Tuhkimotarinan anatomia: Vaasan Palloseura tekee yksinkertaisuudesta taidetta – ainakin toistaiseksi

Viime kaudella sarjan toiseksi pienimmällä pelaajabudjetilla Veikkausliiga-pronssia ja europaikka. Tällä hetkellä seitsemänneksi pienimmällä rahapussilla sarjataulukon kolmospaikka. Jalkapallo-Suomi on ihastellut ja samalla ihmetellyt Vaasan Palloseuran häikäisevää liitoa viimeisen 11 kuukauden aikana. Kuinka ihmeessä tällainen on mahdollista melko pienen markkina-alueen seuralta?

VPS:n menestys on tarina yksinkertaisuudesta, kärsivällisyydestä ja onnestakin. Palasten täydellisestä loksahtamisesta kohdilleen. Siitä, että jalkapalloa voi nykypäivänäkin pelata monen mielestä vanhanaikaisella, no-nonsense -pelityylillä. Sitä se juurikin on. Ainoa kysymysmerkki liittyy sen elinkaaren pituuteen.

Vaasalaisten viime kausi oli kenties kaksijakoisin maamme pääsarjahistoriassa. Ensimmäisestä 12 Veikkausliiga-ottelustaan Jussi Nuorelan raitapaidat ottivat vaivaisen yhden voiton ja kolme tasapeliä. Ulkoinen paine päävalmentajaa kohtaan oli kasvanut kiehumispisteeseen.

Mitä Nuorela teki? Ei oikeastaan mitään, ja päätös kannatti. Jos Lemonsoft Stadionilla olisi hätäilty, olisi tarina todennäköisesti erilainen.

Nuorela on itsekin sanonut mediassa, ettei hänen valmennustiiminsä muuttanut kurssin kääntämiseksi “yhtään mitään”. Aition saamien vahvistusten mukaan näin on todella ollut, pieniä hienosäätöjä lukuun ottamatta. Luotto tuloskunnon löytymiseen oli paineesta huolimatta kova.

Tällainen henkinen kantti ansaitsee hatunoston – niin Nuorelan kuin seurajohdonkin suuntaan. Kärsivällisyys on virkistävä poikkeus, ja pahasti aliarvostettu hyve, nykypäivän villissä suomalaisessa valmentajakarusellissa. Nuorela on nyt, reilun 13 kuukauden jälkeen, ainoa viime kauden Veikkausliigan aloittaneista päävalmentajista, joka jatkaa samassa pestissään.

Keväällä 2023 VPS-valmennus ja seurajohto osasivat nähdä tulosten taakse. Joukkue teki 12 ensimmäisessä ottelussaan vaivaiset kuusi maalia, mutta keräsi maaliodottamaa lähes 15 osuman edestä. Maaleja se päästi 19, mutta antoi odottamaa vajaan 14 maalin verran. Tulostaululle päätynyt lopputulema oli siis reippaasti todennäköisyyksien vastainen.

Tulosten on usein silloin tapana kääntyä, palautua hiljalleen keskiarvoon – jos vain pää pysyy kylmänä, ja Vaasassa se pysyi. Seurassa hyödynnettiin muun muassa odottamien antamaa infoa, joka kertoi pelin olleen tulostaulun lukemia parempaa.

Heinäkuun ensimmäisenä päivänä 2023 FC Inter kaatui Hietalahdessa 3–0, minkä jälkeen kiinnitettiin turvavyöt tiukasti. Tuo ottelu mukaan lukien VPS voitti kauden 17 viimeisestä pelistään 16 ja pelasi yhden tasan. Joukkueen tulostaso ei ainoastaan palautunut keskiarvoon, vaan heitti täydellisen kuperkeikan alkukauden todennäköisyyksien vastaisesta ajanjaksosta loppukauteen, jolloin kaikki mahdollinen plusmerkkinen sattumakin oli pakattu mustavalkoiseen bussiin.

Tappiottomalla jaksollaan VPS teki 37 maalia sen xG:n ollessa 26,69. Prosentuaalisesti epäsuhta oli vielä suurempi maalinestopelaamisessa Raidan ottaessa maaliodottamaa vastaan lähes 18 maalin verran päästäen omiin vain kahdeksan.

– Mitä tulee tuurielementtien yhtäkkiseen kääntymiseen, on kauden 2023 Vepsu viime vuosilta räikein esimerkki, jonka muistan seuraamistani sarjoista, toteaa ammattivedonlyöjä Aapo Mutanen, joka katsoi viime kaudella joukkueen jokaisen ottelun.

