Uusi ja normaali

Luin hiihtolomalla vasta ilmestyneen Uraäidin selviytymisoppaan, mutta muistan siitä enää oikeastaan vain yhden asian. Kirja on kokoelma menestyneiden perheellisten naisten haastatteluja työn ja perheen yhteensovittamisesta sekä eri alojen asiantuntijoiden puheenvuoroja esimerkiksi unen, liikunnan ja parisuhteen merkityksestä. (Miehille vastaavaa opasta kaipaaville yksi vinkki työn ja perheen yhteensovittamisesta saman tien: keskity lapsiisi, sillä vain heidän nopea kasvunsa on varmaa.) Nykytyylin mukaisesti selviytymisoppaassa on monta vinkkilistaa ruuhkavuosista selviytymiseen ja mieleeni jäi juuri yksi näistä vinkeistä. Sen mukaan kannattaa luottaa siihen, että elämä kantaa.

Tietenkään en törmännyt lauseeseen ensimmäistä kertaa. Luulen, että olin herkistynyt aiheelle nähtyäni helmikuun alussa Image Live -tapahtumassa Anton Vanha-Majamaan livejournalismiesityksen Lapseton Suomi.

Esityksessään kolmekymppinen Vanha-Majamaa pohti kysymystä lasten hankkimisesta oman sukupolvensa näkökulmasta. Se on paineinen näkökulma: toiveet synnytystalkoisiin käymisestä osuvat sukupolveen, joka on kohdannut laman lapsena, käynyt koulunsa sen jälkeen ja työllistynyt talouskriisin jälkeisille pätkätyömarkkinoille. Tämä on lähtökohta; jatkuvasti kasvava ymmärrys lapsiperheköyhyyden laajuudesta ja seurauksista sekä ilmastonmuutoksen tahdista ja vaikutuksista. Totta kai elämä voi kantaa tässäkin todellisuudessa ja sukupolvipuhe hukkaa aina yksilökokemusta, mutta neuvoon uskominen on taatusti käynyt hankalaksi. Ei ihme, jos puhe synnytystalkoista ei uppoa.

Näin Vanha-Majamaan esityksen kolme kertaa ja joka kerta ajattelin, kuten nyt jo sukupolvia rakastava sukupolveni niin usein: tässä on kyse sukupolvierosta ja vuodesta 2007.

Vuosi 2007 saattoi olla vanhan maailmanjärjestyksen viimeinen vuosi. Viimeinen ennen talouskriisin puhkeamista ja vuosi, jolloin nykymuotoinen sosiaalinen media aloitti vallankumouksensa. Se oli myös viimeinen vuosi, jolloin perheemme oli kaksihenkinen. Siksi viimeistään sen olisi pitänyt myös olla pohdinnan ja harkinnan vuosi. Jos kaikki menisi hyvin ja onnistuisimme, mitä kaikkea lapsi tarkoittaisi ja mikä häntä odottaisi?

En kuitenkaan muista minkäänlaista vakavaa tai perinpohjaista punnintaa, ainakaan omalta kohdaltani. En ollut vauvakuumeessa, mutta en myöskään epäilyksessä. Oikeastaan ajattelin näin: olin ollut 30 vuotta niin tyytyväinen, että halusin jonkun toisen kokevan saman. Lapsellinen ja kaiken väistämättä eteen tulevan ikävän sivuuttava ajatus, kroonisen optimismin sanakirjakirjamääritelmä, mutta tuolla tavoin ajattelin – ja uskoin, että ilman muuta pystyisin tarjoamaan onnellisen elämän mahdolliselle lapselleni.

Totta vie olin etuoikeutettu, jokaisella mahdollisella tavalla. Ajatukseni oli yhdistelmä turvallisuuden tunnetta, luonteenpiirteitä ja hyvää ajoitusta. Peruskouluaika ennen laman seurauksia, opiskeluaika talouden taas kasvaessa ja vakituisiin töihin hyvien aikojen viime hetkillä. Sanaa ilmastoahdistus ei ollut keksitty. En kysynyt itseltäni, millaiseen Suomeen lapseni syntyisi, sillä ajattelin, että samanlaiseen kuin ennenkin.

Maailma on muuttunut ja nojatessani vanhaan olen hankkinut lapsia tähän uuteen. Lapsille tämä on silti heidän uusi ja vanha ja ainoa, enkä lopulta usko hyvän elämän rakennuspalojen vaihtuneen. Aikuisen uusi on lapsen normaali. Aikuisten vastuulla on pitää ahdistukset ominaan, sillä hyvästä lapsuudesta ponnistaa myös luotto siihen, että elämä kantaa. Monin paikoin tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, ja siksi lapsiperheköyhyys on ilmastoasioiden ohella tulevien eduskuntavaalien tärkein kysymys. En usko, että lapsi itsessään tuo toivoa tullessaan, mutta sitä nähdessään ja tuntiessaan hän pystyy viemään sitä eteenpäin.

Eikä lapsen tarvitse olla edes oma. Tästäkin Anton Vanha-Majamaa kirjoittaa esitykseensä pohjaavassa esseessä Lapseton Suomi. Se alkaa sivulta 50.