Vaakakupissa kunnianhimo ja realismi – Helmarit lähtee EM-kisoihin hankalista asetelmista

Viidettä kertaa historiansa aikana jalkapallon arvoturnaukseen osallistuva Suomen naisten A-maajoukkue aloittaa pitkän odotuksen jälkeen vihdoin EM-urakkansa keskiviikkona Sveitsin Thunissa. 10000 henkeä vetävällä jalkapallostadionilla Helmarit saa vastaansa Islannin, joka lähtee niin ikään viidensiin EM-kisoihinsa parantamaan edellisten karkeloiden saldoaan. Vuoden 2022 kisoissa kumpikin maa jäi alkulohkoonsa, Suomen pelattua yhden ja Islannin peräti kolme tasapeliä. Sijalta 26 kansainvälisen jalkapallon FIFA-rankingista ponnistava Suomi joutuu näissäkin kisoissa kovaan paikkaan, se on jo ennalta selvää. Islanti löytyy kyseisen listauksen sijaluvulta 14, ja lohkon muut joukkueet Norja ja Sveitsi sijoilta 16 sekä 23.

Repaleisen sekä lopulta mollivoittoisesti päättyneen Kansojen liigakauden jälkeen Suomi lähtee haastamaan itseään kovempia maita ainoastaan yhden harjoitusottelun turvin. Kansojen liigassa Helmarit pelasi tasolla, jossa vastustajat eivät olleet lähelläkään sitä, mitä Sveitsissä kentän toiselle puolelle tulee asettumaan. Viime viikon kenraali Hollantia vastaan olikin sitten totuttelemista siihen vauhtiin, johon Helmarien pitää yltää parantaakseen edellisten kisojen pistesaldoaan, saati havitellakseen kisojen jatkumista alkulohkoa pidemmälle. Hollantipelin perusteella suomalaisen jalkapallokannattajan tulee ennen keskiviikkoa toivoa kahta asiaa: 1. Suomi parantaa omaa peliään vielä rutkasti, tai 2. Tulevat vastustajat eivät yllä sille tasolle, millä Hollanti kisakuntoaan Helmarien kustannuksella viritteli.

Marko Salorannan johdolla Suomi kykenee aivan varmasti pelaamaan omaa parasta peliään, sitä, mihin joukkueen pelaajamateriaali antaa myöden. Mielenkiinto kohdistuu nyt siihen, mikä on Salorannan omissa ajatuksissa sitä peliä, millä tavoin Suomi on kentällä paras mahdollinen joukkue. Saloranta on kunnianhimoinen valmentaja. Hän ei halua nähdä joukkueensa puolustavan matalassa blokissa 90 minuuttia, odottavan passiivisena vastustajan surmanluoteja. Suomalaisen tyttö- ja naisjalkapallon eteen valtavan työn uransa aikana tehnyt lahtelainen uskoo, ettei altavastaajana peliin lähtevän joukkueen ole silti välttämätöntä pelata altavastaajalle tyypillistä jalkapalloa. Puolustamisen pitää hänen papereissaan olla aktiivista ja ne hetket, jolloin joukkue kärsii syvällä omalla kenttäpuoliskollaan, pitää saada poikki mahdollisimman nopeasti. Vastustajalle pitää lisäksi syntyä tunne, että myös Suomi pystyy omalla toiminnallaan sitä haavoittamaan, olemaan vaarallinen.

Salorannan ajatukset ostavat varmasti kaikki, jotka haluavat nähdä kentällä rohkean ja ennakkoluulottoman Suomen. Tosiasia on kuitenkin, että realisoituakseen valmentajan ajatukset kaipaavat kentällä tekoja. Siitä päästään kysymykseen, riittääkö Helmarien pelaajamateriaali siihen, mitä päävalmentaja joukkueeltaan haluaa? Onnistuakseen asioissa, joita Saloranta pitää tärkeänä, Suomen tulee kyetä tiettyihin suoritteisiin pelin niissä vaiheissa, jotka määrittävät lopulta sen, onko Suomi altavastaaja kokoonpanolistan lisäksi myös kentällä. Ja mikäli pelit myös kisoissa osoittavat saman, kuin niihin valmistanut kenraali Hollantia vastaan, mihin suuntaan Saloranta apuvoimineen on valmis joukkueensa pelaamista säätämään? Ajaako kunnianhimo realismin ohi, onko korkealta prässääminen ja alhaalta asti pelaaminen itseisarvo vai löytyykö Suomelta niin tarvittaessa voittamisen eteen myös jotain ihan muuta?