Jopa viime kauden flow-tilaa vakuuttavampi suoritus on vaasalaisten tämän kauden aloitus. Jos viime kaudella myös todennäköisyydet olivat suuresti Vepsun puolella, on tämän kauden alku ollut pisteiden lisäksi aivan yhtä loistava myös odottamien puolella. Itse asiassa VPS:n lopputuote voisi olla jopa hieman nykyistä suurempi. Se on tehnyt 15 maalia 16,65 maaliodottamalla ja päästänyt 11 vastustajien summa-xG:n ollessa vain 8,69.

Puhumme kuitenkin joukkueesta, joka menetti viime kauden kärkiparinsa Peter Michaelin ja Harry Sawyerin, oikean laidan takuumiehensä Tyler Reidin ja ykköstopparinsa Juhani Pikkaraisen.

Toisaalta, joukkueen hurjan vireen jatkuminen avainpelaajien vaihtumisen jälkeen on lopulta sangen loogista juuri Vaasassa. Näin pitkää tappiotonta jaksoa ei pelata tuurilla. Pääsemme VPS:n menestysreseptin ytimeen. Hienoa, korkealentoista opetusta odottavat joutuvat pettymään. Tarina on ylistyslaulu pysyvyydelle, yksinkertaisuudelle, selkeydelle.

VPS on voinut jatkaa liitoaan, koska sen pelitapa on ottelusta toiseen muuttumaton ja lopulta hyvin selkeä. Kaikkea muuta kuin monimutkainen. Old school -futis, elämänkoulujalkapallo. Jotain tällaista - äärimmäisen kovatasoisesti valmennettuna.

VPS on antiteesi pelipaikattomuudelle, ympäri kenttää tapahtuville pelaajienvälisille rotaatioille ja perinteisessä mielessä nähtynä epäortodoksisesti sijoittuville eri pelipaikkojen pelaajille. Oikeastaan kaikelle sille, josta vuoden 2024 valmennuskeskusteluissa eniten puhutaan. Jussi Nuorelan joukkueessa ei nähdä ylätaskuihin liikkuvia wingbackejä tai keskikentälle määrällisiä ylivoimia mahdollistavia toppareita.

VPS on ravistellut Veikkausliigan voimasuhteita. Se antaa meille muistutuksen, että yksinkertaisen, joidenkin mielestä vanhanaikaisenkin pelityylin voi edelleen valjastaa tulokselliseen jalkapalloon. Koska VPS on nykypäivän pääsarjassa niin iso pelillinen poikkeus, on sitä vastaan ollut vaikea pelata.

Aloitetaan pelitavan purkaminen ryhmityksestä, koska vastoin nykytrendiä, on se vaasalaisille kaiken tuki ja turva. Kolme topparia ja wingbackit, kaksi keskikentän pohjaa, yksi kymppi ja kaksi kärkeä. Ei ole väliä, matkustaako VPS Töölöön HJK:n vieraaksi vai pelaako se kotona FC Lahtea vastaan. Ryhmitys on kiveen hakattu. Aina.

VPS:n pelistä on myöskään turha etsiä ryhmityksestä kertovan numerosarjan muuttumista pelin kierron eri vaiheissa. Jos ottelulähetyksen pysäyttää melkeinpä missä tahansa kohtaa, löytyy jokainen mustavalkoraita paikalta, jonka näkee ottelun alla kokoonpanografiikoissa. Tällainen lähestymistapa alkaa olla enemmän poikkeus kuin sääntö.

Kiinteät pelipaikat ovat tuoneet pelaajille selkeyttä, turvaa. Kun pelipaikka tai ryhmitys ei vaihdu tilanteesta riippuen, on pelitavan perusperiaatteet nopeampi omaksua, myös uusien pelaajien. Ilman tällaista pysyvyyttä reippaasti uudistunut joukkue tuskin jatkaisi siitä, mihin edellinen syksyllä jäi.

Tuttu, pysyvä pelitapa on mahdollistanut Jussi Nuorelaa nostamaan myös useamman jo varttuneemman pelaajan liigatasoiseksi. Temppu, joka ei olisi monessa muussa ympäristössä ollut mahdollinen. Vai mitä sanotte esimerkiksi 25-vuotiaana Veikkausliiga-statuksensa vakiinnuttaneesta, sitä ennen lähinnä Ykköstä ja Kakkosta tahkonneesta Mikko Pitkäsestä? Tai samansuuntaisen urakaaren luoneesta, vasta 28-vuotiaana liigapaikkansa naulanneesta, jo kulttimaineeseen Vaasassa nousseesta Miika Niemestä? Nöyriä, selkeää pelitapaa viimeisen päälle toteuttavia työn sankareita.

