Kaksi nahkaista amulettia, joiden sisään on ommeltu hippunen kotimaan hiekkaa. Punaisesta American Legend -tupakka-askista repäisty pahvipala, jonka taakse on kirjoitettu sinisellä kuulakärkikynällä viisi puhelinnumeroa. Viimeisen numeron seiskat on painettu kynällä useaan kertaan, selventämiseksi.

Nämä tavarat ovat vainajan koko jälkeenjäänyt omaisuus. Vainajaa kutsutaan koodinimellä PM390016, sillä mitään muuta hänestä ei tiedetä. Hänen omaisuuttaan säilytetään Minigrip-pussissa kenkälaatikon kokoisessa pahvilaatikossa Milanon yliopiston oikeuslääketieteellisen tiedekunnan kellarikerroksessa. Samanlaisia laatikoita on kellarissa yli sata, kattoon asti ulottuva hyllyllinen. Jokaisen laatikon kylkeen on kirjoitettu mustalla tussilla samanlainen numerokoodi.

Yhdessä laatikossa – PM390047 – on kolmeen osaan hajonnut Nokian kännykkä ja muovikääre. Puhelimen sitruunankeltainen takakansi on irronnut mutta ehjä, akun reunoista musta maali on hankautunut pois. Ruoste on syövyttänyt jälkiä SIM-kortin ympärille, oranssit tahrat ovat tarttuneet myös muovikääreeseen. Sen piti suojata kännykkää suolaisilta vesiroiskeilta.

PM390010: kaksi kahdenkymmenen euron seteliä. PM390037: hammasharja. PM390017: musta kuminen rannerengas. PM390052: kaksi kymmenen Libyan dinaarin seteliä, SIM-kortti, tyhjäksi paineltu Votrex 50 -kipulääkepillerilevy, ruutuvihosta repäistyyn paperipalaan kirjoitettu puhelinnumero.

Laatikoissa on myös toisenlaista omaisuutta: luunäytteitä, hampaiston jäljennös tai yksittäisiä hampaita, hiuksia. Ne ovat kallisarvoisia johtolankoja. Niiden avulla voidaan selvittää, oliko esimerkiksi PM390016 mies vai nainen. Minkä ikäinen hän oli? Millaiset hänen etniset piirteensä olivat?

Mutta siihen suurimpaan kysymykseen esineet eivät vastaa: kuka PM390016 oli? Se selviää vain, jos PM390016:n omaiset tai ystävät ottavat yhteyttä.

PM390016:n kuolinpäivä on kuitenkin tiedossa. Se on sama kuin kaikilla muillakin, joiden omaisuus on laatikossa tässä hyllyssä.

Aikaisin lauantaiaamuna 18. huhtikuuta 2015 Misratan lähistöllä Libyan rannikolla PM390016 nousi laivaan.

Laiva oli vanha kalastusalus, jonka oli määrä viedä noin 800 ihmistä Eurooppaan. Salakuljettajat lastasivat matkustajat ensin kumiveneisiin, parisataa ihmistä kerrallaan. Kumiveneet ajettiin kahdeksan kilometrin päässä rannasta odottavaan alukseen.

Kansipaikka laivalla maksoi noin 800 dollaria. Halvimmalla paikka irtosi ruumasta. Matka täyteen ahdetussa pimeässä ja lukitussa ruumassa maksoi 300 dollaria. PM390016 oli todennäköisesti maksanut itselleen kansipaikan.

Alus oli todettu merikelvottomaksi. Sellaisilla laivoilla ei ole kalastajille enää muuta virkaa kuin romutukseen myynti. Salakuljettajat suostuvat maksamaan niistä hiukan enemmän. Tämä alus oli salakuljettajille erityinen onnenpotku, sillä se oli lähes kaksi kertaa isompi kuin kalastusalukset yleensä. Siihen saattoi ahtaa enemmän ihmisiä ja tehdä tavallista suuremman voiton: 250 000–500 000 dollaria, josta oli vähennettävä vain merikelvottoman laivan hinta.

Salakuljettajat jättivät kaksi miestä laivan kapteeneiksi. Tunisialainen Mohammed Ali Malek, 27, ja syyrialainen Mahmud Bikhit, 25, saivat satelliittipuhelimen, johon oli tallennettu Italian rannikkovartioston numero.

