Uusi neuvo deittailuun: Jatka kunnes inhoat kumppania – Tästä syystä se ei toimi

Alkuperäisen englanninkielisen The Atlanticin jutun voit lukea tästä linkistä.

Tunnet varmaan ”kipinän”. Se esiintyy lukemattomissa romanttisissa komedioissa ja toisinaan myös ärsyttävän rakastuneiden ystävien selonteoissa treffien jälkeen. Sillä tarkoitetaan välitöntä kemiaa ihmisten välillä, perhosia vatsassa, huumaavaa oloa – selittämätöntä tunnetta siitä, että tuo toinen on juuri se oikea. Toive kipinästä ei kuitenkaan ole kovin realistinen.

Kipinän merkitys on kyseenalaistettu jo kauan sitten, mutta viime aikoina yhä voimakkaammin. Sekä deittailuvalmentajat että tutkijat ovat todenneet, että toiseen ihmiseen voi hyvinkin ihastua, vaikka ensitapaaminen ei herättäisikään kutkuttavaa jännitystä. Seuralainen saattaa olla hermostunut tai väsynyt ensikohtaamisen aikana; ehkä et vain vielä tiedä, mikä tekee hänestä niin mahtavan.

Jos taas tuntee välitöntä vetoa toiseen ihmiseen, syynä voi olla se, että hän vaikuttaa tutulta, sanoo sosiologi Kevin Lewis Kalifornian yliopiston San Diegon kampukselta.

Ehkä hän tuo mieleen jonkun exäsi, ja sinulla tuntuu olevan tapana seurustella tätä muistuttavien tyyppien kanssa. Käyttäytymistieteilijä Logan Ury, joka työskentelee Hinge-deittisovelluksessa ja on kirjoittanut kirjan How to Not Die Alone, sanoo suoraan, että kipinä syntyy todennäköisesti siitä, että vastapuoli on seksikäs tai hurmaava. Tunteiden hidas lämpeneminen on tätä päivää. Sen sijaan ensivaikutelmat ja niihin liittyvät harhaluulot eivät ole.

Osa käsitteen arvostelijoista on jopa ehdottanut uudenlaista suhtautumista deittailuun: jos ensitreffit menevät pieleen, kannattaa yrittää uudelleen ja uudelleen ja vielä kerran uudelleen. Itse asiassa seurustelua kannattaa jatkaa niin kauan, kunnes on täysin varma siitä, että edes kaikki maailman hyvä tahto ei riitä siihen, että toista ihmistä oppisi rakastamaan. Netflixin Jewish Matchmaking -sarjan parisuhdevälittäjätähti Aleeza Ben Shalom tiivistää ajatuksen näin: ”Jatka seurustelua, kunnes inhoat häntä.”

Reiluuden nimissä Ben Shalomin neuvoa on tuskin tarkoitus tulkita aivan kirjaimellisesti. Ja toki joihinkin ihmisiin voi kiintyä ajan myötä. Mutta jos ei usko kipinään, muttei myöskään halua käydä lukuisilla keskinkertaisilla treffeillä, joista jää lopulta käteen vain aito vastenmielisyys toista ihmistä kohtaan, jäljelle jää muutama kysymys: Kuinka monen tapaamiskerran jälkeen kannattaa luovuttaa uuden romanttisen kumppanin suhteen? Jos omiin tunteisiin ei voi luottaa, mistä sitten tietää, kenestä oikeasti pitää?

Kummankaan ääripään neuvot eivät tunnu riittävän hyviltä. Se ei johdu vain siitä, että rakkaus on monimutkaista ja sen etsiminen voi olla raskasta. Syynä on se, että deittailu, siten kuin me sen tunnemme, on nykyajalle ominainen ja uskomattoman kömpelö ilmiö, jossa seurustelu typistyy herkästi vaatimusten lateluksi.

”Jatka seurustelua, kunnes inhoat häntä” -neuvo kuulostaa järkevältä, ainakin ”jos tavoitteena on parisuhde hinnalla millä hyvänsä”, toteaa Paul Eastwick, Kalifornian yliopiston Davisin kampuksella työskentelevä psykologi, joka tutkii yhteensopivuutta parisuhteissa.

Ensinnäkin tutkimukset viittaavat siihen, että kiintymys voi kasvaa ajan ja tutustumisen myötä. Läheisyysperiaatteen mukaan mitä useammin jonkun ihmisen kanssa on vuorovaikutuksessa, sitä enemmän hänestä yleensä oppii pitämään (joko ystävänä tai ihastuksena). Niin sanottu uponneiden kustannusten harha pätee myös ihmissuhteisiin: jos on kuluttanut tuntikausia ja suunnilleen puolet säästöistään hämärästi valaistuissa cocktailbaareissa, silloin tekeekin mieli uskoa, että palkkio on hintansa väärti.

