Väärinymmärretty kuninkuus ja salaisuus, jota ei ollut – ”Jari Litmanen oli pienten pelillisten yksityiskohtien mestari”

Aition uusi Pioneerit-juttusarja avaa uusia näkökulmia suomalaisen urheilun suuriin nimiin. Mistä kumpusi heidän menestyksensä? Mikä teki heistä poikkeuksellisia? Sarja etsii vastauksia legendojen todelliseen perintöön ilman nostalgian verhoa.

Vuonna 2001, ollessani alakouluikäinen innokas juniorijalkapalloilija, luin kirjan, joka teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Teoksen nimi oli Kultakenkä – Tie mestaruuteen (WSOY) ja se kertoi Jari Litmasesta.

Vuonna 1995 ilmestynyt kirja antoi jotakin sellaista syvältä kumpuavaa ja kokonaisvaltaisesti vaikuttavaa inspiraatiota, jota on yhä vaikea pukea sanoiksi. Olin myyty. Että kaukaisesta Suomesta, jäisten hiekkakenttien ja pimeiden jalkapallohallien luvatusta maasta, on mahdollista ponnistaa äärikilpaillun lajin absoluuttiselle huipulle. Viimeistään kirjan myötä Litmasesta tuli suurin esikuvani.

Vuosien kuluessa, kasvaessani lapsuudesta ja junioripelaajasta kohti aikuisuutta ja valmentajuutta, myös suhteeni Litmaseen muuttui. Romantiikka vaihtui rationaalisuudeksi.

En miettinyt enää, mitä Litmanen oli tehnyt, vaan miten ja miksi hän oli tehnyt, mitä oli tehnyt. Halusin ymmärtää. Varsinkin yksi kysymys jyskytti mielessäni.

Miksi Litmanen oli 1990-luvun puolenvälin tienoilla yksi maailman parhaista jalkapalloilijoista?

Jari Litmasen pelaajaprofiilin kuvausta ovat kautta vuosien hallinneet tietyt vakiofraasit. Suomalaisella oli erinomainen pelikäsitys, hän oli loistava murtavien syöttöjen antaja ja suvereeni pelin rytmittäjä. Vaikka kaikki attribuutit ovat sinänsä totta, Litmanen oli hollantilaisessa Ajaxissa, jossa hänen suurimmat mainetekonsa tapahtuivat, vielä paljon enemmän.

Hollantilaisjätissä Litmanen oli maailmanluokan maalintekijä, eräänlainen 90-lukulainen prototyyppi ja sekoitus norjalaisesta Erling Braut Haalandista ja saksalaisesta Thomas Mülleristä.

Kaudella 1993–1994 suomalainen voitti Eredivisien maalikuninkuuden 26 osumalla. Myös kolmella muulla kaudella Litmanen oli pääsarjan maalintekijätilaston kärkikuusikossa. Ensimmäisellä Ajax-jaksolla vuosina 1992–1999 maaleja syntyi kaikki kilpailut huomioiden selvästi yli 100. Kenties kaikkein kovin henkilökohtainen saavutus oli Mestarien liigan maalipörssin voitto sesongilla 1995–1996.

Litmasen ja 2020-luvun kenties parhaimman hyökkääjän Haalandin pelaajaprofiileissa on eroja; Haaland on puhdas ysipaikan pelaaja, Litmanen operoi alempana. Lisäksi Haaland on yli kymmenen senttimetriä Litmasta pidempi. Silti heidän tavassaan tehdä maaleja on hämmentävän paljon yhtäläisyyksiä.

Kirkkaimpina vuosinaan Ajaxissa Litmanen viimeisteli yli 90 prosenttia pelitilannemaaleistaan rangaistusalueen sisältä. Yli kaksi kolmasosaa osumista syntyi ensimmäisellä kosketuksella ja lähes puolet noin viiden metrin etäisyydeltä vastustajan maalista. Vain noin kymmenessä prosentissa maaleista Litmanen tarvitsi vähintään kolme kosketusta ennen viimeistelyä. Rangaistusalueen ulkopuolelta hän teki alle yhdeksän prosenttia kaikista pelitilannemaaleistaan.