Itse VPS:n pelitavan tutkiminen ei vaadi kymmeniä työtunteja. Osittain se on sapluunan yksinkertaisuuden, osittain erittäin korkean toisteisuuden seurausta. Tutkitaanpa.

VPS avaa peliä kolmella toisistaan melko isoilla etäisyyksillä sijoittuvilla topparilla. Wingbackit ovat ylempänä laitakaistoilla, keskikentän pohjat melko lähekkäin toisiaan, kymppi ja kaksi kärkeä kolmiossa viimeisen linjan tuntumassa. Tämä on lähtötilanne lähes aina.

VPS on avannut tällä kaudella maalipotkujaan melko paljon lyhyellä. Silti, linja kerrallaan rakentamista on siltä turha odotella. Topparit ja wingbackit muodostavat iloisesti hymyilevän loivennetun U-kirjaimen, jossa palloa vielä siirrellään maata pitkin. Keskikentän pohjien kautta hyökkäys etenee hyvin harvoin, korkeintaan ajoittaisilla in-out-käyttösyötöillä, joilla halutaan tilaa ylemmäs kenttää, silloinkin suoraviivaisen etenemisen mahdollistamiseksi.

Saman puolen laitatoppari - saman puolen wingback -syöttö ei kuulosta teoriassa maailman järkevimmältä valinnalta, mutta VPS on valjastanut sen tehokkaasti käyttöönsä. Kaikessa on kyse houkuttelusta. Kun wingback liikkuu laidallaan palloa vastaan, riippuu seuraava pallollinen valinta siitä, hyppääkö vastustajan laitapuolustaja häneen. Jos näin tapahtuu, lähtee laitatopparilta välittömästi iso pallo selustaan syntyneeseen tilaan, jonne toinen kärjistä juoksee. Kyllä, samaa kaistaa pitkin. Put it in the fucking channel, sanottaisiin Englannin alasarjoissa. Ja Vepsuhan laittaa.

Muutenkin VPS jättää pelinavaamisvaiheessa poikkeuksellisen paljon pelaajia alas muodon ulkopuolelle - monesti tosiaan jopa viisi. Ero on iso verrattuna nykytrendeihin, jossa avataan usein kolmella, jopa kahdella pelaajalla. Selitys vaasalaisten valinnassa on yksinkertainen. Ei heidän tarvitse taskuja täyttää. VPS voi houkutella vastustajalta useamman pelaajan prässäämään keskenään syötteleviä toppareita. Kun nämä ovat laskeneet, että mahdollisimman moni vastustaja on nielaissut syötin, ylitetään prässi välittömästi.

Viime kauden avaintoimittaja tässä oli Ilvekseen siirtynyt Juhani Pikkarainen. Nämä saappaat on täyttänyt vasempana laitatopparina Martti Haukioja, jolla on tätä kirjoitettaessa koko liigan eniten läpisyöttöyrityksiä ja pitkiä syöttöjä ja toiseksi eniten progressiivisia syöttöjä.

Pitkien syöttöjen vastaanottoalueellakin toiminta on äärimmäisen organisoitua. Palloista ovat valmiita tappelemaan 194-senttinen Teemu Hytönen ja 188-senttinen Mads Borchers. Toinen hakeutuu pääpalloon, toinen liikkuu selustaan. Kakkospalloja voittaa Evgeniy Bashkirov, joka ei ole kovin nopea tai kaksinkamppailuissa vahva pelaaja, mutta on erinomaisen jatkuvan liikkeensä ja ajoituskykynsä ansiosta usein siellä, jonne kakkospallo tulee. Ilman, että joutuu juuri kaksinkamppailuihin. Venäläispelaaja tuntuu löytäneen oikean paikkansa kympistä, jossa hän kykenee luomaan enemmän hyökkäysuhkaa kuin aiemmin pohjalla pelatessaan.

