttämään odotuksia.
Mestaruus on menetetty, mutta Liverpool parantaa – kunhan vain Salah ja Slot laskevat miekkansa.
Jotain uutta, jotain vanhaa. Nämä tinat näyttävät jollain tavalla tutuilta, mutta eivät sittenkään. Jotenkin uudistetulta versiolta jostain vanhasta, joka kerran oli meidän kaikkien silmien edessä kirkkaana ja loistavana.
Kas, niinhän se on. Menestysmanageri Josep Guardiola, mutta hänen taustallaan korviin kuiskailee Jürgen Kloppin vanha padel-kaveri Pep Lijnders. Siksikö pelaaminenkin näyttää joissain hetkissä hieman kontrolloimattomammalta kuin Guardiolan hurjimpina vuosina? Siksikö Manchester City laittoi jopa bussin parkkiin syksyllä Arsenalia vastaan?
Mene ja tiedä.
”Jostain syystä Arsenalin tinoista kuului pientä tärinää, kun näitä tulkitsin.”
On tuossa jotain muutakin. Erling Haaland ja Phil Foden. Tuttuja tähtiä, mutta jotenkin uusina. Haaland taas vanhana tuttuna maalimonsterinaan, Foden aivan supervedossa kasipaikalla. Ja laidalla Jeremy Doku, joka kikkailee kuin ennenkin mutta nykyään tehokkaasti.
Jostain syystä Arsenalin tinoista kuului pientä tärinää, kun näitä tulkitsin.
Hyi! Ummehtunut löyhkäys. Nytpä muovautuikin suuri ja ainakin omasta mielestään mahtava tina. Vaan miksi kaikki muut tinat tuntuivat hetkellisesti tirskuvan tai jopa nauravan tälle arroganssille pullistelijalle?
Ja miksi siitä tulee tuollainen ummehtunut löyhkäys. Ihan kuin tuo pullistelu kumpuaisi jostain kaukaa 1990-luvulta. Olenko menettämässä järkeni?
Manchester Unitedin kohdalla voi silti puolentoista vuosikymmenen odotuksen jälkeen nähdä viitteitä paremmasta huomisesta. Päävalmentaja Ruben Amorim on saanut työrauhan, vaikka alku hänen alaisuudessaan on ollut kaikkea muuta kuin helppo. Joukkueeseen on syntymässä vihdoin jonkinlainen koheesio, joka sieltä on pitkään puuttunut.
Myös peli on toiminut. Jos oikein tulkitsen tuota tinasta kumpuavaa levollista hymyä, europelittömyys on Unitedin suurin kilpailuetu kevään aikana. Joukkue voi keskittyä vain ja ainoastaan Valioliigaan, kun kilpailijat huhkivat eurokentillä.
Vielä kuuluu tirskuntaa tuon suunpieksijän ympärillä, mutta ainakin Mestarien liigaan se näyttäisi palaavan vuonna 2026.
Sykleissä. Niissä muovautuvat tinat ja Newcastle United. Jos kaudet voivat toistaa itseään, Newcastlessa saatetaan miettiä, oliko nyt menossa kausi 2023–2024 vai 2025–2026. Niin samaa kaavaa tarina jälleen etenee.
Takana on hieno kausi ja pääseminen Mestarien liigaan. Käynnissä ovat lupaavat otteet Mestarien liigassa ja vaikeudet Valioliigassa. Vuosikierto lupaa hyvää taas syksylle 2026: silloin edessä on uuden hyvän kauden alku!
”Inhottaa näin negatiiviset tinat, mutta Saudi-Arabian kuningashuone ei näytä näissä osoittavan rakkautta Koillis-Englantia kohtaan tulevanakaan vuonna.”
Mutta miksi maailman rikkaimman jalkapalloseuran tinoista ei pulppua setelinippuja kuten Chelsean kohdalla konsanaan? Eihän vain Saudi-Arabian hallinto olisi saavuttanut poliittisia tavoitteitaan urheilun saralla ja menettänyt kiinnostustaan Koillis-Englannin kehittämiseen?
Inhottaa näin negatiiviset tinat, mutta Saudi-Arabian kuningashuone ei näytä näissä osoittavan rakkautta Koillis-Englantia kohtaan tulevanakaan vuonna.
Kreikkalainen sirkus: alamäki, ylämäki, alamäki… Kun takana on puolikas kausi, ja viiteen kuukauteen on mahtunut jo kolme eri päävalmentajaa, Sean Dychen askelmerkit eivät näytä kovin lupaavilta tulevalle vuodelle.
Peribrittiläinen Dyche on saattanut luulla palaavansa kotikaupunkinsa Nottinghamin rouheaan jalkapalloseuraan, mutta tosiasiassa hän on saapunut kreikkalaiseen sirkukseen. Ja tämä sirkus ei tunnusta minkäänlaista logiikkaa, vaan ainoastaan pääomistajan Evangelos Marinakiksen ailahtelevaista ja herkkää tunne-elämää.
Marinakiksen tunteet ovat tuoneet yksittäisiä hyviä jaksoja, mutta pitkällä aikavälillä ne eivät ole jalkapalloseuran menestysresepti – tai päävalmentajalle tae työpaikasta.
Forestin ei silti tarvitse pelätä, että omistajan ailahteleva impulssikontrolli veisi joukkueen ainakaan vielä vuonna 2026 takaisin Championshipiin. Tinat kertovat, että se ei ole Forestin hyvyyttä vaan enemmänkin sarjataulukossa takana olevien kilpailijoiden huonoutta.
