Artikkeli on julkaistu Image-lehden numerossa 12/2018
Aina Bergroth on kirjailija ja dramaturgi, eikä hän lue urheilusivuja. Vielä kaksi vuotta sitten Bergroth ei ollut koskaan kuullut Aino-Kaisa Saarisen nimeä. Sitten hän tuli tarttuneeksi hiihtäjän elämäkertaan. Bergroth löysi siitä jotain niin tuttua, että hänen oli pakko alkaa kirjoittaa. Tammikuussa ensi-iltaan tulee huippu-urheilun maailmaan sijoittuva Tahto-näytelmä, joka laittaa suurmiesformaatin uusiksi.
Miten tässä näin kävi?
Olen suunnitellut työkseni muun muassa Kansallisteatterin ohjelmistoa. Ajattelin, että Pekka Holopaisen Tahto-kirja voisi olla kiinnostava lähtökohta jollekin toiselle tekijälle. Sitten jäinkin itse siihen kiinni. Mietin ensin kirjan dramatisointia, mutta tajusin pian, että haluan kirjoittaa tämän omaksi näytelmäkseni. Aino-Kaisan uran vaiheet toimivat raameina, mutta toisin kuin kirja, tämä esitys on fiktiota.
Mikä kirjassa oli niin vetoavaa?
Tarkoitus ei ole taiteilijaporukalla osoitella, että ovatpa hiihtäjät omituisia. Päinvastoin. Aloin lukea urheilijan elämäkertaa ja huomasin pian, että se muistutti huvittavalla tavalla taiteilijaelämäkertoja. Hiihtäjä on kuin ohjaaja, joka saa työryhmän ja lähipiirin puhaltamaan yhteen hiileen. Tai itseltään kohtuuttomia vaativa artisti. On sekä hassua että traagista, että oma duuni on niin tärkeää, että siitä tulee maailmankaikkeuden keskipiste.
Vieraaksi olettamastasi maailmasta löytyi siis jotain tuttua?
Niin voi sanoa. Olen aina elänyt taiteilijaperheessä, ja myös kumppanini ovat olleet taiteilijoita. Lähipiirini ihmiset ovat monessa suhteessa juuri sellaisia, kuin kirjassa ja näytelmässä kuvataan. Intohimotyö voi olla inspiroivaa ja palkitsevaa, mutta on siinä myös toinen puoli. Sellainen, että katsotaan sitten tämän deadlinen jälkeen, mikä meidän parisuhteen tila on. Tai seuraavan ensi-illan mentyä, että tehdäänkö lapsi vai erotaanko. Minulle ja siskolleni on aina ollut itsestäänselvyys, että äidille ei puhuta ennen näyttelyn avajaisia. Luulen, että hiihtokiepin kautta olen saanut tähän asiaan sen verran etäisyyttä, että olen voinut käsitellä näitä kipeitäkin juttuja rakkaudella ja huumorilla.
Intohimotyötä tekevien elämää katsotaan siis myös heidän lähipiirinsä kannalta.
Kyllä, niin voi sanoa. Haluan kokeilla, mihin kaikkeen suurmiesformaatti taipuu. Minulla on ollut hirveän hauskaa, kun olen kirjoittanut tätä näytelmää. Missään nimessä ei siis ole tarkoitus syyllistää ketään uraa tekevää naista, todellista tai kuviteltua. Ennemminkin haluan tutkiskella tämän kaiken kummallisuutta. Kunnianhimossahan on usein kyse myös siitä, millä tavalla ihminen voi kelvata itselleen. Ja miten ylipäätään päädymme valitsemaan intohimomme kohteen? Aino-Kaisalla ja hänen siskollaan oli jo kehdossa pienet puusukset kädessä.
Millainen intohimotyön ja itsekkyyden suhde oikeastaan on? Seuraako ensimmäisestä välttämättä jälkimmäistä?
