Naalia houkutellaan nyt Lappiin koiranruoalla: ”Uskon vahvasti, että naali vielä ­pesii Suomessa lähivuosina"
Puheenaiheet
Naalia houkutellaan nyt Lappiin koiranruoalla: ”Uskon vahvasti, että naali vielä ­pesii Suomessa lähivuosina"
Naali on äärimmäisen uhanalainen tunturien asukki. Sitä yritetään kuumeisesti palauttaa pesimälajiksi Suomeen. Yksi pariskunta oli jo tekemässä pesää, mutta sitten...
Julkaistu 21.2.2022
Apu

Kaksi toisiinsa kiinnitettyä muovitynnyriä – toinen pystyssä, toinen vaakatasossa – kököttää kivikkoisen tunturin laella. Makaavan tynnyrin päässä on pyöreä rautareunainen sisäänmeno­aukko, jonka edessä ohuella hangella lojuu houkuttimena kourallinen koirannappuloita.

Tynnyreiden edessä seisoo jykevä puuparru, jonka päähän on kiinnitetty riistakamera. Tässä häkkyrässä yhdistyvät nykytekniikan ja perinteisten insinööritaitojen saavutukset, ja sen toivotaan ­auttavan naalia palaamaan Suomen ­luontoon.

– Ruokinta-automaatti on varta vasten suunniteltu niin, että naali mahtuu sen suuaukosta sisään, mutta kettu ei. Siten naali saa potentiaalisesti kilpailuedun kettua vastaan, etenkin silloin, kun ravintotilanne on tunturissa huono, Metsähallituksen puistomestari Petteri Polojärvi sanoo käydessään läpi riistakameran ­taltioimia kuvia.

Ensimmäisessä kuvassa komeilee itse puistomestari, sitten tulee kuvasarja ruokinta-automaateilla vierailleista tuntureiden asukeista. Poroja, korppeja, metsäjänis ja kettu – mutta ei merkkiäkään naalista.

Metsähallituksen puistomestari Petteri Polojärvi täyttää uuden naalin ruokinta-automaatin koirannappuloilla ja asentaa ­riistakameran. Ruokinta-automaatin suu on niin pieni, ettei naalin kilpailija kettu mahdu sinne sisään.

Tilanne on valitettavan tyypillinen, vaikka viime vuosina riistakamerat ovat kuvanneet entistä enemmän naaleja Enontekiön, Inarin ja Utsjoen puuttomilla tunturialueilla, naalin luontaisilla esiintymisalueilla Suomessa.

– Mielenkiintoisesti yksi naali pyöri näillä tuntureilla syksystä 2020 aina ­helmikuulle 2021. Kaveri vieraili säännöllisesti useilla ruokinta-automaateilla, joten pystyimme seuraamaan sen liikkeitä riistakameroiden avulla jopa puolen vuoden ajan, muistelee Polojärvi.

Polojärven mukaan on poikkeuksellista, että naali vaeltelee näillä nurkilla niinkin pitkään. Normaalisti naaliyksilö havaitaan vain muutamana päivänä ennen kuin se katoaa, todennäköisesti takaisin Norjan puolelle.

Aamun valjetessa Metsähallituksen puistomestari Petteri Polojärvi käy läpi päivän suunnitelmaa. Hänen tehtävänään on tarkistaa ja huoltaa Paistunturin ruokinta-automaatit. – Ainahan sitä toivoo, että riistakamerakuvista löytyisi naali.

Naali on viimeksi pesinyt Suomessa Paistuntureilla tiettävästi vuonna 1996. Sitä edeltävä pesintä oli todennettu Käsivarren erämaassa vuonna 1994. Sittemmin naalin lukuisat pesät, joista jotkin ovat jopa satoja vuosia vanhoja, ovat pysyneet autioina, ellei sitten kettu ole ottanut niitä haltuunsa.

Mitä tapahtui vuonna 2016?

Muutama vuosi sitten naali oli jo vähällä pesiä Suomessa. Petteri Polojärvi oli todistamassa tapahtumia aitio­paikalta.

Keväällä 2016 eräs Kaldoaivin erämaa-alueen kamera oli taltioitunut harvinaislaatuisia kuvia. Ruokinta-automaattien tyypillisten kuvien lisäksi otoksia oli ­naalipariskunnasta, vieläpä varsin lämpimissä tunnelmissa.

