Uskonnonopetus jakaa lapset yhä meihin ja muihin – yhteinen katsomusaine olisi ratkaisu ongelmaan
Uskontoihin ja elämänkatsomuksiin liittyvä yleissivistys kuuluu kaikille taustaan ja vakaumukseen katsomatta – usko tai yhteisöön kuuluminen taas ovat yksityisasioita, kirjoittaa toimituspäällikkö Miikka Järvinen.
Opetusministeri Anders Adlercreutz (r.) on osunut naulan kantaan ehdottaessaan nykyisen uskonnonopetuksen tilalle katsomusainetta, joka olisi kaikille yhteinen.
Kouluilla on niin suuria haasteita perustaitojen, kuten lukutaidon opettamisessa, että mennyttä aikaa henkivää uskonnonopetusta kouluissa on jo korkea aika uudistaa. Monikulttuurisessa Suomessa uskontokuntien mukaan eroteltu uskonnonopetus asettaa oppilaat eriarvoiseen asemaan tavalla, jota ei voi pitää nykyaikaisen tasa-arvokäsityksen mukaisena.
Uskontoihin ja elämänkatsomukseen liittyviä kysymyksiä tulisi käsitellä koulussa yhteismitallisesti ja kaikki katsomukset huomioon ottavalla tavalla: akateemisesti, puolueettomasti ja kiihkottomasti. Vain kaikille yhteisen oppiaineen puitteissa on mahdollista arvioida oppilaiden osaamista siten, että heidät asetetaan samalle viivalle.
”Uskonnonopetuksen uudistaminen vähentäisi lokerointia, tai ainakin lykkäisi sitä, ettei sen tarvitse alkaa jo alakoulussa.”
Jakamalla oppilaat uskonnonopetuksessa eri ryhmiin tulemme jakaneeksi heidät meihin ja muihin tavalla, jota ei voi perustella osaamisen monimuotoisuudella, kuten taitoaineiden eriytetyssä opetuksessa. On myös kyseenalaista, jos oppivelvollisuuden piiriin sisällyttävää opetusta on mahdollista antaa muualla kuin koulussa.
Uskossa ja uskonnossa on kyse henkilökohtaisesta suhteesta paitsi yhteisöön, myös johonkin korkeampaan.
Uskontoihin ja elämänkatsomuksiin liittyvä yleissivistys kuuluu kaikille taustaan ja vakaumukseen katsomatta – usko tai yhteisöön kuuluminen taas ovat yksityisasioita.
Uskonnonopetuksen uudistaminen kouluissa vähentäisi lokerointia, tai ainakin lykkäisi sitä tuonnemmas, ettei sen tarvitse alkaa jo alakoulussa.