Uransa huipulla Litmanen oli toisin sanoen tylsä ja kliininen viimeistelijä. Yli sadan maalin joukkoon mahtui toki hienoja yläkulmaosumia, mutta hämmentävän monet Litmasen maaleista olivat eräänlaista ”liukuhihnamaista jauhamista”.

Yhden kosketuksen tökkäys etutolpalta, nopean latauksen viimeistely rangaistuspilkun tuntumasta suoraan syötöstä, terävä laukaus maalivahdin torjunnan jälkeen, pusku vitosen viivan kohdalta ja niin edelleen.

Litmasen toiminta vastustajien rangaistusalueen sisällä täytti kaikki huippumaalintekijän tunnusmerkit. Hän oli kone, joka ei hakenut tyylipisteitä, vaan priorisoi tehokkuutta.

Ensinnäkin Litmasella oli taito laukaista lyhyellä latauksella eri asennoista ja kulmista. Toiseksi hän pystyi viimeistelemään niin sisä- kuin ulkosyrjällä, jalkapöytää unohtamatta. Monesti Litmanen pystyi kääntämään nivusensa lähes luonnottomalta tuntuvaan asentoon saadakseen laukaistua vasemmalta puolelta tulleen syötön oikean jalan sisäsyrjällään maalin alakulmaan. Kolmanneksi Litmasella oli riittävän hyvä tasapaino, jotta hän pystyi varmaan viimeistelyyn vastustajan häirinnästä huolimatta.

Ja sitten oli pääpelaaminen.

Noin 20 prosenttia Litmasen pelitilannemaaleista Ajax-paidassa syntyi päällä. Osuus on niin suuri, ettei se tietenkään ole sattumaa. Vaikka Litmanen osasi puskea palloa teknisesti taitavasti ja riittävällä voimalla alaspäin, itse viimeistelysuoritus oli vain kirsikka kakun päällä.

Litmanen pääsi toistuvasti puskemaan vastustajan maalin läheltä, koska hän oli yksi maailman parhaista pelaajista löytämään ja hakeutumaan tyhjiin tiloihin vastustajan rangaistusalueella. Tässä suhteessa Litmanen oli tilan tulkitsija, saksalaisittain Raumdeuter, jo vuosia ennen kuin saksalainen maailmanmestari Thomas Müller ansaitsi lisänimen itselleen.

Katsaus Litmasen Ajax-aikaisiin maaleihin tarjoaa oivan osoituksen hänen taidostaan tulkita ja hyödyntää tilaa kentällä. Varsinkin kolme osatekijää nousee selvästi esille.

Suomalainen osasi ensinnäkin suunnata ensimmäisen kosketuksensa tyhjään tilaan. Teollaan hän voitti ratkaisevia sekunnin kymmenyksiä puolelleen. Pienellä sisä- tai ulkosyrjän siirrolla oikeaan suuntaan oli mahdollista saada jalka vapaaksi juuri ennen kuin vastustaja ehti peittämään laukausta.

Toiseksi Litmanen kykeni lähes ”palkkamurhaajan” tapaisella viekkaudella hakeutumaan vastustajan puolustajien näkökentän ulottumattomiin ja liikkumaan sitten ”pimeältä puolelta” terävillä askeleilla ensimmäisenä palloon. Tai jos tilanne niin vaati, Litmanen otti muutaman nopean sivuaskeleen liikkuakseen vartioivan pelaajan taakse – juuri sinne, minne pallo oli tulossa. Varsinkin näillä kahdella edellä mainitulla tavalla monet suomalaisen puskumaaleista näkivät päivänvalon.

Litmasen etu Ajaxissa oli myös se, ettei hän pelannut ysipaikalla. Monesti suomalainen pystyi liikkumaan vastustajan rangaistusalueen sisälle oikea-aikaisesti takaviistosta, ikään kuin toisesta aallosta. Hän osasi nähdä tilanteen kulun ennakoivasti ja liikkua sitten oikea-aikaisesti parhaalle maalintekosektorille.

Ehkäpä tärkein ulottuvuus Litmasen toiminnassa vastustajan boksissa oli kuitenkin se, että hänen päänsä pyöri koko ajan. Ajaxin kymppipaita asemoi itseään jatkuvasti suhteessa kanssapelaajiin, vastustajiin ja palloon. Kyse oli toistojen muodostamasta automaatiosta, johon yhdistyi korkealuokkainen tekninen toteutus.