Huhtikuun lopulla 2016 naalipariskunta valmistautui pesimään vanhassa pesäpaikassa Kaldoaivin erämaassa. – Kaikki näytti jo hyvältä, Petteri Polojärvi muistelee.

– Kyllähän sitä piti aluksi hieroa silmiä, kun katselin tuhansien ja tuhansien näkemieni kuvien jälkeen yhtäkkiä nuortaparia lemmenpuuhissa. Kuvista näki, kuinka ne jahtasivat toisiaan leikkisästi ja olivat hyvin läheisiä. Oli selvää, että ne ­olivat ottaneet haltuunsa tuon vanhan pesäpaikan ja valmistautuivat perheen­lisäykseen. Kaikki näytti jo hyvältä, Petteri Polojärvi muistelee.

"Oli niin lähellä, että naali viimeinkin olisi onnistunut pesimään Suomessa."
Metsähallituksen puistomestari Petteri Polojärvi

Sitten toinen naali katosi. Elettiin huhtikuun loppua, ja tuona vuonna suurin osa lumista oli jo lähtenyt pesäpaikalta. Valkoturkkinen naaliyksilö erottui paljasta maata vasten näkyvästi, kun sen tummaturkkinen kumppani taas sulautui erinomaisesti varvikkoon. Paljasta maata vasten valkoisen naalin suojaväristä olikin tullut huomioväri. Polojärvi arvelee, että se koitui naalin kohtaloksi.

– Riistakameraan olivat taltioituneet kevään aikana niin kettu, ahma kuin maakotkakin. Niistä mikä tahansa on voinut saalistaa valkoturkkisen naalin, mutta oma veikkaukseni on, että kotkan tarkka katse oli havainnut napaketun ja napannut sen yllätyshyökkäyksessä.

Muutamaa päivää myöhemmin valkoturkkinen naali katosi. Sen tummaturkkinen kumppani vaelteli pesäpaikalla vielä usean päivän ajan etsien puolisoaan.

Valkoturkkisen naalin kadottua kuvista puoliso jäi alueelle vielä joksikin aikaa. Riistakamera taltioi tummaturkkisen naalin, joka katseli milloin mihinkin suuntaan kuin olisi etsinyt puolisoaan.

– Naalisulhanen näytti onnettomalta, se selvästi ihmetteli, mihin toinen oli kadonnut. Täytyy myöntää, että kyllä teki pahaa sen puolesta. Varsinkin, kun oli ollut niin lähellä, että naali viimeinkin olisi jälleen onnistunut pesimään Suomessa, Polojärvi suree.

Naali metsästettiin tuhon partaalle

Ymmärtääksemme, miten naali katosi Suomesta, meidän on palattava ajassa toistasataa vuotta.

Vaikka tarkkoja lukuja ei ole, arvioiden mukaan Suomen tuntureilla eli 1800-luvulla jopa yli tuhat naalia. Sen ­kylmää kestävä, kaunis turkki oli arvokasta kauppatavaraa, joten lajiin kohdistui valtava metsästyspaine. Viime vuosisadan alkupuolella liikametsästys oli romahduttanut kannan.

Metsähallituksen puistomestari Petteri Polojärvi kuljettaa naalin ruokinta-automaattia luontoon Paistunturin erämaassa. Alueelle on asennettu kymmenen ruokinta-automaattia, joiden toivotaan auttavan naalia asettumaan takaisin vanhoille kotikonnuilleen.

– Nykytilannetta tarkastellessa on mielenkiintoista ajatella, että 1900-luvun alussa ketunnahka oli noin kuusi kertaa arvokkaampi kuin naalinnahka, kertoo Metsähallituksen ylitarkastaja Tuomo Ollila. Hän vastaa naalinsuojelu­ohjelmasta Suomessa, ja hänen kenttätyönsä keskittyvät Käsivarren erämaahan.

– Verrattain lyhyessä ajassa tilanne näytti muuttuvan, kun metsästettäviä naaleja ei enää tuntureilta löytynyt. Silloin naalin turkin arvo jälleen nousi, mikä lisäsi metsästyspainetta entisestään. Sama toistui Ruotsissa ja Norjassa.

Naalikannan romahdettua kesti vielä kauan, ennen kuin lajin ahdinkoon herättiin. Norjassa napakettu rauhoitettiin vuonna 1928, Ruotsissa 1930 ja Suomessa vuonna 1940, jolloin pieni kanta sinnitteli täällä suurtuntureiden uumenissa.