Joitakin tunteja myöhemmin Italian rannikkovartiosto sai hälytyksen laivalta. Koska yhtään partioalusta ei ollut lähistöllä, portugalilainen King Jacob -niminen kauppalaivaston alus vastasi avunpyyntöön. Päästyään kalastaja-aluksen lähelle King Jacobin miehistö laski alas köysitikkaat.

Silloin ruorissa ollut Malek yllättäen käänsi laivan. Kaksikymmentämetrinen kalastusalus törmäsi 150-metrisen King Jacobin kylkeen. Isku keikautti täyteen ahdetun laivan ihmislastia juuri sen verran, että se kääntyi ensin kyljelleen ja sitten ympäri. Vesi valtasi ruuman ja konetilan, ja alus upposi saman tien. Ne 28 ihmistä, jotka pelastuivat, olivat niitä, jotka olivat maksaneet kansipaikasta ja jotka osasivat uida.

Heidän joukossaan olivat Malek ja Bikhit.

Poliisin tehtäväksi jäi selvittää, kuka oli vastuussa törmäyksestä. Se osoittautui sillä kertaa helpoksi. Kaksikymmentäkuusi ihmistä antoi tapahtumista samanlaisen version ja nimesi Mohammed Ali Malekin ja Mahmud Bikhitin laivan kapteeneiksi. Nämä pidätettiin syytettyinä murhasta ja haaksirikon aiheuttamisesta. Laiva oli liikkeellä ylilastissa ja ilman valoja pimeässä yössä, eikä yhdelläkään matkustajalla ollut pelastusliivejä.

Oikeudenkäynnissä Catanian alueen syyttäjä Andrea Bonomo vaati kummallekin 18 vuoden vankeustuomiota. Lopullinen tuomio langetetaan loka-marraskuussa.

Vaikka Malek ja Bikhit ovat lain edessä ihmissalakuljettajia, he eivät käärineet laivan ajamisesta voittoa. He ovat salakuljettajien alinta kastia, niitä, jotka värvätään ruoriin mutta jotka pyrkivät Välimeren yli samoista syistä kuin muutkin. Heidät erottaa muista matkaajista vain se, ettei heillä ole varaa maksaa ylityksestä. Kapteeniksi suostuminen takaa ilmaisen matkan.

”Salakuljettajat käyttävät heitä hyväkseen”, sanoo syyttäjä Andrea Bonomo. Hän vastaa Catanian alueen mafia-tapauksista ja ihmiskaupasta. Kun kaupungin satamaan tuodaan mereltä pelastettuja ihmisiä, Bonomon tehtävä on selvittää, kenen taskuun rahat laittomasta ylityksestä päätyivät.

Usein käy niin, että Bonomolla on todisteita tai vähintään vahvoja epäilyjä verkoston toisessa päässä olevista rikollisista.

”Videoita, puhelinkeskustelujen äänityksiä, kännykkänumeroita”, syyttäjä luettelee. ”Mukana on sekä libyalaisia että muita. Eritrealaisia esimerkiksi.”

Mutta Libyassa sen enempää kuin Eritreassakaan ei ole pitkään aikaan ollut toimivaa oikeuslaitosta, jonka kanssa Bonomo voisi tehdä yhteistyötä. Siksi ketään ei pidätetä.

Laivojen kapteeneina toimineet ihmiset tuomitaan yleensä kolmeksi, neljäksi vuodeksi vankeuteen. Joskus pidemmäksi aikaa, jos ylityksen aikana matkustajia on kuollut tungokseen tai moottorin päästöihin tukehtuneina. Ihmissalakuljetus on tuottoisaa bisnestä olemattomin riskein.

Haaksirikkoa seuraavana päivänä Italian pääministeri Matteo Renzi järjesti tiedotustilaisuuden ja vaati koolle EU:n ylimääräistä huippukokousta. Eurooppa alkoi vähitellen herätä todellisuuteen, jonka kanssa Italia oli kamppaillut vuosikausia. Viikkoa ennen haaksirikkoa Välimereltä oli pelastettu 5 629 ihmistä yhden ainoan viikonlopun aikana. Tavallisesti alkuvuoden kova merenkäynti vähentää ylitysyrityksiä. Viime vuonna niin ei käynyt.

