”Olisitpa nähnyt heidän ilmeensä!” – Urallaan aiemmin menestynyt Sari sai työhaastattelussa huomata, mitä ikäsyrjintä käytännössä on
Sari Nyrhinen eli uramenestyjän vauhdikasta elämää, kunnes rekrypuhelut yhtäkkiä loppuivat. Näin työmarkkinoiden ikäsyrjintä toimii.
Kun Sari Nyrhinen oli kolmenkympin molemmin puolin, hän oli alansa huipulla: nuori naisjohtaja, joka näytti kuumalta ja teki työtä 24/7. Oijoi, se oli aikaa se.
Headhunterit soittelivat. Työpaikkaa vaihdettiin kuin pipoa. Aamuisin kiirehdittiin taksilla lentokentälle ja sitten bisnesluokassa otettiin kynsilakkapullo esiin, että sai kynnet punaisiksi. Sen jälkeen Financial Times lukuun, tai miksei vaikka ohjaamoon juomaan lentäjien kanssa Coca-Colaa, koska suhteilla pääsi.
Taksilla hotelliin, joka oli tietysti aina viiden tähden hotelli.
Sari oli teettänyt ompelijalla kaksi eriväristä jakkupukua. Vaaleanpunaisen jenkkejä varten. Grafiitinharmaan Eurooppaan.
Kotona oli perhe, välillä uussellainen, jossa oli yhteensä neljä lasta. Lapsia kuskattiin töiden ohessa päiväkotiin, kouluun ja harrastuksiin.
Sarista oli moneksi.
Kunnes ei enää ollut.
Kun hän oli hiukan päälle neljänkymmenen, headhunterit lakkasivat pikkuhiljaa soittelemasta.
Hänestä oli tullut “vanha”.
Kahdeksankymmentäluvulla, kun Sari valmistui diplomi-insinööriksi, yleinen optimismi täytti ilman. Elettiin nousukautta, suorastaan kiidettiin siinä. Kaikki insinööriopiskelijat ajattelivat, että työtä piisaa, kohta taskut ovat täynnä rahaa ja vain taivas on rajana. Sari mennä paukautti ensimmäisen kerran naimisiin ja pariskunta osti talon.
Sitten iski 90-luvun lama. Asunnon arvosta suli muutamassa päivässä satatuhatta markkaa.
Sarin oma ala, kirjapainoala, syöksyi sekin armottomaan myllerrykseen.
Jossakin vaiheessa tuli avioero. Ja pian uusi parisuhde.
Sari risteili uraohjuksena työpaikasta toiseen. Milloin hän oli kehittämässä älykorttiteknologiaa Suomen Pankissa, milloin myymässä digitaalisia painokoneita ympäri Eurooppaa.
Ensimmäisen eropakettinsa hän sai ison mediatalon myyntijohtajana. Se oli ruhtinaallinen.
”Toisin sanoen minun pitäisi pienentää itseni, jotta kelpaisin.”
Senkin jälkeen tuli vielä työpaikkoja, mutta neljänkympin tienoilla asiat alkoivat hiljalleen mutkistua. Tuossa vaiheessa Sari oli jo pitkään kaivannut kotiseudulleen Savonlinnaan, jossa oli sukutalo keskellä luontoa. Kaupungista urkeni vielä julkinen johtajan virkakin. Siispä sinne. Mutta Savonlinnassa kaikki alkoi mennä enemmän tai vähemmän pieleen. Hanke meni poskelleen ja Sari joutui kantamaan seuraukset. Kohtuuttomasti yksin, sanoo hän nyt.
Sari sai lähteä.
Ikää oli tuossa vaiheessa jo liki neljäkymmentä, ja nuoren uraohjuksen brändi haalistui. Sari lähetti satoja hakemuksia ympäri Suomea. Hän haki alansa työtä, myyntityötä, konsultin paikkoja. Lopulta melkein mikä vain olisi kelvannut.
Mutta yhtäkkiä ei liiennyt edes kutsua työhaastatteluun. Ja kun hän soitti hakemuksensa perään saadakseen tietoa siitä, miksi jäi taas kerran lehdellä soittelemaan, rekrytoija puhui kierrellen ja kaarrellen, kuinka Sari “ei varmaan viihtyisi” niin vaatimattomassa pestissä tai kuinka tällä “oli niin hirveän paljon kokemusta, että…”.
TE-toimiston virkailija opasti Saria, että ansioluetteloa kannattaisi karsia.
– Toisin sanoen minun pitäisi pienentää itseni, jotta kelpaisin, Sari puistelee päätään.