Vielä 1970-luvulla Suomessa eli runsas sata naalia, mutta vuonna 2000 koko Fennoskandian naalikannan arvioitiin koostuvan enää noin sadasta yksilöstä. Varmoja pesintöjä tuona vuonna oli ainoastaan kaksi, molemmat Ruotsissa.

Tuomo Ollilan arvioiden mukaan Suomen nykyinen naalikanta koostuu 6–12 vaeltelevasta yksilöstä. Fennoskandian kolmella maalla on yhtenäinen naalikanta, ja sen edustajat voivat vapaasti vaellella maasta toiseen etsiessään elinaluetta ja kumppania.

Mistä johtui, että naalit vähenivät tasaista tahtia senkin jälkeen, kun ne oli rauhoitettu Pohjolassa?

– On monia historiallisia syitä, joita emme vieläkään tunne riittävän hyvin tai ollenkaan. Näyttää siltä, että huonoina sopuli- ja jyrsijävuosina myös naalien pesimä­menestys on ollut huono. Sopulit olivat erittäin vähissä juuri 1980- ja 1990-luvulla. Samaan aikaan kettu alkoi yleistyä tuntureilla, millä on tutkitusti ollut suora vaikutus naalin taantumiseen, Ollila vastaa.

Naali kestää äärimmäistä kylmyyttä ja pitkiä nälkäkausia

Ketun yleistymiseen Tunturi-­Lapissa on vaikuttanut lämpenevä ilmasto sekä ennen kaikkea ihmisasutusten ja ihmisen toiminnan yleistyminen suurtuntureiden läheisyydessä. Se on hyödyttänyt kettuja, ne osaavat hyödyntää taitavasti kaiken meiltä jääneen ravinnon.

– Repolainen voi elää talven kylmimmän kauden alhaalla ihmisasutusten lähettyvillä ja nousta keväällä tuntureille valtaamaan naalin pesäpaikat, Ollila kertoo.

Punakettu on perinteisesti asuttanut havumetsävyöhykettä, kun taas naalin valtakuntaa ovat olleet ylhäiset tunturipaljakat.

Vaikka tuntureilla on aina elellyt kettuja, elinvoimaiset naalikannat pystyivät pitämään pintansa kilpailijansa vastaan. Naalin kilpailuetuna oli ennen ­kaikkea sen kyky kestää äärimmäistä kylmyyttä ja pitkiä nälkäkausia, jotka karussa tunturiluonnossa ovat tavallisia. Yleislajina ketulla ei ollut edellytyksiä ­selviytyä moisissa olosuhteissa. Niinpä aina 1990-luvulle asti punakettu pysytteli enimmäkseen metsämailla.

– Nyt tilanne on päinvastainen. ­Norjasta Suomen tuntureille vaeltavia naaleja on vastassa kettu. Nykyään kettu onkin merkittävin yksittäinen este, kun naali yrittää palata Suomen tuntureille, Metsähallituksen ylitarkastaja Ollila kertoo.

Kettu pitää itseään pienempää saalistajaa kilpailijana ja ajaa sen tiehensä. Usein serkuslajien kohtaaminen päättyy naalin kuolemaan.

Pohjolassa on tehty mittavaa ja systemaattista yhteistyötä jo yli kolmen vuosikymmenen ajan, jotta kolmen maan yhteinen naalikanta saataisiin pelastettua.

"Tässä työssä kvartaali on usein kolmen kuukauden sijaan 25 vuotta."
Metsähallituksen ylitarkastaja Tuomo Ollila

Vaikka arktinen napakettu ei ole tiettävästi onnistunut pesimään Suomessa ­miltei kolmeen vuosikymmeneen, Tuomo Ollila muistuttaa, että pitkäjänteisen pohjoismaisen yhteistyön tulokset ­näkyvät kaikkialla kolmen maan tunturiluonnossa, myös Suomessa.

– Nykytekniikan avulla olemme pystyneet seuraamaan Suomen suurtuntureilla liikkuvien naalien liikkeitä yhä tarkemmin. Vuosi vuodelta riistakamerat ovat taltioineet yhä useampia yksilöitä etenkin Käsivarren erämaassa, Ollila kertoo.

Pesintä oli lähellä jo keväällä 2016.

– Viime vuonnakin Käsivarressa oleili pari, mutta se ei saanut poikasia. Tässä työssä kvartaali on usein kolmen kuukauden sijaan 25 vuotta, ja nyt kansainvälisen työn tulokset alkavat hiljalleen näkyä.