Italian johtama ja yksin rahoittama Mare Nostrum -pelastusoperaatio oli päättynyt vuodenvaihteessa. Sen tilalle oli tullut EU:n ulkorajavirasto Frontexin johtama Triton-operaatio, jonka yhdeksän miljoonan euron kuukausittainen budjetti oli kolme kertaa pienempi kuin Mare Nostrumilla. Kuolleiden määrä nousi saman tien.

”Pakolaiskriisi.” Sana alkoi esiintyä sekä lehdistössä ja poliitikkojen puheissa.

YK:n pakolaiskomissaari António Guterres varoitti EU:ta: maailmassa on liikkeellä eniten pakolaisia sitten toisen maailmansodan.

Mutta EU työnsi päänsä hiekkaan. Jäsenmaat vänkäsivät vastaan, kun etulinjassa olevat Italia ja Kreikka vaativat pakolaisten tasapuolisempaa sijoittamista Eurooppaan. Niin kutsutun Dublinin sopimuksen mukaan turvapaikkahakemus on käsiteltävä siinä maassa, jossa hakija ensimmäiseksi rekisteröidään. Useimmille unionin maille sopi mainiosti, että ne maat olisivat edelleen Italia ja Kreikka.

”Emme voi ajatella, että kuolleet ovat numeroita. Kuolleet ovat ihmisiä”, pääministeri Renzi paukutti lehdistötilaisuudessa.

Hän ilmoitti, että Italia aikoo nostaa hylyn merenpohjasta.

”Haluamme antaa kuolleille ihmisarvoisen leposijan.”

Ja Matteo Renzi piti lupauksensa.

Hylky paikallistettiin kesän aikana. Se makasi 370 metrin syvyydessä, kansainvälisillä vesillä, 85 merimailin päässä Libyan rannikosta.

Italian sotilaslaivasto kävi alueella viiteen otteeseen viime vuoden heinäkuun ja joulukuun välillä. Pegaso-robotin avulla merenpohjasta hylyn ympäriltä nostettiin 169 ruumista, jotka kuljetettiin Sisiliaan, Melillin sotilastukikohtaan. Heidän ruumiinsa on nyt haudattu Sisiliaan, ja heidän omaisuutensa on laatikoissa Milanon yliopiston kellarissa.

Yksi heistä oli PM390016.

Tämän vuoden huhtikuun 18. päivä, tasan vuosi haaksirikon jälkeen, viisi sotilaslaivaston alusta aloitti nosto-operaation. Kaksikymmentämetrisen ja 150 tonnia painavan hylyn nosto vaati huolellista valmistelua. Ensin sen kaikki aukot piti tukkia, jotta jäljellä olevat ruumiit pysyisivät hylyn sisällä noston ajan. Sitten merenpohjaan vietiin varta varten rakennettu kehikko, joka kiinnitettiin hylkyyn.

Merenkäynti hidasti operaatiota useaan otteeseen. Kesti yli kaksi kuukautta ennen kuin hylky saatiin hinattua Melillin sotilastukikohtaan.

Koko operaation hinnaksi Italialle tuli yhdeksän miljoonaa euroa.

Heinäkuussa Sisiliassa on helvetillisen kuuma. Aurinko hehkuu pilvettömältä taivaalta, ilma on kuin pätsissä. Merenpohjasta nostettu sininen kalastusalus makaa lievästi kyljellään mustan rautakehikon varassa pressukatoksen alla, keskellä Melillin sotilastukikohtaa. Katoksen toisella puolella välkkyy Välimeri, ympärillä kohoaa teollisuusalueen piippuja.

Hylyn vasemmassa kyljessä repsottaa kaksi aukkoa. Etummaisen kohdalla pelti on käpertynyt sisäänpäin, toinen on siististi leikattu neliö. Palomiehet kulkivat aukkojen kautta sisälle ruumaan ja ruumasta ulos. Aukkojen kautta kuljetettiin yhteensä 458 ruumispussia.

Työ kesti kaksi viikkoa. Nyt se on tehty, ja operaation johto pitää lehdistötilaisuutta sotilastukikohdan ruokalassa. On heinäkuun 14. päivä. Paikalle on tullut parikymmentä toimittajaa, valtaosa Italiasta. Salissa istuu myös sotilaslaivaston ja aluehallinnon edustajia, palomiehiä ja Punaisen Ristin lääkintäjoukkoja.

