Vuonna 2019 jalkapalloilija Riku Riski kieltäytyi lähtemästä maajoukkueen otteluleirille Qatariin eettisiin syihin vedoten. Homoseksuaalisuudestaan avoimesti puhunut uimari Ari-Pekka Liukkonen sekä transsukupuolinen korkeushyppääjä Jade Nyström ovat nousseet esikuviksi.

Huuhkajien entinen kapteeni Tim Sparv sai marraskuussa jalkapallon kansainvälisen pelaajayhdistyksen tunnustuksen aktiivisesta vaikuttamisestaan ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden puolesta.

Hokema, jonka mukaan politiikka ei kuulu urheiluun, ei ole ehkä koskaan pitänytkään paikkaansa, mutta viimeistään viime vuosina se on vanhentunut, kun urheilijat ovat ottaneet näkyvästi kantaa ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden puolesta. Kansainväliset supertähdet, jalkapalloilijat Megan Rapinoe, Colin Kaepernick ja Marcus Rashford, ovat yhtä tunnettuja aktivismistaan kuin urheilusta.

Miksi urheilijoista on tullut ihmisoikeuksien puolestapuhujia? Ja miksi epäkohtien nostaminen näyttää jääneen yksilöiden harteille liittojen ja seurojen sijaan?

Urheilijan rooli ja asema ovat muuttuneet, liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen Jyväskylän yliopistosta sanoo.

– He eivät ole samalla tavalla enää urheilujohdon ja organisaatioiden määräysvallan alla.

Taustalla on Itkosen mukaan urheilun ammattimaistuminen. Huippu-urheilijoiden arvostus on noussut, ja heistä on tullut yhteiskunnallisia vaikuttajia.

– Silloin urheilijoilta edellytetään aika paljon muutakin kuin, että hyppää pituutta tavattoman pitkälle. Kysymys on kokonaispersoonallisuuksista.

Huippu-urheilun on Itkosen mukaan perusteltava uskottavuuttaan jatkuvasti.

– Ja tietysti urheilijat, jotka ovat huipulla, ovat arvioineet sitä, millaisessa maailmassa eletään.

Nyt meneillään olevan aktivismi-ilmiön taustalla Itkonen näkee pitkän historiallisen kehityskaaren. Sen alun hän sijoittaa vuoden 1968 Méxicon olympialaisiin.

– Se on kansainvälisen tutkimuksen mukaan yksi vedenjakaja.

Tuolloin yhdysvaltalaiset pikajuoksijat John Carlos ja Tommie Smith nostivat televisioidussa 200 metrin palkintojenjaossa mustiin hanskoihin puetut nyrkkinsä ylös Black Power -tervehdykseen. Kannanotto oli jotain ennennäkemätöntä, Itkonen sanoo. Kansainvälinen olympiakomitea langetti kummallekin urheilijalle kilpailukiellot.

1970- ja 1980-luvuilla alkoivat Itkosen mukaan urheilijoiden julkitulot seksuaalisesta suuntautumisestaan, ja esimerkiksi ensimmäiset Gay Gamesit järjestettiin San Franciscossa 1982.

– Arvomuutokset ovat pitkän juoksutuksen tuloksia.

Ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia, ja niitä sääntelevät ihmisoikeussopimukset. Yhdenvertaisuus puolestaan tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jokaisella on sukupuolestaan, seksuaalisesta suuntautumisestaan, ulkoisesta olemuksestaan tai rahasta riippumatta samankaltaiset mahdollisuudet urheilla ja oikeus tulla hyväksytyksi omana itsenään, ilman syrjintää tai kiusaamista.

Suomen urheilun eettinen keskus SUEK julkaisi vuonna 2017 urheilun yhdenvertaisuutta Suomessa selvittävän tutkimuksen. Sen yhtenä lopputulemana oli, että vaikka kehitys menee oikeaan suuntaan, olemme vielä kaukana tilanteesta, johon vähemmistöt voisivat olla tyytyväisiä. Tutkimuksessa urheilukulttuuria kutsutaan esimerkiksi yhdeksi viimeisistä heteronormatiivisuuden linnakkeista.

– Urheilun yhdenvertaisuuden tulisi olla parempi kuin mitä se tällä hetkellä on, SUEKin pääsihteeri Teemu Japisson sanoo.

Vaihtelua on lajien ja liittojen sisälläkin. Edistystä on Japissonin mukaan tapahtunut viime aikoina esimerkiksi naisten palloilulajeissa.

– Esimerkiksi jalkapallossa ja jääkiekossa naisilla ollut tosi paljon heikommat olosuhteet aiemmin, mutta viime aikoina sinne on panostettu todella paljon.

Myös esimerkiksi vammaisurheilijoiden asema on huipputasolla Japissonin mukaan jo kohtuullisen hyvä, mutta seuroihin pääsy ei ole vielä kyllin helppoa. Jos taas katsotaan huippuvalmennusta ja urheilujohtamista, sukupuolten välinen yhdenvertaisuus laahaa.

– Miehet ovat selkeästi yliedustettuina. Vielä kauempana hyvästä on kuitenkin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tilanne. SUEKin häirintätutkimuksen mukaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt kokevat häirintää ja kiusaamista enemmän kuin muut ryhmät, Japisson sanoo.

Kaikkein huonoimmassa tilanteessa ovat transsukupuoliset urheilijat.