Keräämänsä informaation avulla Litmanen pystyi tekemään aina kulloiseenkin pelitilanteeseen parhaiten soveltuvan ratkaisun. Milloin liikkua terävästi selustaan, milloin kiihdyttää etualueelle, milloin pysähtyä ja jäädä ottamaan syöttöä takaviistoon, milloin ottaa kosketus vasemmalle puolelle ja niin edelleen.

Kaikkein parhaiten Litmasen toiminnasta saa kuvan, kun katsoo Ajaxin otteluita hidastetulla vauhdilla. Ottelukoosteissa näkyy pelaaja, joka saattaa esimerkiksi juuri ennen viimeistelysuoritusta vilkaista jopa neljästi lähimpien puolustajien ja maalivahdin suuntaan.

Ilman näitä kolmea osatekijää yhdistettynä kykyyn viimeistellä monipuolisesti Litmanen olisi tuskin koskaan noussut maailman huipulle. Hänen salaisuutensa maalintekijänä olikin se, ettei mitään salaisuutta edes ollut. Litmanen oli vain jalkapalloilija, joka ymmärsi pienten yksityiskohtien suuren merkityksen.

Hollantilaisen valmentajavelhon Louis van Gaalin luotsaama 1990-luvun Ajax ja sen pelifilosofia olivat kuin tehty Lahdessa jalkapallo-oppinsa saaneelle Litmaselle.

Hedelmällisen yhteiselon yksi selittävä tekijä liittyy käsitteeseen nopeus.

Litmanen oli samaan aikaan sekä nopea että hidas jalkapalloilija.

Suomalaisen hienot otteet hollantilaisjätissä, tärkeimpänä tittelinä tietysti Mestarien liigan voitto vuonna 1995, perustuivat osaltaan siihen, että Ajaxin pelin rakenne tuki Litmasen nopeutta ja häivytti hänen hitauttaan.

Yhdeksän kertaa Suomen vuoden jalkapalloilijaksi valitun Litmasen nopeus kentällä oli havainnoinnin, päätöksenteon ja itse suorittamisen nopeutta. Pelatessaan usein vastustajan puolustus- ja keskikenttälinjan välissä ahtaassa tilassa ja eri suunnista tulevan prässin alla Litmasen ajattelun ja tekojen nopeus pääsi parhaiten esille.

Pari kolme terävää askelta ja Litmasen sai itsensä vapaaksi. Jos prässi seurasi, Litmanen kykeni monipuolisen syöttökavalkadinsa ansiosta erilaisiin yhden tai kahden kosketuksen ratkaisuihin. Vastaavasti jos tilaa oli enemmän, Litmanen pystyi kääntymään ja etenemään kohti vastustajan maalia. Litmasen askeltiheys ja jatkuva liikkeen ylläpito olivat luotu sujuvaan pallonhallintaan.

Van Gaalin taktiikassa Litmanen osallistui syöttökombinaatioihin ja pystyi jatkamaan peliä yhdellä tai kahdella kosketuksella juoksuvoimaisille ja etenemisvimmaisille laitapelaajille, kuten Marc Overmarsille ja Finidi Georgelle. Usein kymppipaikalla häärinyt suomalainen oli samaan aikaan sekä hyökkäysten alullepanija että niiden päättäjä. Kahden alimman linjan välissä pelatessaan Litmanen myös loi liikkeillään tilaa muille Ajax-pelaajille.

Monesti Litmasella oli myös tapana pudota hieman alemmassa luomaan määrällisiä ylivoimia. Yksi suomalaisen selkeistä vahvuuksista oli, että hän osasi suunnata peliasentonsa optimaalisella tavalla. Kentän keskisektorilla Litmasen pelasi lähes aina kylkiasennossa, joka mahdollisti kentän näkemisen mahdollisimman laajasta perspektiivistä. Ajaxin hyökätessä kenttä oli täynnä kolmiomuodostelmia. Ja Litmanen muodosti valtaosassa noista kolmioista yhden kulman.

Hyökkäyspelin tehokkuuden osalta hyödyksi oli myös se, että Litmanen ja hänen yläpuolellaan pelannut ysipaikan hyökkääjä, usein varsinkin hollantilainen Patrick Kluivert, osasivat tehdä toisiaan täydentäviä liikkeitä. Jos Kluivert liikkui palloa vastaan, Litmanen kykeni täyttämään Kluivertin muodostaman tyhjän tilan. Se oli tilan tulkitsemista par excellence.