Palopäällikkö Giuseppe Romano johti palomiesten työtä. Kun hän kertoo operaatiosta lehdistölle, hän ei mainitse sanallakaan sietämätöntä löyhkää, ei irtoavia ruumiinosia eikä laivan ruumassa odottanutta ihmislihan ja luiden massaa.

Palomiehet olivat suureksi osaksi nuoria parikymppisiä miehiä. Kukaan heistä ei ollut ennen joutunut vastakkain vuoden päivät merenpohjassa maanneiden hukkuneiden kanssa.

Romano leväyttää valkokankaalle PowerPoint-taulukon, jossa on laskettu matkustajien määrä per neliömetri, eri puolilta laivaa löytyneiden ruumiiden perusteella. Kannella luku on 0,85/m2, ruumassa 5,11/m2 – 45 neliömetrin tilaan oli siis ahdettu 203 ihmistä.

”Miten se on ylipäänsä mahdollista?” Romano kysyy. Hänen kasvoiltaan kuultaa järkytys.

Romanon kollega astuu esiin. Hänellä on kädessään taiteltu valkoinen paperiarkki, jonka hän avaa taitos kerrallaan.

”Tässä on yksi neliömetri. Tässä oli viisi ihmistä.”

Jos paperiarkilla seisoisi viisi ihmistä, heidän olisi seisottava aivan kiinni toisissaan. Jos ne viisi istuisivat, jonkun olisi istuttava muiden päällä.

Palopäällikkö Romanon vieressä salin edessä istuu oikeuslääkäri Cristina Cattaneo. Seinustalla seisoo Cattaneon tiimi sinisissä ja vihreissä kirurgin asuissa. Palomiesten työ on päättynyt, mutta oikeuslääkärien ja antropologien osuus on vasta alkamassa.

Italialaiset aikovat nimittäin paitsi tarjota kuolleille ihmisarvoisen leposijan myös selvittää, mikä nimi, syntymäaika ja -paikka hautakiveen kirjoitetaan.

Edessä oleva urakka on valtava. Näin suuri ruumismäärä on myös lääkäritiimille uusi asia. Jokainen ruumispussi on avattava ja sen sisältö tarkistettava: onko kyse yhdestä vai useammasta henkilöstä? Valtaosassa ruumasta nostetuista pusseista on useamman ihmisen jäännöksiä, jotka on eroteltava toisistaan. Sen jälkeen on suoritettava ruumiinavaus, otettava 3D-kuvat kallosta ja tarvittavat näytteet DNA-analyysiä ja muita tutkimuksia varten, tarkistettava vaatteet ja taskuista löytyneet henkilökohtaiset tavarat. Jokaisesta ruumiista on täytettävä monisivuinen lomake.

Tiedon täytyy olla mahdollisimman tarkkaa ja yksityiskohtaista, jotta myöhempi tunnistustyö helpottuu. Pelkkä DNA ei aina riitä. Kaikki on kirjattava ylös: tatuoinnit, puuttuvat hampaat, arvet ja murtumat.

Tiimi asuu paikan päälle pystytetyssä telttakylässä. Työpäivä alkaa kahdeksalta aamulla ja päättyy seitsemältä illalla, maanantaista lauantaihin. Sunnuntaina levätään.

Lopuksi on valmisteltava näytteet ja esineet lähetettäviksi Labanof-instituutin ruumishuoneelle Milanon yliopiston tiloihin. Tutkimusten kustannukset, 200 000–300 000 euroa, maksetaan yliopistojen budjetista.

Toistaiseksi ruumispussit odottavat Punaisen Ristin valtavissa kylmärekoissa sotilastukikohdan hallissa. Hallin ympärillä leijuu kalman haju.

Oikeuslääkäri Cristina Cattaneon työhuone on Milanossa, kaksi kerrosta PM160039:n pahvilaatikon yläpuolella. Elokuun alussa hän istuu siellä antamassa haastattelua, vaikka oikeastaan hän on lomalla. Oikeuslääkärien työ Sisiliassa jatkuu syyskuussa.

