Unsung hero Aapo Mäenpää – jokainen tähti tarvitsee valon mitä heijastaa – ”Ei varmaan saisi ikinä olla katkera”

Joukkueen sisällä suuresti arvostettu monipuolinen jalkapalloilija haluaa vielä ulkomaille, mutta toisaalta ajatukset ovat jo uran jälkeisessä elämässä. 171 Veikkausliigapelin Aapo Mäenpää kuuluu niihin pelaajiin, joista ei liiemmin lauluja katsomossa lauleta tai isoja otsikoita lehtiin kirjoiteta.

Ottelumäärä hämeenlinnalaislähtöisen Mäenpään yhdeksän liigakauden aikana olisi noussut vieläkin isommaksi, jos kaudet Maarianhaminassa olisivat sujuneet terveydellisesti suotusammin. Mäenpää edustaa sitä pelaajajoukkoa, joka mahdollistaa kirkkaimpien tähtien loistamisen liigataivaalla ja on välttämättömyys parasta mahdollista menestystä tavoitteleville joukkueille. Pelaajat, jotka taipuvat kentällä useaan eri rooliin ja käyttötarkoitukseen riittävän hyvän pelinymmärryksensä ja fysiikkansa ansiosta, arvoa ei pysty rahalla mittaamaan.

Ehkä heistä ei edes pysty kirjoittamaan otsikoita. Maalit ja torjunnat on helppo glorifioida, niiden mahdollistajat huomattavasti vaikeampaa.

– Pidän otsikoita tärkeämpänä joukkuekavereiden sekä valmentajien arvostusta ja sitä, mitä mieltä he minusta ovat. On se kiva huomata, niin MIFK:ssa kuin nyt Ilveksessäkin, että kova työ palkitaan. Varsinkin Maarianhaminassa ja Ilveksessäkin alkuun oli tuloksellisesti aika vaikeita kausia, mutta nyt kun menestystä on tullut paremmin, on pystytty niin joukkueena kuin henkilökohtaisestikin ottamaan pari steppiä eteenpäin.

– Tunnen, että minua arvostetaan joukkueessa ja valmentajan arvostus näkyy mielestäni siinä, kuinka hän uskaltaa käyttää minua monilla eri pelipaikoilla ja monessa eri roolissa. Nuo asiat ovat itselleni niitä kaikkein tärkeimpiä, Mäenpää pohtii omaa arvoaan joukkueen sisällä, Mäenpää jatkaa.

Pelaaminen monilla eri pelipaikoilla Veikkausliigan tasoisessa sarjassa ei ole helppoa eikä sen taitaminen itsestäänselvyys. Fyysinen vaatimustaso vaihtelee eri roolien välillä ja esimerkiksi wing-backin kilometrit ja myös henkinen nöyryys niiden juoksemiseen asettaa pelaajalle monipuolisia vaateita. Samalla saattaa käydä niin, että yhden tietyn vahvuuden omaava pelaaja nousee helpommin esille sekä isolle yleisölle että pelaajatarkkailijoille.

Vastustajan ohittaminen ylivoimaisella juoksunopeudella tai monipuolisella harhautusarsenaalilla on näkyvämpää, kuin monen eri roolin taitaminen tasaisemmin. Tällä saattaa olla vaikutusta myös urakehitykseen, vaikka toki on myös tahoja, jotka monipuolisuutta arvostavat ohi yhden tietyn ja selkeän vahvuuden. Silti, pelaaminen monilla eri paikoilla saattaa vaikeuttaa yhdenkään ominaisuuden kehittymistä aivan huipputasolle.

– Koen, että se on vahvuus, Mäenpää sanoo.

– Tietysti jos olisin ihan sairaan hyvä yhdellä pelipaikalla tai minulta löytyisi joku selkeä X-Factor, niin ura olisi saattanut olla vähän eri näköinen. Nyt kun ikää on jo vähän enemmän, niin kyllä minä sitä arvostan, että pystyn auttamaan joukkuettani monin eri tavoin, Mäenpää jatkaa.