Eräässä Eastwickin tutkimuksessa luokallinen opiskelijoita arvioi nimettömästi toistensa puoleensavetävyyttä. (Kuin suoraan painajaisestani.) Alkuun opiskelijoiden arviot toisistaan olivat melko yhdenmukaiset; he olivat enimmäkseen yhtä mieltä siitä, kuka oli puoleensavetävä ja kuka taas ei. Lukukauden lopussa, kun opiskelijat arvioivat toisiaan uudelleen, tuloksissa oli huomattavasti enemmän hajontaa.

”Kun toiseen ihmiseen tutustuu paremmin, häntä kohtaan alkaa tuntea aivan erityistä kiintymystä tutustumisen myötä kertyvien kokemusten perusteella”, sanoo Kanadan Western-yliopiston psykologi Samantha Joel, joka tutkii päätöksentekoa romanttisissa suhteissa. Sama käy ilmi tutkimuksista, joissa tarkastellaan seurustelevia ihmisiä.

”Silloin kun parisuhteet alkavat nopeasti, muun muassa fyysisen vetovoiman merkitys on huomattavan suuri”, kertoo Eastwick. Ulkonäön vaikutus heikkenee, kun henkilöt tutustuvat toisiinsa pidemmän ajan kuluessa. Kun aikaa on enemmän, arviot toisista ihmisistä perustuvat vähemmän pinnallisiin, merkityksellisempiin kriteereihin. Se taas tietää huonoja uutisia kipinän kannalta.

Tästä huolimatta Eastwick, Joel tai muutkaan haastattelemani tutkijat eivät innostuneet ”jatka seurustelua, kunnes inhoat häntä”-neuvosta. Jokainen oli sitä mieltä, että toiseen ihmiseen tutustuminen vaatii yleensä jonkin verran aikaa. Ihmisillä on kuitenkin jo nyt tapana antaa mahdollisille kumppaneille runsaasti tilaisuuksia, sanoo Joel.

Itse asiassa moni sivuuttaa liiankin herkästi merkit toisen ihmisen yhteensopimattomuudesta. ”Päätöksentekomme tähtää vahvasti nimenomaan parisuhteen muodostamiseen”, hän sanoo.

Mitä pidempään toista ihmistä tapailee, sitä vaikeampaa suhteen päättäminen yleensä on. Niinpä ei välttämättä olekaan viisasta rohkaista ihmisiä kyseenalaistamaan omia varhaisia epäilyksiään. ”Mielestäni se on erinomainen neuvo parisuhteen löytämiseksi”, hän toteaa. ”En ole niinkään varma, onko se hyvä neuvo hyvän parisuhteen löytämiseksi.”

Deittailijoilla onkin edessään pulma: Kipinään ei kannata luottaa, koska alun vetovoima voi osoittautua harhaanjohtavaksi. Toisaalta suhdetta ei pitäisi myöskään jatkaa väkisin vastoin omia vaistojaan. Tutkijoiden mukaan ei ole realistista yrittää hiljentää vaistoa logiikalla ja tarkastella vain sitä, kuka olisi hyvä kumppani paperilla. Parisuhde edellyttää aina jonkinlaista tunnesidettä, eivätkä psykologit ole vielä täysin varmoja siitä, miten tällainen side muodostuu ja mikä tekee siitä pysyvän.

Kun kysyn Joelilta, millä perusteella ihmiset yleensä päättävät, pitäisikö heidän lähteä vielä yksille treffeille, hän pohtii asiaa pitkään. ”Suoraan sanottuna olen tutkinut tätä aihetta jo yli kymmenen vuotta”, hän toteaa. ”Vastaus on vaikutelma.”

Ongelmana on se, että nykyajan deittailukulttuurissa vaikutelman arviointi ei ole niin yksinkertaista. Ennen deittisovelluksia parisuhteita syntyi tavallisesti sellaisten ihmisten välille, joilla oli jo muita sosiaalisia yhteyksiä. Suunnilleen 1800-luvulle asti monissa kulttuureissa oli tapana valita kumppani tutusta perheestä (ja perheet järjestivät puolisot yhteen).

Vaikka seurustelu on noin viimeisen sadan vuoden aikana muuttunut Yhdysvalloissa yksilöllisemmäksi, ihmisillä oli aiemmin tapana tapailla lähinnä ystäviään ja tuttaviaan ja heillä oli yleensä runsaasti aikaa tutustua toisiinsa paremmin.

Kuten Lewis toteaa, ihmiset voivat oppia enemmän asioita toisistaan yhteisten tuttujen kautta ja yhteinen lähipiiri myös lisää luottamusta; treffikumppania ei todennäköisesti kohtele huonosti, jos lähipiiri saa kuulla siitä myöhemmin.

