Jos amerikkalaiset valitsevat Trumpin presidentikseen, he saavat kaikki korttinsa paljastaneen miehen, kirjoittaa Yhdysvalloissa vaaleja seuraava Juha Itkonen sarjassaan

On kohta yhdeksän vuotta siitä, kun katselin presidenttiehdokas Donald Trumpin esiintymistä pienellä maalaislentokentällä Iowassa. Vuotta myöhemmin sainkin sitten todistaa hänen virkaanastujaisiaan Washingtonissa. Mahdottomana tai vähintäänkin epätodennäköisenä pidetystä oli tullut totta. Kirjoitin tuosta vuodesta Minun Amerikkani -nimisen kirjan – oman määritelmäni mukaan kaunokirjallisen matkakirjan, josta väistämättä tuli myös kirja Trumpista ja hänen ensimmäisestä valtaannousustaan.

Nyt edessä saattaa, uskomatonta kyllä, olla toinen. Kaikki – myös vaalituloksen kieltäminen ja hyökkäys kongressiin – on joko annettu anteeksi tai sitä ei koskaan ole edes tapahtunut. Mikäli amerikkalaiset tällä kokemuksella valitsevat Donald Trumpin presidentikseen, he eivät käännä tuntematonta korttia vaan kaikki korttinsa paljastaneen miehen. Silloin minunkin on vain lopullisesti uskottava, että nämä kortit ja tämän miehen he todella haluavat.

Sattumalta olen tänäkin vaalisyksynä Yhdysvalloissa. Olemme loppuvuoden San Diegossa vaimoni työn takia, ja pääsen siis seuraamaan lähietäisyydeltä sekä presidentinvaaleja että niiden mahdollisesti pitkää ja sotkuista jälkipyykkiä. Kirjoitan täältä Kaliforniasta ajatuksiani ja havaintojani totuudessa pysytellen mutta kirjailijan vapaudella.

Jos tässä koko ajan vain hullummaksi käyvässä maailmassa johonkin voi luottaa, niin amerikkalaisten kanssa juttelemisen vaivattomuuteen. Muistan sen heti Dallasin lentokentällä jatkolentoa odotellessamme, kun ilman mitään varsinaista suunnitelmaa huomaan käyväni keskustelua kolmen ventovieraan kanssa.

Tutustumme ensin kalifornialaiseen eläkeläispariskuntaan, joka on tulossa kotiin kahden viikon opastetulta Baltian-kierrokselta. Sekä nainen että mies ovat jo kahdeksankymppisiä, mutta reissusuunnitelmat kuulostavat hengästyttäviltä. Jouluna he ovat menossa lastensa ja lastenlastensa kanssa Tahitille. Keväällä on vuorossa Silkkitie. ”I guess after that we’ll have to stop”, nainen sanoo, “then we have seen it all.”

Juttuporukkaan liittyy yksin työasioissa reissaava, osapuilleen ikäiseni mies. Hän asuu Illinoisissa Chicagon lähistöllä mutta on varttunut Arizonan Tucsonissa ja opiskellut samassa yliopistossa, jossa Lauri Markkanen pelasi yliopistourallaan. Osin Markkasen ansiosta miehellä on myönteinen käsitys Suomesta.

Niin on myös eläkeläispariskunnalla. Tietoa sen sijaan on vähemmän, mikä ei sinänsä tule yllätyksenä. Kerron kaikille, että Suomi ei koskaan joutunut Neuvostoliiton valtaamaksi, mutta hilkulla kyllä oli. Kerron myös, että Ukrainan sodan syttyminen oli meille järkytys ja sai meidät viimein liittymään Natoon. En kerro, että Natoon liittyminen oli Suomessa lähestulkoon mahdoton ajatus, kunnes siihen päätettiin liittyä ja kaikki muuttivat mieltään hetkessä.

Nato-keskustelu ei oikein ota tulta. Jää vähän epäselväksi, tiesivätkö amerikkalaiset juttukaverini ennen tätä Suomen liittyneen Natoon. En ala kysellä, mitä he Natosta ja Naton tulevaisuudesta mahdollisesti ajattelevat.

Eläkeläismiehen ajatusmaailmasta saan jonkinlaisen vihjeen, kun Ukrainan sota tulee puheeksi. Hän on tehnyt elämäntyönsä avaruusteknologian parissa ja reissannut ympäri maailmaa, kylmän sodan aikana kuulemma Neuvostoliitossakin. Hän on sitä mieltä, että länsi on nyt ahdistanut Venäjän nurkkaan, josta sillä ei ole ulospääsyä. Siksi sota jatkuu.

Mies on hyvin koulutettu ja ilmeisen varakas. Käy ilmi, että hänellä on myös lentolupakirja ja oma kone, jolla pariskunta toisinaan lentelee matkoilleen. Mukava mies, mutta pelkästään tämän kommentin perusteella uskaltaisin veikata hänen antavan presidentinvaaleissa äänensä ehdokkaalle, joka on uhannut irrottaa Yhdysvallat puolustusliitosta, johon Suomi juuri liittyi. Suomelle se taas olisi lievästi ilmaistuna ikävä juttu.