Suomi prässäsi Hollantia vastaan tavalla, jota ei todellakaan voi kutsua altavastaajajalkapalloksi. Saloranta haluaa pallonriistoja yläalueilla, paikoissa, joista on lyhyt ja nopea matka vastustajan maalille. Yksi ongelma tässä on kuitenkin se, että EM-kisoihin selvinneet joukkueet ovat varustettu pelaajilla, jotka purkavat aggressiivisia prässejä työkseen. Ainakaan Hollantia vastaan Suomen pelaajien nopeus tai prässin yhtenäisyys ei riittänyt horjuttamaan vastustajan pelinavaamista, vaan useamman kerran Helmariprässi pelattiin turhan helpon näköisesti auki. Tämä johti siihen, että Suomi juoksi pallon ja pelaajien perässä tavalla, joka ei ole kestävää koko 90 minuutin ajan. Yhden merkittävän riiston Suomi kuitenkin onnistui tekemään, joka johtikin aivan pelin lopulla kavennusmaaliin. Jälleen kysytään Salorannan riskinsieto- sekä sopeutumiskykyä. Mikäli näyttää siltä, että riistoja ei ylempänä kenttää riittävästi saada aikaan, jatketaanko niin, vai todetaanko jossain vaiheessa parempaan lopputulokseen pääsemisen edellyttävän vetäytymistä tiiviimmäksi ja suosiolla alemmas?

Aktiivinen puolustaminen on totta kai suotavaa, bussiin vetäytymisestä on harvemmin hyötyä, mikäli pelaajat puolustavat ja varjelevat staattisesti ja riistoihin pyrkimättä omaa maaliaan. Kun riistoihin sitten päästään syvällä omalla kenttäpuoliskolla, syntyy tilanne, mikä määrittää hyvin pitkälti pelin kulun ja laajemmassa kuvassa mielestäni myös Helmarien menestymisen tulevissa EM-kisoissa. Miten hyvin pallosta pystytään pitämään huoli, kun tarkoituksena on paineen helpottaminen omassa päädyssä ja uhan ja vaaran tunteen tuottaminen vastustajan mieliin. Halutaanko palloa varjella niin, että vastaprässiä lähdetään purkamaan pelaamalla, vai mennäänkö suosiolla nopeammin ja pidemmälle? Vastauksen tulisi löytyä kentällä olevista pelaajista. Onko heillä vastustajaan nähden riittävä määrä henkilökohtaista osaamista siihen, että jokainen syöttö, haltuunotto ja liike ahtaassa tilassa ja äärimmäisen pienessä ajassa on mahdollista? Onko joukkueen yhteen pelaaminen niin saumatonta, että tuki pallolliselle on saman tien siinä, missä sen pitää olla? Jälleen kerran: kunnianhimo vai realismi? Ja toki, mikäli realismi tukee ja mahdollistaa kunnianhimoa, niin loistavaa, antaa mennä!

Edelliseen kappaleeseen viitaten, nimet Sanni Franssi ja Katariina Kosola pitää löytyä Suomen avauskokoonpanosta. Franssissa ja Kosolassa Suomella on pelaajat, jotka kykenevät kuljettamaan palloa. Franssin paikka tulee olla laitahyökkääjänä, Kosolan vastaparina. Paineen purkamisessa tärkeää on löytää kohteet, joiden avulla pelin painopistettä saadaan pois omalta puolustusalueelta. Kosola ja Franssi pystyvät liikkumaan laajalla säteellä kenttää, olemaan kohteita pelinavaamiselle sekä ennen kaikkea edistämään peliä pallo jalassaan. Kansojen liiga sekä Hollanti-harjoitus osoittivat, ettei Franssin viimeistelykyky ole sellaista, mikä oikeuttaisi ysipaikan valtaamiseen Helmareissa. Kokenut pelaaja on kuitenkin erittäin vahva pallo jalassaan, hän kykenee kuljettamalla voittamaan joukkueelleen aikaa, rikkeitä ja kamppailuja sekä siirtämään pelin painopistettä haluttuun suuntaan. Franssin tavoin, myös Kosola tarvitsee palloja ollakseen joukkueelleen hyödyllinen. Kosolan haasteena ei niinkään ole pelaajien ohittaminen, enemmän huomiota tulee edelleen kiinnittää laitapelaajan viimeisiin ratkaisuihin. Maaleja ja syöttöjä on hämeenlinnalaislähtöisen pelaajan vahvuuksilla yksinkertaisesti synnyttävä enemmän.

On mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon Suomi kykenee tai haluaa ottaa pallonhallintaa itselleen. Salorannan tuntien veikkaisin, että halusta se ei jää kiinni, mutta mikäli Hollantipeliä on uskominen, pidemmät hyökkäyshetket eivät tule joukkueelle automaationa. Mielestäni Suomi omaa vahvuuksia niin nopeisiin kuin hitaampiinkin hyökkäyksiin. Molemmat laidat ovat juoksuvoimaisia, varsinkin jos Emma Koivisto on täydessä pelikunnossa oikealla. Mikäli vastustaja pakottaa Suomen puolustamaan syvällä ja samalla nostaa omaa pakkaansa rohkeammin ylös, se jättää omaa selustaansa väkisinkin turvaamatta. Näissä paikoissa erityisesti Franssin ja Kosolan rooli korostuu, kuinka hyvin ja herkällä vaistolla he niitä syntyneitä tiloja ryntäävät valtaamaan. Samalla on kuitenkin niin, että jos Suomi haluaa hyödyntää laitapuolustajiensa vahvuudet ylöspäin, myös pidempiä hyökkäyksiä on pystyttävä luomaan. Koiviston ohella Nea Lehtola on varsin käyttökelpoinen ase hitaiden hyökkäysten murtovaiheissa, mutta se vaatii malttia ja aikaa sen verran, että puolustajat ehtivät hyökkäyksiä tukemaan.

Jotta Suomi pystyisi vastustajansa tasavertaisesti turnauksessa haastamaan, se tarvitsee parhaat pelaajansa täydessä pelikunnossa kentälle, piste. Vielä viime viikolla esimerkiksi joukkueen selkeä ykköstähti, Natalia Kuikka vaikutti olevan melko ruosteessa pitkän pelaamattomuuden jäljiltä. Emma Koivistoa ei nähty kentällä lainkaan, eikä AC Milanin puolustaja osallistunut vielä täysipainoisesti joukkueen harjoituksiin kaksi päivää ennen h-hetkeä. Hyökkäyksessä Jutta Rantala on yhtä iso kysymysmerkki, ja voi olla, että hänen kohdallaan poissaolojakso kentiltä on ollut liian pitkä niihin vaatimuksiin peilaten, mitä EM-kisat tarjoavat.

Kansojen liigan tahmaisuutta voi selittää monin tavoin, mutta tiettyjen runkopelaajien poissaolot ovat kova isku Helmarien tasoiselle pelaajamateriaalille. Asiaa voi myös kaunistella niin halutessaan, mutta tosiasiat on hyvä myöntää ja sanoa ääneen. Hyviä pelaajia Suomella on paljon, mutta säännöllisesti Euroopan huippujoukkueissa pelaavia vähän. Joukkueen pitää näin hyviä vastustajia vastaan onnistua maksimaalisesti puolustamisessaan ja siihen se tarvitsee Kuikkaa ja Koivistoa. Joukkue tarvitsee myös pelitavan, joka on täydellisesti omia vahvuuksia tukeva, mutta samaan aikaan heikkouksia peittävä. Suomella ei ole mitään tarvetta yrittää olla jotain muuta kuin mihin se pystyy, sen se on jo todistanut lunastamalla paikkansa maanosan parhaiden turnaukseen. Anna Koivusen ei tarvitse maaliltaan pelata palloa pienimpään ja ahtaimpaan mahdolliseen väliin, vain osoittaakseen joukkueensa kykenevän pelaamaan maailmantähtien paineen alta pois. Joskus altavastaajana pelaaminen on paras mahdollisuus voittoon. Se ei tarkoita nöyristelyä, pelkäämistä tai pallon roiskimista ja epätoivoista puolustamista. Altavastaaja voi olla piikki parempansa lihassa, rohkea, aggressiivinen ja ennen kaikkea pelaamisessaan järkevä. Jalkapallo-ottelun voi voittaa monella tapaa, eikä voittamisessa ole koskaan mitään hävettävää.