Kaikki edellä esitetyt seikat johtivat siihen, että Litmanen oli Ajaxissa eräänlainen linkki- tai liimapelaaja. Siihen yhtäältä hänen ominaisuutensa ja pelaajaprofiilinsa sekä toisaalta Ajaxin pelimalli olivat kuin tehty. Litmanen toisin sanoen yhdisti keskikentän pohjan, laitapelaajat ja ylimmän hyökkääjän.

Usean kymmenen metrin täysvauhtisiin juoksuihin ilman palloa Litmasen ei juuri täytynyt ryhtyä. Sen hoitivat Ajaxissa muut pelaajat, Overmarsin tapaiset juoksukoneet. Toki myös Litmanen teki toisinaan räjähtäviä pystyjuoksuja selustaan, mutta peliroolin ytimeen ne eivät kuuluneet.

Jalkapalloentusiastien onni on, että monista Ajaxin 1990-luvun otteluista löytyy edelleen tallenteita muun muassa YouTubesta.

Esimerkiksi syyskuussa 1994 pelatussa Mestarien liiga -ottelussa italialaista AC Milania vastaan suomalainen oli yksi kentän hahmoista viimeistellen hollantilaisten 2–0-maalin. Kun kyseistä ottelua katsoo yli 20 vuotta myöhemmin, on helppo oivaltaa, miksi Litmanen oli niin loistava jalkapalloilija.

Ajaxin seurahistorian suurimman ikonin Johan Cruyffin lähes kuolemattoman lausahduksen mukaan ”playing simple football is the hardest thing there is”. Juuri yksinkertaisuus on sana, joka kuvastaa osuvasti Litmasta osana 1990-luvun Ajax-konetta. AC Milan -kamppailussa Litmanen ei erottunut kentällä hienoilla harhautuksilla tai säkenöivillä tempuilla. Kärjistäen hän ei tehnyt mitään ylimääräistä tai pelin kannalta turhaa. Sen sijaan hän pelasi erittäin helpon näköistä jalkapalloa, joka palveli joukkuetta.

Oikeastaan Litmanen toimi kentällä kuin robotti. Hän oli jatkuvasti pelattavissa, liikutti palloa nopeasti ja käytti usein vain yhdestä kahteen kosketusta. Leimallinen osa pelaamista oli myös se, että Litmasen liike ei missään vaiheessa pysähtynyt. Kyse oli jatkuvasta liikekuvamallin ylläpidosta. Kun Litmanen pudotti pallon esimerkiksi alempana pelanneelle Edgar Davidsille, hän liikkui salamannopeasti parilla terävällä askeleella tyhjään tilaan ilman pysähdystä.

Vastaavasti jos pallo oli laitakaistalla, Litmanen liikkui lähemmäs luomaan alueellisia ylivoimia. Jos etenemismahdollisuuksia ei ollut, suomalainen ei pakottanut peliä. Hän vaihtoi painopistettä ja alkoi pää pyörien etsimään uusia väyliä. Seuraavat siirrot olivat jatkuvasti mielessä. Kiitos Ajaxin pelitavan, Litmasella oli mahdollisuus liikkua laajalla säteellä.

Kentällä Litmanen teki toisin sanoen yksinkertaisuudesta taidetta. Hän oli ennen muuta erittäin korkean luokan peruspelaaja – täydennettynä toki loistavalla maalinteko-osaamisella. Mikä tärkeintä, kun kanssapelaajat antoivat pelivälineen suomalaiselle, he tiesivät, ettei tämä menetä palloa. Litmaseen pystyi luottamaan.

Ajaxissa Litmasen ei tarvinnut olla pallonriistäjä tai hervoton prässääjä. Sen tehtävän hoitivat Davidsin ja Clarence Seedorfin tapaiset pelaajat. Puolustuspelaamisessakin Litmasella oli kuitenkin tärkeä rooli. Hän ennen muuta peitti syöttövälejä ja ohjasi vastustajan pallollisia pelaajia. Kaksinkamppailuihin hän joutui verrattain harvoin. Osin tämä johtui siitä, että Litmanen osasi lukea etevästi ja ennakoiden, mihin irtopallot milloinkin pomppivat.