Useiden eri roolien kattamisen vaativuuden myöntää myös Mäenpää, joka on nähty Veikkausliigassa niin laitatopparina, laitapuolustajana kuin wing-backinakin. Lisäksi erityisesti Ilveksessä Joonas Rantasen pelikirja asettaa esimerkiksi laitatopparin roolin hyvin mielenkiintoiseksi pelin eri vaiheissa. Usein Mäenpää nähdään Ilveksen oikealla laidalla muodostamassa murtautumisvaiheen kombinaatioita, mikä on Rantasen hyökkäyspelaamisen yksi merkittävä vaihtoehto. Neljän linjalla pelatessa oikea puolustaja Mäenpää pelaa pallottomassa vaiheessa alimman linjan reunimmaisena, mutta hyökkäystilanteessa 27-vuotiaasta kestävyysurheilijasta tulee seuraavan linjan laitapelaaja Ilveksen alakerran muokkaantuessa vasemman puolustajan avulla kolmen topparin vahvuiseen linjaan. Jos riittää töitä jaloille ja keuhkoille, riittää niitä myös aivoille.

– On se vaativaa. On niin eri rooleja pelata wing-backia tai laitatopparia, enkä kyllä kovin montaa pelaajaa tiedä, joita samanlailla peluutettaisiin kuin itseäni. Samaan aikaan se on myös kivaa vaihtelua, wing-backina saa painaa vähän huolettomammin kuin laitatopparina, kun puolustusvastuu ei ole aivan yhtä suuri. Fyysisesti wing-backin paikka on kuitenkin rankka, se on vähän sellainen koiran rooli, Mäenpää vertailee.

Pelikäsityksen kanssa Mäenpää ei roolien vaihtuessa tunnista ongelmia. Moni asia tulee selkärangasta ja siinä auttaa nuorempana pelattu laitahyökkääjän kokemus. Laitapuolustajana kokemusta on kertynyt sen jälkeen rutkasti ja siitä käsky on käynyt puolustuslinjassa keskemmälle. Mäenpää onkin elävä esimerkki niistä hyödyistä, mitä eri pelipaikoilla juniorivuosina pelaaminen antaa myöhemmälle uralle. Kokonaisvaltainen pelikäsitys on keskimäärin parempi niillä pelaajilla, jotka ovat joutuneet tai saaneet kokea pelin tilanteet ja vauhdin kentän eri osilla.

Mikä esti, tai on ainakin tähän asti estänyt Mäenpäätä sitten nousemasta sinne aivan tähtikastiin, otsikoiden ja Suomen rajojen tuolle puolen? Mies myöntää tuntevansa asiasta hienoista katkeruutta, kun uran eri vaiheita ja suuntaa määrittäneitä hetkiä sieltä nousee mieleen.

– Ei varmaan saisi ikinä olla katkera, mutta pakko myöntää, että hieman katkeroidun siitä, kuinka paljon olen ollut urani aikana rikki. Ja nimenomaan kriittisten ikävuosien aikana. Ensimmäinen kerta oli jo ala-asteella, kun lasketellessani mursin jalkani. Sitten Hakassa, kun homma oli lähtenyt miesten peleissä rokkaamaan jo ihan hyvin, eturistisiteen katkeaminen aiheutti vuoden paussin. Siitä kun pääsin takaisin ja siirryin Maarianhaminaan, vuorossa olivat muun muassa poikkinainen ranne ja iso takareisileikkaus. MIFK:ssa pelatessani pääsin U-21 maajoukkueeseen tosi nuorena ja silloin kun asiat olisivat menneet paremmin, Mäenpää puntaroi.

Pelkkää huonoa onnea Mäenpää ei uransa nousukiidon katkeamisesta syytä. Omistautuminen jalkapallolle on ollut aina syvää, mutta silti eläminen urheilun ehdoilla olisi nuorempana voinut olla parempaakin. Jossiteltavaa siis jää myös omasta toiminnasta, mutta silti mies on isossa kuvassa tyytyväinen siihen, miltä asiat nyt taaksepäin katsottuna näyttävät. Jossittelu tai mitä jos -pohdinta ei tietenkään ole pelkästään jalkapalloilijoiden tai urheilijoiden yksinoikeus. Aivan samoin ihmiset eri aloilta pohtivat tekemiään ratkaisuja ja ”sliding doors” hetkiään elämässä. Sattumalla on sormensa pelissä usein, samoin muilla ihmisillä. Yksi holtiton taklaus jalkapallokentällä tai avioero yksityiselämässä saattavat lopettaa uria ja suistaa elämiä raiteiltaan.

Neljättä kauttaan Tampereella pelaava Mäenpää ei ole haudannut toiveitaan ammattilaisuudesta ulkomailla. Vaikka pelaajana uran parhaat kaudet saattavat olla vielä edessäpäin, 27-vuotiaana vuodet mahdollisen siirron osalta käyvät vääjäämättä vähenemään päin.

