Eeva

Uupumuksen kokenut Sari Savela: "Minusta tuli totinen puurtaja"

2


Uupumuksen kokenut Sari Savela: "Minusta tuli totinen puurtaja"

Pitkään kestäneet työpaineet ja huoli läheisistä johtivat Sari Savelan väsymykseen, josta ei selvinnyt nukkumalla. Elämästä katosi ilo. Oli pakko pysähtyä.
Teksti Eeva toimitus

Sarille uupumus tuli yllätyksenä. Hän oli tottunut pärjäämään.

Iltapäivän aurinko siivilöityy espoolaiskodin keittiöön. Vaaleanpunainen bébé-leivos odottaa syöjäänsä höyryävän kahvikupin kyljessä. Sari Savela, 50, nostaa katseensa keskeneräisestä lukunautinnosta:

”Eilen valo oli poikkeuksellisen kaunis. Oli pakko jäädä hetkeksi kuvaamaan puita. Ajattelin, että voin aloittaa työn tekemisen hieman myöhemmin. Ei maailma siihen kaadu.”

Kauneudesta haltioituminen, hetkestä iloitseminen ja rauhallinen elämänasenne ovat Sarille tärkeitä oivalluksia.

Aiemmin hänestä olisi ollut suorastaan synti käyttää aikaa sinänsä hyödyttömään puuhasteluun.

”Omatuntoni soimasi helposti: tee jotain hyödyllisempää.”

Tehokkuus, jaksaminen, vastuunkantaminen ja velvollisuudet määräsivät tahdin.

”Lapsena sain kiitosta hyvistä koenumeroista, leivotuista pullista ja kauniista käsitöistä. Minusta kasvoi sinnittelijä, suorittaja ja vastuunkantaja.”

Sari sanoo innostuneensa aina helposti asioista, joten kalenteri täyttyi nopeasti.

”Olen tarttunut haasteisiin ja vapaaehtoistöihin. Tuntui imartelevalta olla tarvittu.”

Venymisestä tuli tapa

Keväällä 2012 Sari eli kiireistä arkea. Ekonomin koulutuksen saanut kolmen lapsen äiti ja freelance-toimittaja opiskeli työn ohella valokuvausta.

Vapaa-aikaa tahdittivat vastuutehtävät ja vapaaehtoistyö. Sari oli kirkon seurakuntaneuvoston jäsen ja teki vapaaehtoistyötä. Puolison kanssa yhteinen harrastus oli avioliittotyö. Savelat luennoivat erilaisissa tapahtumissa ja avioliittoleireillä parisuhdeasioista ja ohjasivat pienryhmiä.

”Olin innostunut ja koin tekeväni tärkeää kutsumustyötä.”

Perheen lasten sairaudet olivat jo usean vuoden ajan aiheuttaneet jatkuvaa huolta. Teini-ikäisellä esikoisella oli todettu parantumaton autoimmuunisairaus. Sen hyväksyminen oli vanhemmille vaikeaa.

Myöhemmin myös kuusivuotias kuopus sairastui ykköstyypin diabetekseen.

”Vietimme viikon sairaalassa, ja minusta tuntui, ettei energiani riittäisi enää koskaan muuhun kuin diabeteksen hoitoon. Sairauteen liittyi niin paljon asiaa ja opettelua.”

Ongelmatilanteiltakaan ei vältytty.

”Muistan eräänkin kerran, jolloin heräsin aamuyöstä pojan kouristeluun. Hänen vartalonsa oli jännittynyt kaarelle ja silmät olivat auki, mutta hän ei reagoinut puheeseen. Kun työnsin hunajaa kielen alle, sain tuntea purukaluston voiman. Oli pakko hälyttää ambulanssi.”

Sari sanoo olleensa niin tottunut venymään ja sopeutumaan, ettei hän tiedostanut sairauksista aiheutuvaa stressiä eikä sitä, miten kuormittunut itse oli.

Kaksi uupunutta puolisoa

Vaikeimpina hetkinä Sari ei nähnyt elämässään ollenkaan valoa.

Uupumuksen keväänä Sarin mieltä kaihersivat lapsiin liittyvien murheiden lisäksi työhuolet. Edessä oleva matka ystävän luo Jordaniaan siinsi mielessä kaivattuna irtiottona. Luvassa ei tosin ollut pelkkää lämmössä loikoilua. Yrittäjänä Sari oli yhdistänyt matkaan monta haastattelua ja työtapaamista.

Vain viikkoa ennen lähtöä Sarin puoliso, ekonomi-juristi Juha Savela, tuli kotiin kesken työpäivän kalmankalpeana ja peloissaan. Sydämen rytmihäiriöt ja paniikkioireet todettiin työuupumukseksi.

”Juha jäi kuukausien sairauslomalle. Iltaisin hän puhui pitkiä puheluita ystäviensä kanssa ja analysoi tilannetta. Merkkejä uupumuksesta oli ollut ilmoilla pitkään, mutta en omilta kiireiltäni ollut ottanut niitä vakavasti”, Sari myöntää.