Jos pallo saadaan pelattua wingbackille jalkaan laitakaistalle, tekevät kärjet pitkälle automatisoituneet liikkeet. Pallonpuoleinen kärki liikkuu vastaan, painoton pyörähtää pystyyn. Jos pallo pelataan jälkimmäiselle, on tällä vaihtoehtoina joko pyrkiä itse suoraan maalintekoon, jatkaa pallo ylöspäin pyörähtäneelle kärkiparilleen tai pudottaa se kakkospalloille liikkuneelle Bashkiroville.

VPS:n pallollisen pelin lähestymistavasta kertoo paljon, että sekä tällä että viime kaudella joukkue antoi yhteensä kaikkia syöttöjä n. 370 ottelua kohden - molemmilla kausilla vasta sarjan kahdeksanneksi eniten. Pitkiä syöttöjä se on antanut kuitenkin sekä viime että tällä kaudella sarjan 3. eniten. Tämä tuskin yllättää.

Vaikka VPS:n pallollinen sapluuna on pysynyt paljolti samana viime kaudesta, on lähestymistavassa yksi iso muutos. Se liittyy joukkueen entiseen ja nykyiseen kuninkaaseen.

Viime kauden sensaatio, 17 maalia viimeistellyt Peter Michael, sai VPS:n pelaamaan todella suoraviivaisesti keskikaistaa pitkin. Michael loi valtavasti uhkaa niin, että Teppo Marttinen avasi pitkän maalipotkun, toinen kärki, 195-senttinen Harry Sawyer tuli vastaan ja liippasi pallon päällään karkuun karanneelle maalitykille. Maailman klassisin route one -maali. Tätä kaaosta VPS loi illasta toiseen.

Vielä kevään 2023 valmistautumiskaudella Aition tietojen mukaan harjoituksissa epäuskoisia reaktioita osakseen saanut Michaelin onnettomana pidetty viimeistelytaito muuttuikin kliiniseksi, kun mies pääsi rymistelemään linjan taakse. Nigerialainen muutti kymmeniä äkkiseltään ajateltuna kehnoja pitkiä palloja hyviksi maalintekotilanteiksi.

– Paska pallo on Michaelille hyvä pallo, tavattiin Hietalahdessa sanoa.

Viime kauden VPS keskitti koko sarjan vähiten ottelua kohden, 12 kertaa. Tällä kaudella lukema on noussut peräti 50 prosentilla 18:aan ottelua kohden, sarjan ykköseksi. Suurimman syyn tiedättekin jo – Alfie Cicale. Täydellisestä tuntemattomuudesta sarjan ykköstähtien joukkoon noussut yliopistopalloilija on dominoinut laidallaan niin vakuuttavasti, että hyvin pian sarjakauden alun jälkeen Nuorela on tuunannut pelitapaansa Cicalen vahvuudet maksimoivaksi. Aivan kuten teki viime kaudella Michaelin osalta.

Cicalella on tätä kirjoitettaessa koko sarjan eniten maalisyöttöodottamaa, keskityksiä, avainsyöttöjä ja 1v1-haastoyrityksiä ottelua kohden. Viimeisimpiä lähes kaksi enemmän ottelua kohti kuin sarjan parhaana pelaajana yleisesti – ja ansaitusti – pidettävällä Topi Keskisellä.

VPS:n päästessä laitakaistalle tai ylipäätään lähelle boksia, kannattaa katsojan kiinnittää huomiota sen boksitoimintoihin. Ne on hiottu tappavan tehokkaiksi. Ensin volyymi. 6,5,4,4,4,3,3. Kyseessä ei ole lottorivi, vaan VPS:n pelaajien määrä vastustajan rangaistusalueella maaliin johtaneen yrityksen lähtiessä liikkeelle - pelitilannemaaleissa tällä kaudella.

Luvan, suorastaan vaatimuksen, juosta porukalla maalintekoon, lisäksi rangaistusalueen täyttö ajoituksineen on korkealaatuista. Kärjet tekevät erinomaista yhteistyötä. Etu- ja keskialuejuoksut tulevat aina, hyvin ajoitettuna. Cutback-alueella on usein vähintään kaksi pelaajaa. Kenties vaikein puolustettava on painottoman puolen wingback, joka syöksyy taka-alueelle maalinkiilto silmissään.

Viisi maalia tehnyt Mads Borchers johtaa koko sarjan xG-tilastoa (joskin kolme maaleista rangaistuspotkusta) ja toinen kärki, kolmen maalin Teemu Hytönen on siinä neljäntenä. Lupaavaa – ja VPS:n korkean odottaman maalipaikkojen tuottamisesta kertovaa.