Jo vuosi sitten hän alkoi koota vapaaehtoisten työryhmää kolmestatoista italialaisesta yliopistosta, jotta paikalla Melillissä voisi olla jatkuvasti 12–20 oikeuslääkäriä ja antropologia. Hän myös koulutti palomiehet, jotka nostivat ruumiit laivasta.

Cattaneo on toiminut oikeuslääkärinä yli 20 vuotta. Se ei ole kovin iloista työtä. Hän on avustanut oikeutta murhatutkimuksissa ja tapauksissa, joissa on ollut kyse lapsiin kohdistuvasta väkivallasta ja lapsipornosta. Hän toimii asiantuntijana, kun tarvitaan todistetta turvapaikanhakijaan kohdistuneesta kidutuksesta. Vuodesta 2014 hän on ollut mukana Punaisen Ristin oikeuslääketieteellisessä toimikunnassa, jossa käsitellään kadonneiden kohtaloita eri puolilla maailmaa.

Mitä vanhemmaksi Cattaneo tulee, sitä vaikeampaa hänen on avata kuolleen taskuun taiteltu paperi, joka paljastuu koulutodistukseksi. Sitä vaikeampaa on avata lompakko, löytää sen sisältä veden haalistama valokuva, kahdenkymmenen euron seteli.

”Kun tätä työtä on tehnyt 20 vuotta, alkaa ymmärtää, kuinka paljon se meiltä ottaa. Se on työtä, jolla ei ole onnellista loppua.”

Cattaneo haluaisi tehdä PM390016:ta kuljettaneesta sinisestä kalastusaluksesta museon.

”Monet ajattelevat, ettei näitä ruumiita etsi kukaan”, Cristina Cattaneo sanoo. ”Mutta se ei pidä paikkaansa.”

Ei, mutta Cattaneo on kyllä ensimmäinen Euroopassa. Sotien ja onnettomuuksien uhreja on kyllä tunnistettu, mutta Välimerellä kuolevien nimiä ei ole ennen häntä etsinyt kukaan.

Koko projekti sai alkunsa vuonna 2012, kun Punainen Risti otti yhteyttä Italian viranomaisiin.

Järjestö oli alkanut saada yhä enemmän kyselyjä Välimeren ylittäneiden ihmisten läheisiltä. Jonkun veli oli kertonut lähtevänsä Libyasta sinä ja sinä päivänä, mutta hänestä ei ole kuulunut sen koommin. Jonkun vaimon ja lasten piti nousta laivaan, mutta he näyttävät kadonneen taivaan tuuliin.

Lokakuussa 2013 kaksi laivaa haaksirikkoutui Lampedusan saaren edustalla. Merestä nostettiin yhteensä 387 ruumista. Se oli Italian historian pahin haaksirikko.

Eloonjääneet tunnistivat välittömästi 192 ruumista. Jäljelle jääviä 195:tä ei kukaan osannut nimetä.

Agrigenton syyttäjänvirasto oli vastuussa kuolleiden ruumiinavauksista. Määrä oli valtava pienen saaren rajallisille resursseille. Punainen Risti lähetti Cristina Cattaneon paikalle katsomaan, miten tehtävästä olisi mahdollista selviytyä. Cattaneo lensi Lampedusaan ja otti saman tien yhteyttä kadonneista vastaavaan virastoon Roomaan.

”Sanoin, että yritetään edes.”

Yrittäminen tarkoitti sitä, että mahdollisimman monelle ruumiille yritettäisiin selvittää etu- ja sukunimi, syntymäaika ja -paikka.

Silloin Vittorio Piscitelli oli juuri nimitetty kadonneiden viraston johtajaksi. Virasto ei aiemmin ollut tutkinut Välimerellä kadonneiden tapauksia. Lampedusan haaksirikoista tuli Piscitellin ja Cattaneon yhteistyön tulikoe. Yhdessä he kehittivät toimintatavan, jonka avulla mahdollisimman monen ruumiin henkilöllisyys voitiin selvittää. Ruumiinavausten ja muiden tutkimusten tulokset keskitettiin yhteiseen tietokantaan. Sitten yritettiin saada yhteys omaisiin.