Viime vuosikymmeninä ja erityisesti nettideittailun aikakaudella yhä useammat ihmiset ovat etsineet rakkautta tuntemattomien kanssa. Romanttisesta parisuhteesta on tullut asia, joka pidetään ainakin alussa erillään muusta elämästä: yhteinen aika ystävien ja perheenjäsenten kanssa saa odottaa sillä välin, kun toista ihmistä ikään kuin haastatellaan roolia varten. Tältä kysytään työstä, kiinnostuksen kohteista ja kulttuurimausta ja samalla yritetään arvioida, millainen hän on ja millaisia tunteita se itsessä herättää. Jokaisten treffien jälkeen on tehtävä päätös: kannattaako häntä tavata enää uudelleen?

Sen sijaan, että törmäisimme ihmiseen sattumalta juhlissa ja juttelisimme taas rennosti yhdessä, alammekin käydä tilannetta läpi mielessämme: Oliko minulla tarpeeksi hauskaa hänen kanssaan? Onko meillä riittävästi yhteistä? Voinko kuvitella vanhenevani hänen rinnallaan? Miksi hän söi viimeisen ranskalaisen kysymättä minulta, olisinko halunnut sen?

Deittailija pakotetaan siis jatkuvasti vaikeiden päätösten eteen. Jos hän kokee tarvitsevansa lisätietoja, hänen on käytettävä enemmän aikaa ja vaivaa niiden saamiseksi. Jos yhteys ei ole hänen mielestään riittävän vahva, hän ei välttämättä tapaa treffikumppania enää koskaan ja luultavasti menettää myös mahdollisuuden muuttaa mieltään myöhemmin. Sekä ”kipinä” että ”jatka seurustelua, kunnes inhoat häntä” ovat käteviä kiteytyksiä, joiden tarkoituksena on auttaa valintojen tekemisessä. Ne eivät kuitenkaan helpota taustalla olevan ongelman ratkaisua lainkaan.

Eastwickin mielestä parisuhdetta etsivien ihmisten kannattaisi keskittyä treffien sopimisen sijaan uusien ihmisten tapaamiseen yleisesti. Hänen mukaansa tämä on oiva resepti siihen, että matkan varrella vastaan tuleekin sopiva kumppani.

”Salsatunteja on edelleen olemassa”, hän huomauttaa. ”Kickball-seuroja on edelleen olemassa.”

Tästä huolimatta monet ihmiset, kuten minä, ennemmin sitoutuisivat tässä ja nyt kuolemaan yksin kuin lähtisivät etsimään rakkautta kickball-seurasta. Olen iloinen niiden puolesta, jotka siihen pystyvät, mutta yhteiskunta ei voi niin vain palata takaisin vanhaan seurustelukulttuuriin. Meidän on löydettävä tie eteenpäin nykytilanteessa.

Lähteideni mukaan sekä kipinässä että ”jatka seurustelua, kunnes inhoat häntä” -neuvossa on itse asiassa myös ripaus totuutta: Parin välillä on oltava edes jonkin verran luonnollista kemiaa, mutta sen luominen vaatii myös kärsivällisyyttä. Sopiva kumppani herättää kihelmöivää jännitystä tulevia mahdollisuuksia kohtaan, mutta myös tuttuuden mukanaan tuomaa varmuutta.

Kun saavut väistämättömään tienristeykseen, jossa sinun täytyy valita, luovutatko uuden tuttavuuden suhteen vai annatko tälle vielä mahdollisuuden, voit luottaa vaistoosi; sinun ei ole mikään pakko jatkaa suhdetta väkisin. Kannattaa kuitenkin ensin tarkastella suhteen tarjoamia mahdollisuuksia ja tuttuuden kokemuksia, joita on vaikeampi huomata. Niiden synnyttämä tunne ei välttämättä tunnu niinkään kipinältä vaan lempeältä hehkulta, joka saattaa syntyä vaikkapa siitä, että huomaat ihmisen olevan aidosti hyvä kuuntelija. Se taas saattaa herättää kaivattua uteliaisuutta sitä kohtaan, millainen tuo ihminen on ja miltä tuntuisi viettää enemmän aikaa hänen kanssaan.

Seuraavat treffit eivät välttämättä johda mihinkään, ja sekin on täysin hyväksyttävää. Jossain vaiheessa voit kuitenkin alkaa tuntea kipinää muistuttavaa kliseistä huumaa. Siinä vaiheessa, pienellä tuurilla ja sitkeydellä, saatat saavuttaa kiihkeästi himoitun virstanpylvään: vaiheen, jossa sinun ei enää tarvitse pysähtyä arvioimaan tilannetta jokaisten treffien jälkeen, koska olet jo varma tunteistasi.

©2023 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.