Jos roolit joukkueessa ovat selkeät pallollisessa vaiheessa, ovat ne sitä puolustaessakin. VPS prässää pääosin pelaajaorientoituneesti, mikä tarkoittaa, että jokaisella pelaajalla on oma suora vastustaja, jota ollaan valmiina seuraamaan pitkällekin.

Etenkin kärkipelaajat Borchers ja Hytönen kerryttävät melkoisia kilometrimääriä juosten paljon myös leveyssuunnassa. Heidän takanaan pelaavan Bashkirovin vastuulla on kärkien hyppäämisestä syntyvän ison välin, kutosalueen, tukkiminen. Keskikentän pohjakaksikko pyrkii puolustamaan ylätaskut ja seuraa alaspäin liikkuvia keskikenttäpelaajia niin pitkälle kuin on tarpeen. Jos vastustaja tuo kymppialueelleen kolme pelaajaa, voi yksi VPS-toppareista hypätä kolmanteen muun puolustuslinjan kaventaessa välin pois. Yksinkertaista, ainakin laadukkaasti toteutettuna.

Rangaistusalueen toiminta on ollut VPS:llä erinomaista myös omassa päässä. Kolmen topparin vastuunjako on toiminut hyvin. Se myös mahdollistaa tarpeen vaatiessa laitatopparin irtoamisen kauemmas keskisektorista, mikä ei kahdella topparilla olisi mahdollista. Kiinteä, koko ajan puolustuslinjan edessä pelaava keskikenttäkaksikko pitää huolen, että VPS-boksin cutback-alue ei jää auki. Puhutaan kerroksista. Oikeastaan kaikki nämä viisi pelaajaa ovat isokokoisia ja hyviä ilmassa, sekä erinomaisia maalinestopelaajia. VPS:ää vastaan on turha heitellä korkeita keskityksiä boksiin.

Myös puolustuskäyttäytyminen boksissa on esimerkillistä. Yksikään pelaaja ei lintsaa velvoitteistaan.

Kaiken pelillisen selkeyden rinnalla, ja merkittävästi sekä sen syynä että seurauksena, on luonnollisestikin mielettömän voittoputken tuoma itseluottamus. Kun voitat otteluita, usko omaan, syvään hakattuun pelitapaan on vahva. Se ei horju herkästi, vaikka otteluissa tulee vaikeampiakin jaksoja. VPS:n henkinen kantti mitattaneen kuitenkin tavalla tai toisella tällä kaudella, kun tappioita alkaa väistämättä myös tulla.

VPS:n sapluunan pysyvyys ja roolien selkeys, ja tämän mukanaan tuoma psykologinen turva on suurin taustaselitys sen menestystarinalle. Samalla se asettaa joukkueelle muutamia perustavanlaatuisia kysymyksiä. Vielä Raita ei ole niihin joutunut roppakaupalla vastaamaan, mutta kauden edetessä näin voi olla. Kuopion Palloseura on jo niitä toukokuussa esittänyt riisumalla vaasalaiset aseista kahdesti. Tämä onnistui muun muassa tuomalla paljon pelaajia ylös väleihin, jolloin VPS ei kyennyt prässäämään korkealta vaan joutui puolustamaan pitkiä aikoja syvässä.

Kyllä, Mads Borchers ja Teemu Hytönen ovat aloittaneet vahvasti kärjessä. On kuitenkin vielä turhan aikaista sanoa, onko heistä Peter Michaelin ja Harry Sawyerin veroisiksi mahdollistajiksi.

Viime kaudella oli nimittäin melkoinen huijauskoodi, että VPS pystyi luottamaan kahteen kärkeen, jotka voittivat palloja tai juoksivat läpi maalintekoon, vaikka heille toimitettiin pitkiä syöttöjä 40-50 metrin etäisyydeltä. Viimeisessä linjassa ollut 2v3- tai jopa 2v4-tilanne oli viime kauden VPS:lle käytännössä tasavoimainen. Tämän varaan myös Nuorela laski paljon. Se mahdollisti ison pelaajamäärän jättämisen pallon alle, koko vastustajan muodon ulkopuolelle. Tämän kauden kärkikaksikolla on tämän täyttämisessä valtava ruutu, joskin Nuorela on sitä jo jonkin verran pienentänyt Cicalen löytämisen myötä.