Juuri Ajaxissa Litmanen oli oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Joukkueen pelitapa tuki täydellisesti Litmasta, jota ilman puolestaan Ajax tuskin olisi yltänyt vastaavaan riemumarssiin.

Toukokuun 1995 Mestarien liigan voitto ja Litmasen valinta saman vuoden joulukuussa maailman kolmanneksi parhaimmaksi jalkapalloilijaksi nostivat kymppipaidan viimeistään suomalaisen jalkapallon kunniagallerian kärkipaikalle. Paradoksaalisesti vain muutama vuosi tämän jälkeen Litmasen ura eurokentillä kääntyi laskusuuntaan, vain alle 30-vuotiaana.

Litmasen onni Ajaxissa oli, että joukkueen tapa pelata piilotti esimerkiksi hänen vaatimattoman suoran juoksunopeutensa ja puutteet kaksinkamppailuissa. Seuraavissa ympäristöissä tilanne kuitenkin muuttui. Se merkitsi myös Litmasen huippu-uran taantumista. Hyviä otteita hän toki edelleen esitti, mutta pelillisen kapellimestarin viittaa hän ei saanut enää kuin Suomen maajoukkueessa ja myöhemmin FC Lahden Veikkausliiga-ryhmässä.

Syyt, miksi Litmanen onnistui Ajaxissa, olivat lopulta hyvin pitkälti samat, joiden takia hän ei onnistunut Barcelonassa ja Liverpoolissa.

Siirryttyään Ajaxista ensin Espanjaan ja sieltä edelleen Englantiin Litmanen menetti linkki- ja liimapelaajan roolinsa. Hän ei ollut enää se pelaaja, joka yhdisti keskikentän ja hyökkäyksen. Litmanen ei liikkunut enää samassa määrin linjojen välissä, vaan enemmän muodon ulkopuolella tai viimeisessä linjassa.

Barcelonassa Litmasen pelipaikka löytyi toisinaan oikeasta laidasta, Liverpoolissa puolestaan korkeammalta hyökkäyksestä.

Espanjassa lähtökohdat sinänsä olivat kunnossa. Päävalmentajana oli aluksi tuttu mies, Louis van Gaal, ja monilla kanssapelaajilla oli yhteistä Ajax-historiaa.

Barcelonassa joukkueen pallonhallinta ei kuitenkaan pyörinyt Litmasen kautta. Suuremmassa roolissa olivat muun muassa kapteeni Luis Figo ja brassitaituri Rivaldo. Esimerkiksi syyskuussa 1999 pelatussa Mestarien liiga -ottelussa AIK:ta vastaan Litmanen oli pitkiä jaksoja ilman palloa. Barca-ryhmä kyllä eteni pallonhallinnan kautta, mutta tämä tapahtui säännönmukaisesti laitakaistoilta Figon ja Rivaldon kautta. Litmanen väläytteli edelleen korkealaatuista peruspelaamistaan, mutta Ajaxin tapaisten syöttökombinaatioiden ja -kolmioiden varaan espanjalaisryhmä ei vannonut.

Jotakin Litmasen asemasta kertoi kommentti, jonka hän antoi Helsingin Sanomille helmikuussa 2000.

– Hän [Figo] on loistava pelaaja, yksilönä yksi maailman parhaita. Välillä hän vain pitää liikaa pallosta.

Pallo ei toisin sanoen pyörinyt riittävästi Litmasen kautta, joka oli Ajaxissa tottunut olemaan pelin keskipiste.

Lopullinen läpimurto Barca-paidassa jäi tekemättä. Kun van Gaalin tilalle valittiin espanjalainen Llorenç Serra Ferrer, Litmanen putosi paarialuokkaan.

Jälkiviisaus on helppoa ja osin turhaa, mutta jossain määrin erikoista oli, että Barcelonan jälkeen Litmanen siirtyi Liverpooliin, johon hänen pelaajaprofiilinsa oli vielä vähemmän tehty.

Julkisesti Litmanen ei ole siirtoratkaisujaan katunut ja lapsuuden suosikkiseuralle oli vaikea sanoa ”ei”, mutta viimeistään Liverpoolissa Litmanen putosi pelaajana ”tavallisten kuolevaisten” joukkoon.