Jossain vaiheessa jalkapallolle koko elämänsä omistaneen Veikkausliigapelaajan on pakko alkaa ajattelemaan tulevaisuuttaan pelikenttien ulkopuolella ja kun korvaukset pelaamisesta eivät mahdollista laakereilla lepäämistä loppuelämän ratoksi, ajatukset tulevasta saattavat olla hämmentäviä ja jopa stressaavia. Mäenpää myöntää miettineensä sitä mahdollisuutta, että ovet ulkomaille eivät nappulakengät jalassa aukea koskaan.

– Olen miettinyt tätä kysymystä aika usein viime aikoina. Jossain määrin se (ulkomaille pääsemättömyys) olisi pettymys. Sitten taas toisaalta, kun jossain B- tai A-junioreissa HJS:ssa pääsin joskus Kakkosessa pelanneen edustusjoukkueen treeneihin, en ikinä olisi uskonut olevani jonain päivänä Veikkausliigapelaaja. Ajatus siitä tuntui niin kaukaiselta.

– Sitten kun asioita kuitenkin saavuttaa, kasvaa myös halu saavuttaa lisää. Eli olen toisaalta saavuttanut omasta mielestäni enemmän kuin joskus olisin uskonut, mutta sitten kun esimerkiksi maajoukkuekavereita on lähtenyt vasemmalta ja oikealta ulkomaille hyviin joukkueisiin, niin vähän on nihkeä fiilis, miksi en itse ole koskaan sinne päässyt. Jos asia kuitenkin lopulta on niin, sitten se vaan on niin. En jää sitä sen enempää murehtimaan, olen kuitenkin Suomessa nyt parhaassa mahdollisessa paikassa, Mäenpää sanoo.

Ajatukset ja kysymykset omasta tulevaisuudesta eivät poistu, vaikka elämää jalkapalloammattilaisena olisi päässyt maistamaan maamme rajojen ulkopuolella. Aapo Mäenpää kertoo käyttäneensä ”varmaan satoja tunteja” asian ajattelemiseen ja siitä stressaamiseen ja osan myös Ruotsin Halmstadissa tällä hetkellä pelaavan kaksoisveljensä Niilon kanssa. Varsinkin loukkaantumisten aikaan ajatus uran jälkeisestä elämästä herää pintaan ja silloin on netti ja Duunitori usein auki. Myös joukkuekavereiden kesken aihe on usein esillä ja Mäenpään mukaan tulevaisuus stressaa monia nykyisiä aktiivipelaajia. Arjen ja minäkuvan muuttuminen peliuran jälkeen aiheuttaa huolta ja hämmennystä.

– Normipäivä on sellainen, että herään kahdeksalta ja olen takaisin kotona puoli yhdeltä. Aikaa tulevaisuuden pohdinnalle on siis rutkasti ja haluaisin rakentaa tukevan perustan ja vision uran jälkeiselle elämälle. Jos tässä vaiheessa menisi täysin laput silmillä ja ajatus olisi vuorokauden ympäri pelkässä jalkapallossa, uran loppuminen sitten joskus voisi olla aika tyhjän päälle hyppäämistä, Mäenpää pohtii.

Tukea ajattelutyöhön pelaajat saavat Mäenpään mukaan lähinnä Jalkapallon pelaajayhdistykseltä. Liikaa sitä ei kuitenkaan tunnu olevan saatavilla, esimerkiksi korkeakouluopiskelun ja tavoitteellisen urheilun yhdistämisestä Mäenpää ei juuri muista kuulleensa, vaikka elää arkeaan isossa korkeakoulu- ja yliopistokaupungissa. Korkeakoulujen ja urheiluseurojen välisessä yhteistyössä ja kommunikaatiossa on vielä paljon parannettavaa.

Urheilu-ura, ja varsinkaan menestynyt sellainen, ei ole helppo jalusta sille elämälle, joka jossain vaiheessa jokaiselle tämän hetken tähdistäkin koittaa. Ja vaikka todennäköisesti Veikkausliigan mestaruuspokaalia joku päivä mahdollisesti nostaessaankaan Aapo Mäenpäästä ei isoimpia otsikoita kirjoiteta, joukkuekavereiden ja valmentajien arvostus sekä ne tunteet, joita urheilu ja siihen kuuluvat huiput ja notkelmat tuovat, eivät ole helposti korvattavissa. Mistä löytyy läppärin avaamiseen aamuisin se sama intohimo, joka syntyi nurmea, palloa ja kilpailua kohtaan?