Niin, Alfie Cicale. Jos englantilainen joutuisi olemaan pidempiä aikoja loukkaantuneena, onko Nuorelan palattava viime kauden keskikaistaa pitkin etenevään, samassa paketissa olevaan avaamis- rakentelu- ja murtautumisvaiheeseen? Riittääkö silloin Borchersin ja Hytösen taso siihen, mihin se Michaelilla ja Sawyerilla riitti? Vai luottaako Nuorela korvaajien tason riittävän wingback-osastolla ja jatkaa tälle kaudelle tuodulla ristipallojen toimittamisella laitaan? Fakta on kuitenkin se, että Cicalen jälkeen wingbackien taso joukkueessa tippuu merkittävästi.

Cicalen poissaollessa viime otteluissa on VPS hieman lisännyt keskikentän pohjien kautta avaamista - melko vaisuin tuloksin. Onkin mielenkiintoista seurata, onko tämä yksi mahdollinen varasuunnitelma, jos englantilainen joutuu olemaan pidempään sivussa. Kovin menestyksekästä siitä ei uskalla povata.

Koko kentän pelaajavartiointiin perustuvassa prässissäkin on omat sudenkuoppansa. Vahvasti, jopa ylikorostetusti rotatoivat joukkueet voivat olla myrkkyä tällä tavalla prässäävälle nipulle, kun suoran vastustajan näpeissä pitäminen ei olekaan enää niin yksinkertaista. Lisäksi, VPS jättää tässä prässissään usein tasavoiman sen viimeiseen linjaan. Kuinka Martti Haukiojan, Pedro Justinianon ja Mikko Pitkäsen jalka riittää näissä isojen tilojen puolustamista vaativissa tilanteissa? He joutuvat ottamaan näissä tilanteissa paljon ennakkoa selustaan, mikä jättää linjan edessä olevan tilan pahimmillaan valtavaksi.

VPS:n pelaajamateriaali ei myöskään ole vahvasta startista huolimatta viime kauden veroinen. Se toki tekee heidän alkukaudestaan entistä arvostettavamman.

Neutraali seuraaja toivoo varmasti, että VPS:n avainpelaajat pysyvät kauden mittaan terveinä. Silloin joukkueen kykyä pysyä kärjen mukana testattaisiin puhtaasti pelillisesti, ilman mahdollisuutta loukkaantumisten taakse menemiselle. Tekosyy sekään ei toki olisi, sen verran paljon vaasalaiset joutuvat antamaan tasoitusta avainpelaajien määrässä esimerkiksi KuPS:ille, HJK:lle ja Ilvekselle. Tämän kauden VPS:n pysyminen kärkikamppailussa pitkälle syksyyn ja jopa mitalin ottaminen olisi kaikesta huolimatta valtaisa pommi – mestaruudesta puhumattakaan.

Vaikka VPS:n pelitapa on suhteellisen yksinkertainen, vaatii se laadukkaasti toteutettuna pelaajilta äärimmäistä keskittymistä ja itsekuria. Jussi Nuorela on onnistunut tässä loistavasti. Mielenkiintoista on nähdä, kuinka valmennus reagoi mahdollisten vaikeampien tulosjaksojen edessä. Vai reagoiko ollenkaan? Toki, tietoinen, perusteltu päätös olla muuttamatta mitään on reagointia sekin. Kuten olemme vuosi sitten nähneet.

VPS:n menestys on ennen kaikkea tarina maksimaalisesta onnistumisesta roolituksissa ja pelitavan iskostamisessa koko joukkueen selkäytimeen. Samalla liidon jatkuminen asettaa epämukavia kysymyksiä muille liigaseuroille. Kun jokainen tietää tasan tarkkaan, kuinka VPS haluaa pelata, mikseivät he saa vaasalaisia kuriin? Saako Ilta-Sanomien Janne Oivion osuvasti hämmentäjäksi nimeämä Palloseura jatkaa hämmentämistään?

Pelillisen antiteesin tarjoaminen on toistaiseksi toiminut. VPS halua pelata linjaan ja linjassa, ei linjojen välissä, mikä on nykyfutiksessa jo lähes automaatio. Keskitymmekö Suomessa liikaa pelkästään linjojen välien puolustamisen harjoitteluun? Onko joukkueiden työkalupakeissa avaimia hämmentäjän kesyttämiseen?

Kävi miten kävi, on modernimpina pidetyillä Veikkausliiga-joukkueilla edelleen hikinen savotta täysin ennalta-arvattavien vaasalaisbileiden lopettamisessa.

Se, jos mikä kertoo Jussi Nuorelan luomuksesta kaiken.