Yli 20 vuoden takaisista Eredivisie- ja Valioliiga-otteluista löytyy niukasti dataa. Silmämääräisestikin ottelutallenteita katsoessa käy kuitenkin ilmi, että Gerard Houllierin manageroima Liverpool pelasi täysin erilaista jalkapalloa kuin 1990-luvun Ajax.

Englantilaisten syötöt olivat keskimäärin pidempiä ja pallonhallintajaksot lyhyempiä. Anfield Roadilla pallo oli enemmän ilmassa kuin Ajaxin De Meerillä, Amsterdamin olympiastadionilla tai Amsterdam Arenalla. Myös muut pelikulttuuriset erot olivat selviä: Liverpool pyrki hyökkäämään nopeammin pystyyn, keskikentän kautta tapahtuneita etenemisiä oli vähemmän ja vastahyökkäyspelaaminen oli suuremmassa roolissa. Pelitapa tuotti enemmän kaksinkamppailuja ja tilanteenvaihtoja, vähemmän kontrolloituja, pitkiä pallonhallintajaksoja.

Myöhemmin, helmikuussa 2021, myös Litmasen pitkäaikainen luottomies, valmentaja Harri Kampman myönsi MTV:n haastattelussa vähintäänkin epäsuorasti, että Liverpoolin tapa pelata ei ollut Litmaselle optimaalisin.

– Manageri Gerard Houllier puhui etukäteen, että joukkueeseen tarvitaan pelaajia, joiden kautta he voivat keskikentällä ja hyökkäyspäässä rakentaa peliä. Todellisuudessa se ei mennyt ollenkaan niin: Liverpool pelasi puhtaasti vastahyökkäyspeliä, jossa keskikenttäpelaajien niskat vain nyrjähtelivät, kun pallo lensi kaaressa heidän ylitseen.

Litmasen kanssa FC Barcelonassa samaan aikaan työskennellyt portugalilainen menestysluotsi José Mourinho antoi kesällä 2019 mielenkiintoisen haastattelun Sky Sportsille. Kaiken jalkapallossa voittanut valmentaja puhui ennen muuta sopeutumisesta ja muutoksesta.

Mourinhon ydinviesti oli ytimekäs: menestymisen kannalta kaikkein tärkeintä on kyky sopeutua muutokseen.

Mourinho ei puhunut haastattelussa Litmasesta, ja on mahdollista kysyä, kuinka hyvin Mourinho itse on myöhempinä vuosinaan sopeutunut muutokseen, mutta juuri Litmasen osalta portugalilaisvalmentajan kommentti on kutkuttava.

On selvää, että loukkaantumisten vaikutusta Litmasen urakaareen ei voi kiistää. Yksi kysymys on kuitenkin vielä tärkeämpi: Kuinka sopeutumiskykyinen pelaaja Jari Litmanen lopulta oli?

On liian suoraviivaista sanoa, että Litmanen olisi ollut yksipuolinen pelaaja, sillä uransa parhaimpina vuosina hän oli, edellä arvioidun mukaisesti, todella korkealaatuinen peruspelaaja. Siitä huolimatta Litmanen ei täysin kyennyt sopeutumaan ajaxilaisesta pelikulttuurista poikkeaviin ympäristöihin.

Kuinka valmis Litmanen oli hylkäämään omat jalkapalloilulliset mieltymyksensä? Oliko hänellä täydellistä valmiutta oman pelaajaprofiilinsa muuttamiseen? Löysikö Litmanen liian helposti tekosyyn kulloisestakin valmentajasta tai seuran politiikasta?

Näihin isoihin kysymyksiin esimerkiksi Litmasen vuonna 2015 ilmestynyt omaelämäkerta Litmanen 10 (Tammi) ei täysin vastaa. Mitä useammin teosta lukee, sitä pahemmin se tuntuu menetetyltä mahdollisuudelta.

Hyvin harva pelaaja pystyy muokkaamaan oman jalkapalloilullisen minäkuvansa täysin uuteen uskoon. Tällaisia pelaajia suomalaisessa jalkapallohistoriassa on yhden käden sormilla laskettava määrä ja he, kuten vaikkapa Teemu Tainio, ovat pelanneet pienemmissä seuroissa kuin Litmanen.