Lentokentälle hänet saatteli mies, jonka päällimmäinen huoli oli, miten hän selviäisi arjesta Sarin poissaolon ajan. Puolison voimattomuus ja ystävien osoittama myötätunto herättivät Sarissa ärtymystä.

Entä minä sitten! Eikö kukaan näe, että minäkin olen aivan lopussa, hän huusi sisimmässään.

Koneen noustua ilmaan kyyneleet kihosivat silmiin eikä itku ottanut loppuakseen. Vastuun, työpaineiden ja kotitilanteen ristituli tuntui ylivoimaiselta. Jopa vakaumus aiheutti riittämättömyydentunnetta. Päässä jyskytti: olen surkea kristitty.

Jordaniassa olo helpottui, mutta Sari ei jaksanut uppoutua keskusteluihin tai innostua uusista ihmisistä kuten tavallisesti.

”Matkan jälkeen en saanut otetta arjesta”, Sari tunnistaa.

“Koin, että minun on pärjättävä yksin”

Uupuneesta puolisosta ei ollut tukijaksi. Yksinäisyydentunne kouraisi syvältä.

”Minusta oli tullut totinen ja kyyninen puurtaja. Toisinaan pelkäsin ihmisten kohtaamista. Vaikka nukuin paljon, olin jatkuvasti väsynyt. Juha purki tuntojaan puhumalla, minä kätkeydyin kivussani kuoreeni.”

Päiväkirjaansa Sari kirjoitti:

”Oloni on ollut jo usean viikon ajan jokseenkin lohduton ja toivoton. En tunne iloa mistään. Itken paljon ja huokailen. Mihin olen kadottanut elämäni? Jumala tuntuu unohtaneen minut. Tahdon kyllä elää, mutta pimeys ympärilläni tuntuu kestämättömältä.”

Luonnon puhjetessa kukkaan Sarin väsymys syveni. Pienikin askare vei voimat. Kirjoitustöihin tarttuminen oli vastenmielistä. Näköalattomuus ja neuvottomuus täyttivät mielen. Takaraivossa jyskytti ajatus, ettei kukaan kuitenkaan voisi auttaa.

”Tunne kumpusi lapsuudesta. Jostain syystä koin usein, että minun oli pärjättävä yksin. Yksityisyrittäjänä ajattelin, ettei minulla olisi edes mahdollisuutta sairauslomaan.”

Solmut alkoivat purkautua terapiassa

Alkukesästä Sari päätti kaikesta huolimatta hakea ulkopuolista apua. Ensimmäinen terapiakäynti osui samaan päivään Sarin pelkäämän asiakastapaamisen kanssa. Jo pitkään Sarin sisällä oli vellonut aavistus, että tärkeä työnantaja sanoisi yhteistyösopimuksen irti. Lämminhenkinen palaveri päättyi kuin päättyikin Sarin ounastelemaan kädenpuristukseen.

”Olin kuvitellut, että romahtaisin kesken neuvottelun. Yllättäen pysyin tyynenä. Yhteistyön päättyminen oli iso pettymys, sillä olin tehnyt työni hyvin. Vasta myöhemmin tunne purkautui syväksi suruksi. Tulevaisuuteni oli taloudellisesti tyhjän päällä.”

Toisen terapiakerran jälkeen Sari hakeutui lääkäriin. Alakulon ja väsymyksen taustalta ei löytynyt fyysistä sairautta. Ainoastaan serotoniinin, aivojen välittäjäaineen, vajaukseen määrättiin mielialalääkkeet.

Kaksi ensimmäistä viikkoa Sari karttoi pilleripurkkia.

”Halusin sinnitellä omin voimin. Erään mökkireissun jälkeen oli kuitenkin nöyrryttävä. Kuten tavallista, ahdistukseni kasvoi kasvamistaan kotia lähestyttäessä. Siellä minua kuormittavat ongelmat tuntuivat vyöryvän päälle. Työhuoneeni oli kotona, joten siellä en voinut paeta työhuolia enkä liioin lapsiin liittyviä murheita.”

Lääkkeiden sivuvaikutukset pahensivat olotilaa. Suuta kuivasi, olo oli apaattinen ja väsynyt. Parissa viikossa oireet onneksi tasaantuivat.

”Minun oli myönnettävä itselleni, etten olisi noussut ilman lääkkeitä epätoivon suosta. Rikas tunne-elämäni oli laantunut laimeaksi ja hoitamaton uupumukseni syventynyt masennukseksi.”

“Myös innostavista asioista voi uupua, jos niitä on liikaa”, Sari tietää nyt.

“Kuvittelin jaksavani loputtomiin”

Terapiakäyntien edetessä uupumuksen vakavuus alkoi piirtyä koko laajuudessaan. Väsymykseen ei auttanut lepo. Pitkään jatkunut stressi ja ylikuormitustila heijastuivat myös muistiin. Sari unohteli sovittuja tapaamisia, töitä ja tehtäviä.

”Maksamani yrittäjäeläke soi onneksi mahdollisuuden jäädä sairauslomalle. Työnteosta ei olisi tullut mitään.”