Se tuntui aivan omituiselta.
Ikäsyrjinnästä puhutaan, mutta asenteet ovat sitkeässä. Tampereen yliopiston tutkija Katri Keskinen tietää, miksi. Ajattelemme aikanormatiivisesti, niin kuin hän väitöskirjassaan kuvaa. Se tarkoittaa sitä, että ihmiselämä noudattaa tiettyä ikäsidonnaista elämänkulkua:
Ensin mennään päiväkotiin, sitten kouluun, sitten työelämään – ja lopulta eläkkeelle. Yhteiskunnan institutionaaliset rakenteet myötäilevät tätä tiukkaa kaavaa, ja ihmiset ajattelevat sen mukaan.
Ikään liittyy siis velvollisuuksia, odotuksia ja asenteita, joista osa on tiedostamattomia.
Ongelma piilee siinä, että ihmiset ovat yksilöitä. Ja siinä, että rukkaamme asenteemme yleensä sen mukaan, miten meitä edeltävät sukupolvet ovat eläneet elämänsä. Mutta maailma muuttuu ja me sen mukana.
”Koska yhteiskunta rakentuu niin vahvasti iän ympärille, iästä tulee usein vähän niin kuin sokea piste.”
Ihmiset elävät nykyisin paljon pidempään hyväkuntoisina. Ja jos ennen viisikymppiselle ostettiin lahjaksi keinutuoli ja onnittelukorteissa oli kimppu punaisia ruusuja ja kultakirjaimet, niin nyt viisikymppiset käyvät rock-keikoilla ja käyttävät maihinnousukenkiä.
Tai ainakin osa heistä.
Monesti on nimittäin niin, että ihmiset itsekin alkavat rajoittaa omaa elämäänsä normien mukaisesti. Vähän väliä kuulee jonkun sanovan, miten tässä iässä ei voi enää sitä eikä tätä. Ei voi käyttää minihametta, ja tukka pitäisi leikata. Eikä sinne yökerhoon viitsi nuorten sekaan, voi voi. Ja sama toisin päin. Joka kesä nuoret valittavat, kuinka keski-ikäiset “möhistelijät” pilaavat festivaalitunnelman.
Tutkija sanoo, että intersektionaalisuuden ja syrjimättömyyden ajatukset väistävät usein ikää.
Syykin on selvä.
– Koska ihmiset vanhenevat ja ikääntyminen koskee siten kaikkia tasaveroisesti, sitä ei pidetä niin olennaisena syrjinnän perusteena. Lisäksi koska yhteiskunta rakentuu niin vahvasti iän ympärille, iästä tulee usein vähän niin kuin sokea piste.
Siksi ikäsyrjintä saa rehottaa aivan liian usein.
Työttömäksi jääminen masensi Saria. Elintason pudotus oli raju. Yhtäkkiä oli mahdotonta matkustella, käydä kahviloissa, harrastaa mitään. Kaupassa piti alkaa syynätä tarjouksia. Hakemisessa alkoi olla epätoivon maku. Enkö tosiaan kelpaa mihinkään, enkä kenellekään, Sari ajatteli.
Viimein muuan kaveri keksi ehdottaa hakemista kasvatustieteelliseen tiedekuntaan, olihan Sari piipahtanut valmennuspuuhissakin ja ollut niistä tosissaan kiinnostunut. Sari osallistui pääsykokeeseen viime tingassa – ja pääsi sisään.
Opiskelujen päätyttyä hän haki Savonlinnasta opettajan töitä. Pestit, joita hän sai, olivat pätkätöitä – pisin oli kahden vuoden jakso Norssissa, jossa hän viihtyi erinomaisesti. Sen jälkeen hän haki opettajan virkoja kaikkialta ja pääsi muun muassa Helsingissä erään pestin haun ykkösehdokkaaksi ja haastatteluun.
Sari muistaa hetken, kun etäyhteys avattiin ja haastattelijat näkivät ensimmäistä kertaa hänen naamansa. Hän ei ollut kirjoittanut hakemukseen ikäänsä, ainoastaan valmistumisvuotensa yliopistosta. Rekrytoijat olivat ilmeisesti päätelleet, että vastassa oli nuori ihminen.
– Olisitpa nähnyt heidän ilmeensä, Sari nauraa.
Jostakin syystä toiseksi paras valittiin.
Tietysti se nuorempi.