Osin muutos voi olla lähes mahdoton. Litmasen kohdalla esimerkiksi pallon riistämiseen, suoraan juoksunopeuteen ja kaksinkamppailupelaamiseen liittyvät rajoitteet olivat siinä määrin huomattavia, että hänestä tuskin olisi ollut esimerkiksi box-to-box-tyyppiseksi juoksijaksi tai keskikentän ankkuripelaajaksi. Samat puutteet vaikuttivat myös hänen pelaamiseensa puhtaana hyökkääjänä.

Litmanen ei pystynyt ammattilaisurallaan samanlaiseen muutokseen kuin vaikkapa Englannin kentillä samaan aikaan kirmannut David Beckham. Siinä missä vielä Manchester Unitedissa Beckham oli oikean laidan keskityskone, varsinkin uransa viimeisinä vuosina englantilaisesta kuoriutui AC Milanissa ja PSG:ssä keskikentän keskustan tasapainottava pelaaja.

Sopeutumisella on kuitenkin myös toinen ulottuvuutensa. Voi olla, että suomalaisen pelaajakehityksen ja nuorten pelaajien ulkomaan siirtojen näkökulmasta tärkein kysymys ei ole se, miksi Litmanen ei menestynyt Barcelonassa tai Liverpoolissa, vaan se, miksi hän sopeutui juuri Ajaxiin.

Se, että Litmanen löysi ensimmäisestä ulkomaan seurastaan omia vahvuuksiaan mainiosti tukeneen ympäristön pelikulttuureineen kera sopivien kanssapelaajien, saattaa olla hänen pelaajauransa isoin oppi. Ratkaisevaa ei ollut Litmanen tai Ajax erikseen, vaan tahojen lähes täydellinen symbioosi.

Kun Litmasen ammattilaisura alkoi vääjäämättömästi kääntyä kohti loppuaan vuonna 2011, spekulaatiot hänen seuraavista ura-askeleistaan alkoivat lähes välittömästi.

Tulisiko Litmasesta menestyvä valmentaja?

Millaisen panoksen hän seuraavaksi antaisi suomalaiselle jalkapallolle?

Mitä kaikkea Suomi-futis voisi saada Litmasesta pelaajauran jälkeen?

Esimerkiksi Pertti Alaja ilmoitti Palloliiton puheenjohtajakampanjassaan jo vuonna 2012 haluavansa Litmasen ehdottomasti mukaan kehittämään suomalaista jalkapalloa. Sen, millaiseksi tuo rooli voisi muodostua, Alaja jätti Litmasen itsensä päätettäväksi.

Erilaisia rooleja Litmaselle etsittiin ja tarjottiin pitkin 2010-lukua. Jonkin aikaa hän oli liiton neuvonantaja osallistuen muun muassa Huuhkaja-luotsi Hans Backen rekrytointiin. Vuonna 2018 Litmanen oli osa Juha Malisen johtamaa alle 19-vuotiaiden maajoukkueen valmennustiimiä. Ex-pelaaja myös suoritti valmennuskursseja ja auttoi nuorten pelaajien valmennuksessa.

Litmasen panosta kyllä kiitettiin julkisuudessa asti, mutta juuri missään vaiheessa Litmanen itse ei tuonut ainakaan selväsanaisesti esille, mitä hän itse odotti tai haluaisi antaa suomalaiselle pelaajakehitykselle.

Roolien annettiin täsmentyä ja yhteistyön muotoja haettiin, mutta siitä huolimatta esimerkiksi liiton puheenjohtaja Alaja rohkeni sanomaan helmikuussa 2015 pidetyn liittohallituksen kokouksen jälkeen, että Litmasen rekrytoinnin myötä ”tulosta tulee välttämättä”.

Oikeastaan mikään Litmasen pelaajauran jälkeisessä aktiivisuudessa tai työskentelyssä ei kuitenkaan osoittanut, että hän olisi ollut valmis laittamaan kätensä saveen suomalaisen pelaajakehityksen eteen.

Mitään velvollisuutta Litmasella siihen ei ollut. Hän oli tehnyt pitkän ja ansiokkaan pelaajauran istuen vuosikausia bussissa ja lentokoneessa. Perhe-elämä ei ollut aina helppoa, kuten Litmanen kommentoi viettäessään kevään 2008 Fulhamin harjoitusvahvuudessa.