Savelat sopivat lyhennysvapaata asuntolainoista, mutta yrityksen kulut oli hoidettava. Terapiakäynneistä muodostui uusia menoeriä. Tilanne pakotti elämään päivän kerrallaan.

Rahareikien lisäksi Sarin oli karsittava elämästään vapaaehtoista vastuuta. Se tarkoitti rakkaista tehtävistä luopumista, ainakin määräajaksi.

”Luopuminen oli vaikeaa. Pelkäsin, ettei minua enää koskaan pyydetä mihinkään. Toisaalta minun oli myönnettävä, etten ollut tuntenut rajojani tarpeeksi hyvin. Myös innostavista asioista voi uupua, jos niitä on liikaa. Olin hajottanut voimani liian laajalle.”

Sari ymmärsi viimein, että myös hän tarvitsi virkistäytymistä ja lepoa.

”Olin laiminlyönyt tarpeitani liian pitkään. Kuvittelin jaksavani ja venyväni loputtomiin.”

Ainoastaan säännöllisestä liikunnasta ja valokuvausopinnoista Sari piti kiinni.

”Ryhdyin aktiivikuntoilijaksi. Kävin ryhmäliikunnassa lähes päivittäin. Tunnin hikoilun jälkeen saatoin tarvita päiväunet.”

Ilon tunteet yllättivät

Neljän kuukauden sairausloman jälkeen Sarin puoliso palasi töihin. Viikonloppuisin pariskunta teki pieniä irtiottoja kylpylöihin, joissa Sari kävi ensimmäistä kertaa elämässään rentoutus- ja kauneushoidoissa. Lempeä kosketus hoiti kehoa ja mieltä.

Kiireettömät kävelylenkit koiran kanssa, käsityöt ja yksinkertaisista ja tavallisista asioista nauttiminen hoitivat väsynyttä mieltä.

Sari Savela on oppinut huomaamaan itsessään väsymyksen merkit.

Huolipäiväkirjaa Sari alkoi kirjoittaa terapeuttinsa ehdotuksesta. Paperilla murheenkryynit asettuivat helpommin oikeisiin mittasuhteisiinsa. Joukkoon mahtui myös paljon turhaa murehtimista asioista, jotka eivät kuuluneet hänen kontolleen tai joille hän ei voinut yhtään mitään.

”Tuntui vapauttavalta, kun unettomina öinä purin tuntojani paperille. Jaoin huolia myös ystävieni kanssa. Miten hyvä olikaan nauraa yhdessä.”

Välillä mielen täytti pelko.

”Palautuisinko koskaan ennalleen? Kuluuko loppuelämäni puoliliekillä ja sammutetuin lyhdyin?”

Kun rankimmasta keväästä oli kulunut vuosi, Sari huomasi hetkittäin innostuvansa asioista kuten ennen. Tasapaksut tunteet alkoivat saada sävyjä. Ilonpisaroita pirskahteli sinne tänne.

”Jaksoin tehdä kotitöitä aiempaa paremmin enkä ollut koko ajan väsynyt. Ilokseni jaksoin taas soittaa pianoa ja tarttua kirjoihin. Väsyneenä en ollut kyennyt lukemaan mitään, mikä vaati keskittymistä. Ylipäänsä olin karttanut ylimääräisiä virikkeitä.”

Ilon palaaminen elämään oli ihme. “Jaksoin tehdä kotiaskareita, enkä ollut enää koko ajan väsynyt.”

“Nyt annan levolle tilaa”

Toipuminen osoittautui yllättävän hitaaksi. Vakituinen työtarjous kesällä reilut kolme vuotta sitten tuntui silti hyvältä askeleelta. Uupumuksen keskellä Sari ei ollut kyennyt luomaan uusia asiakkuuksia menetettyjen tilalle.

Työelämään palattuaan Sari teki aluksi nelipäiväistä työviikkoa. Työpanos on kasvanut hiljalleen. Nyt työaika on jo lähes täysimääräinen. Pieni jousto mahdollistaa oman yritystoiminnan jatkamisen työn ohessa. Synkät tunnelmat ovat kuitenkin tuoreessa muistissa. Sari ei porhalla korot kopisten eteenpäin, sillä hitaamminkin ehtii.

”Olen valveutunut huomaamaan itsessäni väsymisen merkit. Kavahdan liian täyteen ahdettuja viikonloppuja ja aikatauluja. Pyrin antamaan levolle tilaa. Olen opetellut sanomaan ’ei’ ja punnitsemaan, mihin voimani todella riittävät.”

Vapaehtoistyö on jäänyt vähemmälle. Sari on jatkanut vain avioliittotyötä yhdessä puolisonsa kanssa.

Uupumuksen partaalla kamppaileville Sari Savela antaa neuvon:

”Karsikaa ja luopukaa ylimääräisestä. Toipuminen tarvitsee tilaa.”

Teksti: Sanna Takala

Kuvat: Kari Kaipainen

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 12/2016.

Julkaistu: 21.12.2017