– Mitkä ovat heidän mahdollisuutensa urheilla?

Urheilussa on Japissonin mukaan nähtävissä kulttuurisia käytänteitä, jotka ylläpitävät eriarvoisuutta ja syrjintää.

– Kyse on enemmän kirjoittamattomista kuin kirjoitetuista säännöstä, ja ne siirtyvät urheilijalta ja valmentajasukupolvelta toiselle.

Esimerkiksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kokeman häirinnän taustalla yhtenä syynä on Japissonin urheilukulttuurin ”ylimaskuliinisuus”.

– Jonkinlainen toksinen maskuliinisuus, puhumisen tapa, esimerkkinä erilaiset pukukoppipuheet, kuten homottelut. Jo sillä saatetaan joku heikompaan asemaan.

Samaan aikaan suomalaisessa urheilussa on myös rakenteita, joilla yhdenvertaisuutta pyritään edistämään, esimerkiksi lain ja rahoituksen kautta.

– Suomessa on poikkeuksellinen tilanne, että meillä on hyvin normittava liikuntalaki, johon on kirjattu esimerkiksi kasvatuksen, kestävän kehityksen ja yhdenvertaisuuden kysymyksiä. Se antaa toimijoille valtakirjaa myös puuttua asioihin, jos epäkohtia esiintyy, liikuntasosiologian professori Itkonen sanoo.

Suomessa yksikään laji ei Itkosen mukaan tule myöskään toimeen ilman julkista rahoitusta, ei edes ammattimaisin lajimme jääkiekko. Opetus- ja kulttuuriministeriön jakamissa avustuksissa yhdenvertaisuus on vahva kriteeri, joka otetaan huomioon ja vaikuttaa avustuksen määrään.

Teemu Japisson tähdentää myös median merkitystä.

– Kiitos Ylen määrätietoisen toiminnan, naisten asema suomalaisessa joukkuepalloilussa vahvistui.

Riku Riskin Qatarin-matkasta kieltäytymisestä lähti liikkeelle keskustelu, jonka seurauksena Palloliitto ei käy enää Qatarissa leireillä, Japisson kertoo esimerkkinä.

Miksi yhdenvertaisuus- ja ihmisoikeusongelmien esiin nostaminen näyttäisi jääneen yksilöiden vastuulle?

Japissonin mukaan ainakin yhtenä syynä on, että urheiluorganisaatiot Suomessa ja kansainvälisestikin haluavat ylläpitää urheilun hyvää tarinaa.

– Ihmisoikeusloukkauksia ja yhdenvertaisuuspuutteita ei haluta nostaa esille heikentämään sitä.

Eikö nimenomaan yhdenvertaisuuden ja ihmisoikeuksien puolustaminen ole se hyvä tarina, jota urheiluorganisaatioidenkin pitäisi kertoa?

Huuhkajien imagohan on tästä loistava esimerkki.

– Mielestäni ehdottomasti pitäisi, ja tuohan on se tämän päivän hyvä tarina.

Japisson uskoo, että asiassa ollaan parhaillaan jonkinlaisessa taitekohdassa.

– Urheilijat on näyttäneet, että urheilun arvostuksen kannalta on ehdottomasti järkevää, että urheiluala on aktiivinen. Mitä aktiivisempi ihmisoikeus- ja ympäristökysymyksissä se on, sitä enemmän urheilua arvostetaan.

Se on yhä tärkeämpää myös sponsoreille ja kumppaneille. Ne eivät halua tahriintua väärinkäytöksissä. Japisson mainitsee esimerkkinä Škodan, joka vaikutti jääkiekon MM-kisojen siirtämiseen pois Valko-Venäjällä ihmisoikeussyistä.

Yhteiskunnan muutos pakottaa myös urheilun muuttumaan, Teemu Japisson uskoo. Hän näkee, että sukupolven vaihdoksilla on iso merkitys urheilun yhdenvertaisuuden etenemisessä.

– Urheilun piiriin tuleville nuorille on itsestään selvää, että asioista keskustellaan. Eivät he suostu enää vanhanaikaisten autoritaaristen valmentajien valmennettaviksi, vaan kertovat omat näkemyksensä.

Kun nuoret aikanaan siirtyvät vaikka valmentajiksi, asenteet kulkevat mukana. Monet pelaajat ja nykyvalmentajat puhuvat asioista Japissonin mukaan jo nyt aivan eri tavalla kuin aiemmat sukupolvet.

– Valtaosalle tämän päivän nuorista huippu-urheilijoista ei ole enää mikään asia, etteikö nuori saisi kertoa omaa seksuaalista suuntautumistaan.

Mutta ei heteronormatiivisuuskaan ole urheilusta edelleenkään kadonnut, kuten SUEKin tutkimuskin kertoi. Jos vertaa vaikkapa taidemaailmaan, ero on edelleen valtava, Japisson sanoo.

Milloin ollaan tilanteessa, missä vaikkapa huippu-urheilijan homous ei ole enää uutinen?

– Hiton hyvä kysymys. Joissakin lajien sisällä olevilla yhteisöissä se ei ole enää tänäkään päivänä mikään juttu. Mutta ettei se missään lajissa ole, kyllä sinä varmaan kymmenen vuotta menee.

Toinen hyvä kysymys on myös, miten pitkään media vielä pitää aihetta uutisoinnin arvoisena, Japisson lisää.