Suomalainen jalkapalloyhteisö, Palloliitto etunenässä, asetti aivan liian suuret odotukset Litmasta kohtaan. Litmasen ei annettu pysyä ”vain” mittavan uran luoneena pelaajalegendana, vaan hänestä yritettiin väen väkisin tehdä kaiken muuttavaa Suomi-jalkapallon pelastajaa. Ajateltiin, että mittava pelaajaura luo kannukset vaikkapa strategiseen päätöksentekoon tai vaativaan valmentamiseen.

Nimi, utopistiset haaveet ja naiivit odotukset voittivat järjen, harkinnan ja kompetenssin. Eikä syy ollut Litmasen.

Pian 54 vuotta Jari Litmanen on ollut Suomessa aina jollain tavalla mystinen hahmo, jonka persoona ja ansiot ovat viehättäneet myös kulttuuripiireissä. On tehty elokuvaa ja musiikkikappaleita. Onpa Litmanen itsekin esiintynyt valkokankaalla muun muassa Risto Räppääjä -elokuvassa.

Suomessa Litmanen on nostettu Kuninkaaksi, jolla tittelillä häntä on kutsuttu jopa virallisissa tiedotteissa ja eri mediakanavissa, kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa helmikuussa 2021.

Kuninkuus-puhe on ollut leimallisesti fanipuhetta, mutta kuinka paljon Litmasen uratarinassa lopulta on kuninkuutta?

Vaikka Litmanen on uransa jälkeen kuvainnollisesti vetäytynyt kuninkaalliseen kartanoonsa ja ilmestynyt sieltä tasaisin väliajoin ”tavallisen kansan” pariin jakamaan ajatuksiaan, Litmasen tarinassa on hyvin vähän mitään aateluutta. Hän on ollut enemmän eräänlainen talonpoika.

Työväenluokkaista taustaansa Litmanen on myös itse painottanut esimerkiksi Kuukausiliitteen vuonna 2015 tekemässä laajassa henkilökuvassa.

Oli urheilumyönteinen perhe ja lähiympäristö. Oli tärkeitä pelikavereita, valmentajia ja neuvonantajia oikeaan aikaan. Litmanen 10 -kirjasta piirtyykin poikkeuksellisen vahvasti kuva arjesta, jossa lukuisilla ihmisillä oli pieni, mutta juuri sillä hetkellä ratkaisevan tärkeä panos Litmasen lapsuus- ja nuoruusvaiheen pelaajapolulla. Litmasen matka huipulle oli lukuisten oikeiden tekojen ja valintojen yhteistulos, jossa Litmasen omistautumisella tietysti oli merkityksensä.

Uransa kirkkaimpina vuosina Litmanen sai olla ympäristössä, jossa kulttuuri hänen omien sanojensa mukaan oli tiivistettävissä muotoon ”me on enemmän kuin minä”. Litmasen mukaan juuri Ajaxissa kaikki ne arvot vahvistuivat, jotka hän oli saanut kotoa ja muusta ympäristöstä.

Kuninkaalliseksi Litmasen uran tekevät kiistatta hänen huippuvuotensa ja niiden mukanaan tuoma menestys. Kukaan muu suomalainen ei ole noussut yhtä korkealle, vaikka erityisesti Sami Hyypiän meriitit eivät paljoa jää jälkeen.

Mutta kun Litmasen tittelit siirtää hetkeksi sivuun ja analysoi kuvanauhalta, kuinka hän parhaimpina kausinaan pelasi, kokonaiskuva muodostuu toisenlaiseksi.

Jari Litmanen oli 1990-luvun puolenvälin aikoihin sillä hetkellä sopivassa ympäristössä kenties maailman paras jalkapalloilija pelaamaan yksinkertaista ja näennäisesti helppoa, mutta todellisuudessa erittäin vaativaa jalkapalloa. Hän oli pienten pelillisten yksityiskohtien äärettömän tehokkaan toteuttamisen mestari. Pioneeri, joka ymmärsi, mistä voittava jalkapallo muodostuu ja mitä se konkreettisesti vaatii kentällä. Se on Jari Litmasen uran ehkäpä suurin opetus. Ja siitä mystisyys ja kuninkaallisuus ovat kaukana.

Tärkein kysymys kuuluu, haluammeko nähdä tämän ”tylsän” opetuksen?