Keskittyminen itsessään on nautinnollista ja palkitsevaa. Ja toki myös itsekästä, jos itsekkyytenä pidetään sitä, ettei ole aina saatavilla. Joskus tuntuu hullulta, että kommunikoidakseen maailman kanssa kirjailijan tai säveltäjän on erakoiduttava, ainakin hetkeksi. Kun duuniin suhtautuu kunnianhimoisesti, muun elämän yrittää valjastaa tukemaan sitä. Taiteilijat ja urheilijat muistuttavat tässä toisiaan. Ellei keskittymiselle jää tilaa, teos ei valmistu.
Miten tällaista työtä tekevistä ihmisistä mielestäsi puhutaan tässä ajassa?
Turhan usein tuntuu siltä, että suolla tai toimistolla yökaudet rehkivä mies on sankari, joka epäitsekkäästi uhrautuu muiden puolesta, kun taas nainen, joka lähtee lenkille, riistää läsnäolonsa mieheltään tai äidiltään tai lapsiltaan. Näytelmä käsittelee myös sitä, näyttääkö kunnianhimo raadollisemmalta, kun uraa tekee nainen. Kysymys itsekkyydestä heitetään helpommin naiselle kuin miehelle.
Minkälainen on oma suhteesi urheiluun? Kirjoitit jo esikoisromaanissasi kuntosalilla käymisestä.
Penkkiurheilu on ilmiönä minulle outo, enkä ole seurannut urheilu-uutisia. Muutama vuosi sitten en edes tuntenut Aino-Kaisa Saarisen nimeä. Olen kuitenkin eri elämänvaiheissa liikkunut paljon ja eri syistä. On hämmästyttävää, miten paljon asioita voimme tehdä mielialallemme erilaisilla ruumiillisuuksilla. Olen ollut lapsesta saakka intohimoinen lukija, ja minulla on vahva taipumus vajota omaan maailmaani. Liikunta auttaa loikkaamaan sieltä oman mielen sisältä tänne yhteiselle puolelle, kommunikoimaan muiden kanssa. Sen avulla olen myös kammennut itseäni eroon ujoudesta. Yksi opettavainen vaihe oli esimerkiksi se, kun Juha Turkka opetti minua ja siskoani Zaidaa Tarmon Salilla nyrkkeilemään. Silloin ymmärsin paljon siitä, miten liikunta suuntautuu nimenomaan ulospäin.
Olet kirjoittanut aiemmin kirjoja. Miksi ensimmäinen näytelmäkäsikirjoitus syntyi juuri nyt?
Näin aiheen heti niin selkeän draamallisena, että ajattelin sen suoraan näyttämölle. Ehkä uudenlainen työ liittyy osittain uuteen elämäntilanteeseeni: tulin äidiksi 41-vuotiaana, reilu vuosi sitten. Krista Kosonen sanoi joskus, että lapsen syntymän jälkeen kunnianhimo humpsahti ylöspäin, muuttui aivan valtavaksi. En tiedä onko tämä kunnianhimoa, ehkä se on enemmän vapautta. On sellainen tunne, että ihan kaikki on mahdollista.
Olet viimeisen vuoden aikana toiminut myös Kansallisteatterissa pyörivän Karamazovin veljekset -näytelmän dramaturgina.
Kyllä, ja se oli ihanaa. Ohjaaja Samuli Reunasella on hirveän hieno näkökulma. Usein unohdetaan, että Karamazovin veljekset on parikymppisten kundien hillitöntä eksistentiaalista poukkoilua. Näytelmässä nuoruus on mahtavalla tavalla läsnä. Mutta kun olen tehnyt näitä kahta työtä yhtä aikaa, sekä Tahtoa että Dostojevskia, ovat kysymykset intohimotyön ja perheen yhdistämisestä muuttuneet omakohtaisiksi. Että jos duuni on niin innostavaa, että siihen haluaa ladata parhaat voimansa, niin minkälainen raato sitä on kotona? Olisi hienoa antaa tärkein osa kaikesta parhaastani rakkailleni, mutta onhan tämä tasapainoilu vaikeaa. En kuitenkaan usko, että nämä sulkevat toisiaan pois. Ehkä ensimmäinen vuosi vauvan kanssa on ollut niin ihana juuri siksi, että olen saanut samaan aikaan tehdä älyllisesti haastavaa ja innostavaa duunia.
Tahto – Sukellus huippu-urheilun hulluuteen. Ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterissa 24.1.2019