Ikääntyvien työllistyminen olisi ensiarvoisen tärkeää, koska ikäpyramidi kallistuu ja väestö ikääntyy. Ikäsyrjintään ei olisi varaa. Siitä kielii myös päättäjien jatkuva paasaus “työurien pidentämisestä” sekä lukuisat eri kokeilut ja projektit, joilla ongelmaa on yritetty taklata.
Viime vuoden lopulla julkaistiin esimerkiksi entisen työministerin Jari Lindströmin (ps) vetämä selvitys “Konkarit töihin”, jossa ehdotettiin vaikka mitä konsteja ongelman ratkaisuun. Sen lisäksi löytyy muun muassa yritysten ikäsertifikaattia, anonyymin rekrytoinnin kokeiluja, yli 55-vuotiaiden Rise and Shine -projektia.
Eläketurvakeskuksen vuoden 2022 tekemän selvityksen mukaan työnantajien asenteetkin ovat muuttumaan päin. Positiivisemmiksi.
”Kun firma haluaa palkata ensisijaisesti nuoren ihmisen, rekrytointi-ilmoituksessa käytetään tavallisesti kiertoilmauksia kuten “etsitään dynaamista henkilöä” tai “haussa innovatiivinen työntekijä nuorekkaaseen tiimiimme.”
Silti Katri Keskinen huomauttaa, että Suomi on saanut OECD:lta noottia yli 55-vuotiaiden heikosta työllistymisestä. Ongelma selitettiin silloisella eläkeputkimallilla, mutta siitä on sittemmin päästy eroon, eikä sekään siis tarjoa enää syytä viisvitosten huonolle työllisyydelle.
Valitusten perusteella ikäsyrjintää ei olisi juuri lainkaan. Virallisesti ikäsyrjintä on yhdenvertaisuuslain nojalla laitonta, mutta tutkijan mukaan asia on hyvin työnantajien tiedossa.
Tilanteissa on sana sanaa vastaan, eikä todisteita syrjinnästä löydy. Valitukset jäävät senkin tähden, ettei kukaan halua rettelöijän leimaa. Ehkä hävettääkin. Että on jo tämmöinen ikäloppu raakki, jota ei haluta palkata.
– Kun firma haluaa palkata ensisijaisesti nuoren ihmisen, rekrytointi-ilmoituksessa käytetään tavallisesti kiertoilmauksia kuten “etsitään dynaamista henkilöä” tai “haussa innovatiivinen työntekijä nuorekkaaseen tiimiimme”, Katri Keskinen kuvailee.
Itse työpaikalla syrjintä näkyy usein jonkinlaisena heitteillejättönä. Ikääntyviin tuntuu olevan turha tuhlata paukkuja, joten heidät jätetään Tyky-päivien, täydennyskoulutusten ja kurssitusten ulkopuolelle. Sitten ihmetellään ikääntyneen työntekijän vanhentuneita taitoja. Yt-neuvottelujen yhteydessä painostetaan lähtemään ensimmäisten joukossa. Ja niin edelleen.
Tutkija siirtäisi vastuuta työnantajille. Etenkin, koska joidenkin tutkimusten mukaan yritys jopa hyötyisi siitä, että siellä on eri-ikäisiä työntekijöitä – nuoret haastavat pinttyneitä toimintatapoja, vanhemmat taas välittävät nuoremmilleen hiljaista tietoa.
Tällainen eri-ikäisyyden ihanne toteutuu parhaiten sote-henkilöstön keskuudessa. Siellä ei juuri ikää kytätä, mikä johtuu paitsi alan työvoimapulasta myös siitä, että hoiva-aloilla vallitsevat pehmeät arvot. Ne ovat nimenomaan ikääntyvien vahvuusaluetta.
Loppupeleissä koko yhteiskunnan pitäisi päästä eroon ikäkuplautumisesta. Elämästä tulisi yksinkertaisesti rikkaampaa, eloisampaa.
Jos ikäsyrjinnästä halutaan eroon, tarvitaan iso asennemuutos.
Lopulta tapahtui suoranainen ihme. Sari sai 56-vuotiaana vakituisen opettajanviran Espoon kaupungilta.
– Ystäväni sanoivat, että osaatko olla kiitollinen, että tämmöinen juttu tapahtui. No olenhan minä, todella olen.
Yksi parhaista jutuista on se, että lapsille ja nuorille Sarin ikä ei ole mikään juttu. He näkevät aikuisuuden paljon epämääräisemmin ja hähmäisemmin kuin aikuiset itse. Opettaja on joku, joka on ”jotai yli kolkyt”.
Se sopii Sarille oikein hyvin.
Ei hän tunne olevansa vielä yhtään vanha.