Omaiset osaavat kertoa, millaisia arpia tai tatuointeja kadonneella oli. Miltä hän näytti, kun hän hymyili täysin hampain. Millaiset hiukset hänellä oli. Oliko häneltä joskus mennyt käsi tai jalka poikki. Jos kadonneen äiti, isä, veli, sisko tai lapsi antaa hius-, sylki- tai verinäytteen, henkilöllisyys voidaan varmentaa DNA-analyysillä.

Omaisten tavoittaminen osoittautui kaikista hankalimmaksi tehtäväksi. Se kuulostaa miltei epätoivoiselta, neulan etsimiseltä koko maailman heinäsuovasta.

Miten tavoittaa omaisia sellaisista maista kuin Eritrea – yhdestä maailman pahimmista diktatuureista, josta pakeneminen on rikos?

Miten levittää uutista tietopankista mahdollisimman laajalti paitsi Euroopassa myös koko maailmassa?

Entä miten järjestää omaisten saapuminen Italiaan haastattelua ja DNA-näytteiden ottoa varten? Kuka maksaa matkan, myönnetäänkö tulijalle viisumi?

”Saman haaksirikon ruumiit voivat rantautua eri maihin. Ilman yhteistä eurooppalaista tietokantaa ja toimintatapaa työ on hankalaa”, Cattaneo sanoo.

Nyt Cattaneo ja Piscitelli etsivät omaisia kansalaisjärjestöjen, konsulaattien ja Facebookin kautta. Jos tiedetään uhrin tulevan tietystä maasta, maanmiehiä yritetään paikallistaa Euroopasta ja viedä tietoa eteenpäin heidän kauttaan.

”Omaisten pitäisi voida antaa tiedot kadonneista siellä, missä he asuvat. Se onnistuisi helpoiten, jos jokin olemassa oleva kansainvälinen järjestö ottaisi asian omakseen. Esimerkiksi Punaisella Ristillä on virastoja kaikkialla maailmassa. Samoin EU:lla”, Cattaneo sanoo.

Sitten hän huokaa.

”Eurooppa on täysin kuuro tälle asialle. Minusta tuntuu, ettei EU:ssa edes tiedetä, mitä Välimerellä tapahtuu.”

Lampedusan tapauksessa seitsemisenkymmentä henkilöä otti yhteyttä virastoon. Heidän avullaan koottiin tietoja 61 kuolleesta. Näitä niin kutsuttuja ante mortem -tietoja verrattiin ruumiinavausten perusteella kerättyihin post mortem -tietoihin.

Yhteensä 20 ruumista pystyttiin tunnistamaan. Se on vähän, sillä 175 ruumista on edelleen vailla nimeä. Kuitenkin 20 perhettä on saanut varman tiedon läheisensä kuolemasta ja hautapaikasta.

Se on monella tavalla merkittävä asia.

Kadonneiden viraston johtaja Vittorio Piscitelli osoittaa sormella tietokoneensa ruutua. ”Tässä on kaksi kuvaa samasta henkilöstä.”

Vasemmalla on kuva kauniisti hymyilevästä nuoresta naisesta, värikäs afrikkalainen puku päällään, samasta kankaasta tehty huivi päässä. Oikeassa kuvassa on kuolleen naisen kasvot.

”Hampaat ja korvalehden muoto ovat aina yksilöllisiä, aivan kuten sormenjäljet. Omaisten lähettämät kuvat ovat valtava apu tunnistamisessa.”

Piscitellin työhuone on Roomassa, sisäministeriön alaisuudessa toimivassa virastossa Termini-aseman kyljessä. Toimiston seinällä on kuva Piscitellistä kättelemässä paavi Franciscusta.

Piscitellin mielestä kuolleiden nimeäminen on eettinen velvollisuus.

”Se on meidän tehtävämme eurooppalaisina ja kristittyinä. Ja erityisesti italialaisina. Monet meistä ovat historian aikana lähteneet siirtolaisiksi eri maihin.”

Piscitelli uskoo ja toivoo, että tämä on alkua laajemmalle, koko Euroopan kattavalle järjestelmälle. Siihen voitaisiin keskittää sekä kuolleiden että kadonneita etsivien tiedot, jotta kuolleet saisivat nimen ja elävät tiedon hautapaikasta mahdollisimman nopeasti. Siksi Piscitelli käy kertomassa Italian esimerkistä kansainvälisissä instansseissa aina, kun siihen on tilaisuus.