Viime vuosien aikana pohjois­mainen naalinsuojelu on tiivistynyt entisestään. Parikymmentä vuotta sitten alettiin kokeilla naalien kasvattamista tarhassa Norjan vuoristoympäristössä, ja se on tuottanut tulosta. Luontoon vapautetut tarhakasvatit ovat menestyneet Norjan jylhissä vuoristo- ja tunturimaisemissa, ja lisäruokinnan avulla pesinnät ovat onnistuneet useina vuosina.

Nykyään Norjan ja Ruotsin yhteisen naalikannan arvioidaan olevan mini­missään 335 yksilöä, mutta dna-­näytteisiin perustuva arvio antaa luvuksi 471. Tutkijat pitävät sitä tarkempana. Vuonna 2021 todennettiin 118 onnistunutta pesintää, niistä 64 Ruotsissa ja 54 Norjassa.

Viime talvena Norjan tarhoissa kasvatettuja naalinuorukaisia vapautettiin luontoon Suomen rajalla siinä toivossa, että ne löytäisivät paikkansa maamme tuntureilta.

Tänä talvena toimenpide uusitaan, kun tarhassa kasvatettuja napakettuja vapautetaan Suomen tuntureiden läheisyyteen kahdessa eri paikassa.

Naali paistattelee päivää ­vuoristossa Norjalle kuuluvilla Huippuvuorilla. Siellä paikallinen napakettukanta on elinvoimainen. Fennoskandiasta tämä arktinen vaeltaja miltei katosi.

Voisivatko tarhaoloista luontoon vapautetut naalit olla ratkaisu?

– Toivo on tietenkin korkealla etenkin Norjan rohkaisevien esimerkkien vuoksi. Siellä tarhassa 10–11 kuukauden ikään kasvaneet yksilöt ovat pärjänneet luonnossa erittäin hyvin, ja pesintäkin on onnistunut hyvin, Ollila kehuu.

Monet tarhakasvattien ­jälkeläiset ovat ehtineet saada poikasia jo useassa sukupolvessa, kaikki luonnonvaraisina.

– Uskon, että sama voi vielä tapahtua Suomessakin.

Nykyään kettu on merkittävin yksittäinen este naalin paluulle

Paistuntureilla hyytävä tuuli tuivertaa, ja lumi tanssii dyynimäisilla hangilla. Täysikuu nousee kaarevien tunturinselkien takaa.

Petteri Polojärvi on hurauttanut moottorikelkalla seuraavalle ruokinta­paikalle kivenheiton päähän naalin vanhalta pesältä. Nyt pesä lepää autiona lumen alla.

– Tässä on varmasti pesinyt useita naalisukupolvia. Tosin viime vuosina pesää on asuttanut ainoastaan kettu, Polojärvi toteaa.

Tutkijat ovat joutuneet reagoimaan ­siihen, että ketusta on tullut merkittävin yksittäinen este naalin paluulle.

Vuodesta 2015 lähtien viranomaiset Suomessa ja Ruotsissa ovat naalin ­suojelun nimissä palkanneet erikois­luvalla paikallisia toimijoita ampumaan kettuja tunturialueilta.

– Viime vuosien aikana Käsivarren erämaassa, Kaldoaivissa sekä Paistunturilla on kustakin poistettu ­merkittävä määrä kettuja. Viime vuonna Suomen tuntureilta ammuttiin 170 kettua. Sitä työtä on tehty systemaattisesti, muuten naalin on mahdotonta palata. Viime vuosi oli ensimmäinen kerta, kun emme havainneet yhtään ketun pesintää naalin vanhoilla pesäpaikoilla, Polojärvi kertoo.

– Aikaisemmin kettu on täyttänyt ­naalin jättämän tyhjiön, nyt tilanne voisi olla toisinpäin. Vaikka pienien sopuli­kantojen ei tällä hetkellä odoteta kasvavan, lisäruokinta voisi auttaa pesiviä naaleja viimeinkin onnistumaan, Polojärvi pohtii.

Hän uskoo vahvasti, että naali vielä pesii Suomessa lähivuosina.

– Tosin sen jälkeen alkaa suojelutyössä uusi vaihe, sillä meidän pitää löytää keinot auttaa lajia asettumaan pysyvästi Suomen luontoon samalla, kun ilmaston lämpeneminen näyttää vahvistuvan entisestään.

Kommentoi »