Uppoavan Suomi-laivan voi aina yrittää pelastaa heteroseksillä

Seuraa virallinen kukkahattutädin jyrähdys siitä, miksi perusopetukselle ei pitäisi sälyttää kasvatusvastuuta parisuhdeasioissa.

Perhebarometri on taas julkaistu, ja se tarkoittaa sitä, että tulevien viikkojen aikana erilaiset kansalaisjärjestöt ja poliittiset toimijat jauhavat sosiaalisen median kanaviinsa kannanottoja siitä, miten suomalaisten syntyvyys saadaan kasvuun.

Kasvuun se on saatava, sillä jos suomalaiset eivät tee lapsia, väestörakennetta ja valtiontaloutta ei saada tasapainoon. Eläkkeitä ei voi leikata, koska suuret ikäluokat ovat yhä suuria. Suuri on myös niiden suomalaisten määrä, jotka suhtautuvat nihkeästi työperäiseen maahanmuuttoon.

Uppoavan Suomi-laivan voi kuitenkin aina yrittää pelastaa heteroseksillä. Miltä siis kuulostaa keskustan kansanedustajan ja Väestöliiton puheenjohtajan Hilkka Kempin viimeviikkoinen ehdotus siitä, että opetussuunnitelmaan lisätään parisuhde- ja perhekasvatusta?

Jos tarkkoja ollaan, Kemppi ehdottaa parisuhde- ja perhekasvatuksen tuomista perusopetukseen siksi, että pohjoismaisten nuorten tiedot ihmisen hedelmällisyyden kestosta ovat tutkitusti heikonpuoleiset. Tämän lisäksi Kemppi pelkää muun muassa nuorten heikkojen vuorovaikutustaitojen vaikuttavan heidän kykyynsä saada toivomansa parisuhde. Perhebarometrin eräs tulos on, että ehdoton enemmistö suomalaisista haluaa elää joko avo- tai avioliitossa, ja ilman suhdetta ovat erityisesti nuoret kouluttamattomat miehet ja vanhat naiset, joista jälkimmäiset ovat usein leskiä.

Nuoret sinkkumiehet ja heikot vuorovaikutustaidot, kiistatta kiperä kysymys. Mutta ratkeaako se sillä, että teinipojat istutetaan koulun penkkiin ja pidetään luento parisuhteen vaalimisesta ja siitä, että se tuleva tyttöystävä täytyy saattaa tiineeksi mieluiten 35 ikävuoteen mennessä, ja jos haluaa useamman lapsen, niin aikaisemmin? Jos näin tapahtuu, täytyy opintokokonaisuutta varten rekrytoida opettajien erityisyksikkö, jonka jäsenillä on muuta väestöä huomattavasti matalampi kyky aistia kanssaihmisten noloutta ja häpeää. Mikäli näin tehdään, ilmoittaudun jo tässä vaiheessa vapaaehtoiseksi käsikirjoittamaan aiheesta tv-satiiria.

Vakavasti ottaen, olen Kempin kanssa samaa mieltä siitä, että perusopetuksessa täytyy ilman muuta käsitellä vuorovaikutus- ja tunnetaitoja. Maallikkona en tunne nykytilannetta voidakseni sanoa, onko opetuksen määrä jo nyt riittävällä tasolla. Perusopetuksessa ei kuitenkaan pidä asettaa parisuhdetta ja perhettä syyksi näiden taitojen kartuttamiselle.

Tehdäänpä pieni ajatusleikki. Ajattele tuntemaasi ihmistä, jota pidät parisuhdeasioissa menestyksekkäänä. Jos mieleesi tulee ihminen, jonka viehätysvoima perustuu pelkästään ulkonäköön, vaihda henkilöä. Valitse ihminen, joka osaa rakastaa ja jota rakastetaan. Todennäköisesti mielessäsi on sosiaalisesti lahjakas tyyppi, jolla on ystäviä, sukulaisia, työ, harrastus ja omia mielenkiinnon kohteita. Valitsit kiinnostavan ja kivan ihmisen, jolla on henkistä pääomaa.

Jos koulussa opetetaan perhe- ja parisuhdetaitoja, syntyy mielikuva, että elämässä tavoittelemisen arvoista on perhe ja parisuhde. Suurin osa suomalaisista ajattelee näin, mutta parisuhteen nostaminen muiden suhteiden yläpuolelle on stigmatisoivaa juuri niille, joille suhteen ylläpitäminen on vaikeinta. Lisäksi opetuksessa ei pidä luoda turhaa ulkopuolisuuden kokemusta niille, jotka eivät halua elää parisuhteessa, sillä myös heitä elää keskuudessamme sankoin joukoin. Koulussa täytyy opettaa tunnetaitoja, mutta ei siksi, että niitä tarvitaan parisuhteessa, vaan siksi, että niitä tarvitaan elämässä. Kaupassa, koulussa, töissä, sisarussuhteissa, kaveriporukassa. Ihminen tarvitsee näitä taitoja itseään varten, jotta pärjää yhteiskunnassa ja tässä kulttuurissa. Ihminen, joka pitää itsestään huolta ja osoittaa kiinnostusta muita kohtaan, on kiinnostava ammatillisesti, sosiaalisesti ja myös parisuhdekontekstissa.

Parisuhde ei ole itseisarvo, mutta vähintään kohtuulliset tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat. Paras tapa näiden taitojen harjoittelemiseen on poistaa esteitä tosielämässä tapahtuvalta vuorovaikutukselta ja ylenpalttista ruutuaikaa rajoittamalla, ja tämä on mahdollista yli oppiainerajojen. Tarjoutuupa treenaamiseen mahdollisuus jopa kotona, mutta silloin aikuisten pitää tarkastella kriittisesti myös omia vuorovaikutustaitojaan. Se on vähän kuin ehdottaisi eläkkeiden leikkaamista suurille ikäluokille.