Vanhan ajan kunniallinen mies oli väkivaltainen mutta ei nahjus – pisimpään eli oikeus pahoinpidellä lapsia
Vielä 1600-luvulla aateliin kuuluvan parikymppisen miehen on arveltu surmanneen jo keskimäärin kaksi lajitoveriaan, ja usein vailla merkittävää laillista edesvastuuta, kirjoittaa psykiatri Hannu Lauerma.
Länsimainen mielikuva arvostettavasta, uskottavasta ja kunniallisesta miehestä on hitaasti muuttunut muuttumistaan alkaen valistuksen ajasta 1700-luvulla. Huomattavan väkivaltaisen keskiajan jälkeen vielä 1600-luvullakin aateliin kuuluvan parikymppisen miehen on arveltu surmanneen jo keskimäärin kaksi lajitoveriaan, ja usein vailla ainakaan merkittävää laillista edesvastuuta.
Valistuksen aatteiden levitessä 1800-luvulla yhä enemmän koko yhteiskuntaan oikeus fyysiseen väkivaltaan kapeni asteittain. Pisimpään kesti oikeus pahoinpidellä lapsia.
”1734 säädetyn rikoslain mukaan vanhemmalla oli sakon uhalla velvollisuus piiskata lasta, jos tämä esimerkiksi kiroili.”
Ennen 1700-lukua monissa kasvatusoppaissa kehotettiin lyömään jopa vauvoja, jotta ne tottuisivat kipuun. Lapsen pahoinpitely oli rangaistavaa vain, jos se johti kuolemaan. Rangaistuksena oli sakkoja, koska kasvatustarkoitus oli lieventävä asianhaara. Ruotsin vuonna 1734 säädetyn rikoslain mukaan vanhemmalla oli sakon uhalla velvollisuus piiskata lasta, jos tämä esimerkiksi kiroili. Vuoden 1889 liberaalimmassa rikoslaissa vanhemman todistettavasti antama fyysinen kuritus oli vaihtoehto rikokseen syyllistyneen lapsen sijoittamiselle laitokseen. Vasta 1984 lasten kaikkinainen pahoinpitely nimenomaisesti kiellettiin.
Aiemmin hyväksyttyä lasten mielivaltaista pahoinpitelyä alettiin silti jo 1800-luvun mittaan paheksua, ja kasvatusväkivallankin tilalle ehdotettiin esimerkiksi pimeään tilaan sulkemista ja pelottelua. Länsimaissa miehen aviovaimoon ja työantajan palvelusväkeen kohdistuvaa fyysistä kuritusoikeutta ensin rajattiin, ja sitten kokonaan poistettiin.
Vielä 1900-luvun alussa tuomarit saattoivat kuitenkin USA:ssa paikoin hyväksyä perustelluksi katsotun vaimon piiskaamisen.
Perusteena oli ”ancient common law” eli tapaoikeus, ja Hollywood- elokuvissa sellainen saattoi näyttäytyä hyväksyttävänä ja hauskanakin vielä 1960-luvun puolivälissä.
Esimerkiksi lähes aina oikeamielisenä lännensankarina tai sotilaana esiintyneen ikonisen näyttelijä John Waynen roolihahmon suorittama vaimon julkinen pieksäminen hiililapiolla nousi menestyselokuvan mainosjulisteeseen. Vastaavan tempun päätyi näyttelemään Elviskin.
”Joillekin on ongelma, että nykyisin on mahdotonta olla perinteinen sankarihahmo ja lainkuuliainen kunnon mies samalla kertaa.”
Aarne Tarkaksen 1961 valmistuneessa elokuvassa Olin nahjuksen vaimo kaunis Elina Pohjanpää esittää seurapiirivaimoa. joka hakee eroa miehestään kirjoitettuaan skandaalikirjan. Siinä Leif Wagerin esittämän Nahjuksen kertakaikkinen surkeus kuvataan lukua Nahjuksen lemmenelämä myöten. Sitä lukiessa nimihenkilö ilmehtii kuin olisi suistumassa mielipuolisuuteen.
Loppu on kuitenkin onnellinen. Tarmostunut Nahjus tyrmää – erittäin salakavalasti ja yllättäen – lattialle sekavaan tilaan kilpakosijansa, ja uhkaa vaimoaan selkäsaunalla. Tämä on onnesta soikeana, kun nynnerö vihdoinkin aiheuttaa aivovaurioita ja uhkaa perheväkivallalla.
Suhde muuttuu lemmekkääksi, arvostavaksi ja harmoniseksi, ja miehen hahmoon syntyy ryhtiä.
Joillekin on ongelma, että nykyisin on mahdotonta olla perinteinen sankarihahmo ja lainkuuliainen kunnon mies samalla kertaa.