En kysy, koska en halua tietää. Sitä paitsi ei minun ole pakko, onhan maailmassa muutakin puhuttavaa kuin Trump ja Harris ja Nato. Juttelemme siitä muusta, kunnes erkaannumme kaikki omille tahoillemme.

Vuokratalomme on kätevä mutta persoonaton, huomaamatta toisten täsmälleen samanlaisten talojen joukkoon sulautuva rakennus parikymmentä kilometriä San Diegon keskustasta pohjoiseen. Keskiluokkaista, rauhallista yleisamerikkaa, samanlaista kaikkialla, vaikka taivas onkin kaliforniansininen ja ilma lokakuussakin lämmin.

Televisio on asianmukaisen suuri, mutta tarjonta rajallinen. Joudun hommaamaan maksullisen applikaation, jotta saan vaalien alla tarvitsemani kanavat ja ympärivuorokautisen puhekoneen käyntiin.

Avaan ensimmäisenä Fox Newsin, sillä tämänkaltainen näkemys amerikkalaiseen yhteiskuntaan suomalaisesta uutisoinnista kieltämättä puuttuu. Yhä vahvemmin polarisoituvassa mediamaisemassa se puuttuu kyllä puolelta amerikkalaisistakin: republikaanit ja demokraatit seuraavat omia kanaviaan ja elävät eri versioissa samasta todellisuudesta.

Foxilla Kamala Harris saa kovaa kyytiä tuoreesta haastattelusta, jossa hän on ollut kanavan uutisankkurin Bret Baierin tentattavana. Harris on kuulemma väistänyt Baierin kysymykset. Hän ei ole vieläkään tehnyt selväksi, millaista politiikkaa hän presidenttinä harjoittaisi. Hän on murtunut paineen alla. Hän on täydellisesti luhistunut. Keskusteluohjelman panelistit kilpailevat keskenään siitä, kuka lyttäisi Harrisin kaikista tylyimmin.

Kritiikki tuntuu kohtuuttoman ankaralta. Harrishan kuitenkin suostui tietenkin jo lähtökohtaisesti vaikeaan haastatteluun. Se oli hänen paras vaihtoehtonsa sen jälkeen, kun Trump kieltäytyi kohtaamasta Harrisia debatissa nimenomaan Foxilla. Kaksikon ainoaksi jääneessä debatissa Harris pärjäsi Trumpia paremmin, joten mieleen hiipii sellainenkin tulkinta, että Trump yksinkertaisesti jänisti kutsusta, vaikka kanavakin olisi ollut hänelle ystävällismielinen.

Mutta tietenkään Foxilla ei ajatella näin. Siellä ollaan hilpeissä tunnelmissa. ”Harris on polttanut miljardi dollaria”, Laura Ingraham ilakoi omassa ohjelmassaan. ”Miljardi dollaria, kuvitelkaa, ja hänen kannatuksensa vain laskee! Hän menee ruinaamaan Piilaaksosta lisää rahaa, eikä saa mitään aikaan. Ihmiset eivät usko häntä. He tietävät, ettei hänellä ole mitään annettavaa. Harris ja Biden ovat tuhonneet tämän maan, ja Harris lupaa lisää sitä samaa.”

Republikaanipuolella ilmassa tuntuu olevan suorastaan voitonvarmuutta. Vedonlyöntikertoimet ovat kääntyneet Trumpin puolelle. Vaa’ankieliosavaltioiden gallupit sahaavat tasoissa, mutta Ingraham on oikeassa siinä, että viime aikoina pientä liikettä on ollut enemmänkin Trumpin suuntaan. Kun vielä tiedetään, että aiemmilla kerroilla gallupit ovat aliarvioineet Trumpin kannatuksen, alan Foxia katsellessani itsekin uskoa pelin olevan jo selvä.

Surffailen tarjontaa ja päädyn The Hill -kanavalle. Siellä puhuva pää on kanssani samaa mieltä republikaanien yltyvästä voitonvarmuudesta, mutta näkee tilanteen toisin kuin Foxin puhuvat päät.

Tämä puhuva pää väittää, että republikaanit ovat nyt samassa tilanteessa kuin demokraatit syksyllä 2016. He kuvittelevat pari viikkoa ennen vaaleja voittavansa varmasti ja ovat juuri siksi vaarassa. Mies myös kertoo, että kuvitelma Trumpin gallupeja suuremmasta äänimäärästä on nimenomaan vuoden 2016 vaaleihin perustuva harhakäsitys, joka ei tällä kertaa päde.

Äänestäjät nimittäin nyt tuntevat Donald Trumpin. Kohta kymmenen vuoden jatkuvan altistuksen jälkeen he todellakin tuntevat, ja tietävät mitä Trumpia äänestäessään saavat. Sen sijaan Harris on amerikkalaisille tuntemattomampi. Ainoastaan hänellä on todelliset mahdollisuudet houkutella uurnille aivan uusia äänestäjiä, jotka saattavat ratkaista pelin. ”Näissä vaaleissa todennäköisemmin omat gallup-lukunsa ylittävä ehdokas on Kamala Harris”, mies julistaa.

En tiedä uskonko häntä, mutta ainakin näkemys on virkistävä. Se kuulostaa mahdolliselta. Vaaleihin on 15 päivää, vasta se jälkeen tiedämme.