Pulssi! Kapasiteetiltaan Englannin kymmenenneksi suurimmalla jalkapallostadionilla on taas elämää! Takan ympärillä käy lievä tuulenvire, joka on kuin henkäys kaukaa Koillis-Englannista, maan unohdetulta seudulta ja johtavasta Brexit-kaupungista.
Stadium of Light ei ole enää kuvainnollisesti himmenevän valon stadion, vaan sytytetyn valon stadion. Hurmos kantaa sarjapaikan säilyttämiseen, mikä on sarjanousijalle tärkein asia.
”Tuloskäyrä taantuu väistämättä keväällä, mutta elämä on palannut vaikeuksista kärsineeseen kaupunkiin.”
Puheet europelisijoituksista ovat höpöä. Sunderlandin tuloskunnossa paljon on perustunut hurmokseen ja erityisen vahvaan kotipelaamiseen. Maaliodottamaa joukkue on luonut toiseksi vähiten Valioliigassa ja pisteodottamataulukossa Sunderland on neljänneksi viimeisenä, vain niukasti putoamisviivan yläpuolella.
Stadium of Lightilla ei puhuta maali- tai pisteodottamista. Tuloskäyrä taantuu väistämättä keväällä, mutta elämä on palannut vaikeuksista kärsineeseen kaupunkiin.
Vain yksi seura maailmassa osaa esittää täydellisesti itseään. Tinat eivät kerro mitään, koska niiden ei tarvitse.
Maailmassa on yksi jalkapalloseura, joka osaa tehdä itsestään parempaa parodiaa kuin kukaan ulkopuolinen. Se on Tottenham Hotspur.
Tinat näyttävät tylsistyneiltä. Eivät nekään jaksa kertoa samaa ennustusta jokaisen vuoden vaihteessa.
Päävalmentaja peluuttaa liian passiivista jalkapalloa. Tulostakaan ei oikein tule. Päävalmentaja saa potkut, ja hänet korvaa joko Iso Nimi tai Hyökkäävän Jalkapallon Peluuttaja. Tai sitten kumpikin vuoron perään.
Stadionilla nuristaan. Pelaajat ovat mukavoituneita. Mitään ei voiteta, mutta se ei haittaa. Onhan siellä taas seuraava kausi. Ja uusi vuosi 2027, jolloin…
Malja heille, jotka välittävät. Niin. Loppua kohti tulee suru. Enää muutama tina jäljellä. Tietty toivottomuuden tunne kirkuu jo takasta tärykalvoja halkoen ja pyytää pelastusta.
”Viekää meidät takaisin kotiin” nuo äänet tuntuvat huutavan. Kotia ei vain enää ole. Sen tilalla on tunnotonta asuinaluetta.
Jäljellä on massiivinen yleisurheilustadion, jonne eksyneet sielut vaeltavat kotikaduiltaan viikko toisensa jälkeen katsomaan, kun 11 pelaajaa ja vaihtopelaajat eivät jätä sieluaan kentälle.
”Ja miten tämä kaikki liittyy West Ham Unitediin? Niin, ei mitenkään.”
Kannattajat kulkevat niiltä Itä-Lontoon kulmilta, jonne kerran vastustajat inhosivat tulla pelaamaan. He kulkevat kohti päällisin puolin hulppeaa yleisurheilustadionia, jonka yläriveiltä vanhat englantilaiset silmät eivät meinaa tunnistaa, mikä numero on kenenkin palkkasoturin pelipaidassa.
Hänet sentään tunnistetaan: Jarrod Bowen! Hän on kuten fanit ovat: hän välittää. Hän tietää, missä vastustajan maali on ja osaa laittaa pallon sinne. Hän näyttää intohimoa – sitä, että jalkapalloa on kiva pelata.
Pelin jälkeen eksyneet sielut haluaisivat nostaa maljan Bowenille, joka välittää, mutta eihän täällä yleisurheilustadionin lähellä myydä muuta kuin hienostelevien snobien pahanmakuisia juomia.
No, kävellään sitten tutuille kulmille ja palataan taas kahden viikon päästä. Kunnes ei enää palata.
Ja miten tämä kaikki liittyy West Ham Unitediin? Niin, ei mitenkään.
Kuolonkorina. Viimeinen tina ulos takasta. Eivät toivottomat kirkaisut tulleet pelkästään Itä-Lontoosta. Nämä äänet eivät tosin enää ole kirkaisuja, ne ovat korahduksia.
Tina sulaa, kunnes siitä ei ole enää mitään jäljellä. Täysin tyhjää ja epätoivoista.
Tuntuu kuin pelaisin joukkueessa, joka on kerännyt kauden puoliväliin mennessä kolme pistettä 19 ottelusta. Ei yhden yhtä voittoa. Yritän saada tinan epätoivoisesti kasaan. Täysin absurdi ajatus maailman kovatasoisimmassa jalkapallosarjassa.
Kolme pistettä 19 ottelusta. Annan sen sulautua tajuntaani, kuten viimeinen tina on sulanut olemattomiin.
Ei enää edes korahduksia. Vain sudet ulvovat jossain Molineuxin lähistöllä, Wolverhamptonin hämärtyneillä kaduilla Länsi-Midlandsissa.
Ne ulvovat uutta elämää vuodelle 2026.