Samalla lailla laivan nostaminen oli myös poliittinen teko – Italian pyrkimys herättää muun Euroopan huomio.

”Omaisten tavoittaminen on tärkein osuus meidän työstämme”, Piscitelli sanoo. ”Ilman sitä vaihetta millään muulla ei ole merkitystä. Siksi tässä projektissa pitäisi olla mukana koko Eurooppa.”

Se Milanon oikeuslääketieteellisen tiedekunnan kellarissa oleva pahvilaatikkohylly voi tuntua epätoivoiselta, turhalta ja merkityksettömältä. PM390016 on jo kuollut ja hänen ruumiinsa hajonnut. Tunnistusprojekti on kallis ja hirvittävän vaikea, ja olisihan niitä eläviäkin autettavia.

Mutta entä jos joku PM390016:n omainen ottaa yhteyttä Roomaan ja kuolleen henkilöllisyys saadaan selvitettyä?

Se tarkoittaisi, että omaiset saisivat tämän kuolintodistuksen. Jos PM390016:lla oli perhe, kuolintodistuksella puoliso saisi lesken ja lapset orvon statuksen. Ilman sitä paperia orvoksi jäänyt lapsi ei esimerkiksi voi pyytää perheenyhdistämistä Euroopassa asuvan sukulaisen luo.

Ja tietenkin se antaisi PM390016:n omaisille ja ystäville mahdollisuuden tehdä surutyötä.

Catanian hautausmaa muistuttaa kokonaista kaupunkia, jota halkovat päällystetyt kadut.

”Tästä eteenpäin ja sitten alas vasemmalle, siinä kappeleiden takana, siirtolaisten haudat ovat kaikki siellä”, neuvoo hautausmaan virkailija ja hyppää sitten itse skootterinsa selkään näyttämään tietä.

Reilun kymmenen metrin levyinen multakaistale löytyy kappelirivistön takaa. Hautakumpuja on yhteensä 53, siisteissä riveissä. Ruohotupsuja kasvaa siellä täällä.

The Migrants Files -tutkimuksen mukaan Euroopan unionin rajoilla on kuollut yli 23 000 ihmistä viidentoista viime vuoden aikana.

Pelkästään vuonna 2015 Välimerellä kuoli Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön (IOM) mukaan yhteensä 3 673 ihmistä. Järjestön mukaan Eurooppa on maailman vaarallisin matkakohde.

Uhreista 2 794 kuoli niin sanotulla Keski-Välimeren reitillä, pyrkiessään Italian rannikolle. Valtaosa heistä on haudattu nimettömiin hautoihin Sisilian hautausmaille. Hautoja on satoja. Kukaan ei ole laskenut niiden tarkkaa määrää.

Catanian hautausmaan multaisella kaistaleella yksi kumpu on saanut hautakiven ja nimen: Muyasar Bashtawi. Syria 3.9.1954. Dead 30.6.2015.

Lähes kaikissa haudoissa on kolme ruumista, tilan säästämiseksi. PM390016 lepää hautapaikalla 23, yhdessä PM390053:n ja PM390058:n kanssa. Ainakaan vielä heillä ole nimiä. ■

Jos läheisesi on kadonnut Välimeren ylityksen aikana vuonna 2015 tai myöhemmin, voit olla yhteydessä Labanof-instituuttiin Milanossa (labanof@unimi.it) tai Italian katoamistapauksista vastaavaan virastoon (ufficiocommissario.personescomparse@interno.it).

Milanoon voi lähettää tietoja ja kuvia kadonneesta sekä tämän esineitä (esimerkiksi kampa tai hammasharja). Terveyttä ja fyysi-siä erityispiirteitä koskevat tiedot ovat hyödyllisiä. Milanoon voi myös lähettää kadonneen lähiomaisten (vanhemmat tai lapset) hammasharjan, kuivatun sylkinäytteen tai kynnenpaloja. Esineet voi lähettää osoitteeseen: UNIVERSITÀ DEGLI STUDI DI MILANO, Istituto Medicina Legale- Zona Città Studi, Via Luigi Mangiagalli, 37- piano terra, 20133 MILANO, Italia.