Unelmien kaupunki – ”Kenialaiset fanittavat aina sitä, mikä tulee ulkopuolelta – Jos Obama olisi ollut täällä ehdolla, häntä ei olisi valittu”

Unelmien kaupunki – ”Kenialaiset fanittavat aina sitä, mikä tulee ulkopuolelta – Jos Obama olisi ollut täällä ehdolla, häntä ei olisi valittu”
Kiberan slummi Nairobissa on yksi maailman huonomaineisimpia. Image vietti viikon siellä asuvien ihmisten kanssa.

Kartassa Kiberan slummi näyttää äkäiseltä sarvikuonolta. Sen katse suuntautuu vasemmalle, Ngongin metsän yli kohti Karenia, jossa asuvat Nairobin rikkaat. Kun alueelle ilmeisesti nimensä antanut tanskalainen kirjailija Karen Blixen asui siellä 1900-luvun alussa, se oli vielä osa Ngongin maakuntaa.

Kiberan, sen sijaan, ei ollut tarkoitus olla osa mitään. Ei pysyvästi. Ei silloin, kun britit perustivat sen nubialaisten sotilaiden asuinalueeksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ei Kenian itsenäistyttyä vuonna 1963, ei kaupungistumisen kiihtyessä 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä eikä sen jälkeen. Kaiken piti olla väliaikaista. Niin väliaikaista, että kaivinkoneet voisivat koska tahansa tulla ja pyyhkiä asunnot alleen.

Mutta niin kuin ajan kanssa usein, se vain kului. Kävi niin kuin useimmissa avioliitoissa, Orfeukselle, joka katsoi Eurydikea, niiden kirjojen kohdalla, joita ei koskaan palautettu.

Aie unohtui.

Kiberaan muutti lisää ihmisiä, jotka etsivät kaupungista parempaa elämää, koulutusta ja töitä. Syntyi lapsia, syntyi lapsenlapsia. Uusia sukupolvia, joille Kibera on ollut ainoa koti koskaan. Satoja tuhansia ihmisiä Kiberan 14 kylässä: Lindissä, Olympicissa, Silangassa, Kiandassa…

Nykyään Kibera on yksi Afrikan suurimmista slummeista. Ehkä suurin. Sitä on kutsuttu yhdeksi ”maailman pahimmista”, ”maailman vaativimpien ongelmien mikrokosmokseksi”: köyhyyden, vedenpuutteen, sairauksien, naisten oikeuksien polkemisen.

Suomen ulkoministeriön mukaan Kiberaan, niin kuin muillekaan slummialueille Nairobissa, ei voi mennä kuin matkanjärjestäjän retkelle tai erityisin turvajärjestelyin.

Kiberassa, satojen tuhansien ihmisten kodissa, ei pitäisi olla.

Kaverit kutsuvat Alexander Nyamweyaa Carleoneksi.

Huono omatunto, kun en viime kuussa käynyt niin ahkerasti kirkossa, Alexander Nyamweya valittelee.

”Juhlin niin paljon.”

Hän istuu ystävänsä David Ochiengin sohvalla sunnuntaina päivällä helmikuun alussa.

Keltaiseen pipoon ja keltaiseen t-paitaan pukeutunut Alex on tullut tänne messun jälkeen. Usein hän tulee.

Vieressä istuu Karenissa kokkina työskentelevä Martin’s Mtuva. Hänkin oli messussa.

Davidin luona tapaa aina ihmisiä. Sijainti on kätevä – David asuu Olympicissa, Kiberan keskuksessa. Täällä on tilaa olla: erillinen olohuone, pari makuuhuonetta, työhuone, suuri tv, Playstation ja oma wc. Sininen pörröinen matto, puinen ruokapöytä ja seinällä vanhoja valokuvia. TV:ssä soi reggae.

Silti moni karttasovellus ei tunnista tätä sijaintia. Kiberassa virallisia osoitteita on harvalla. Pari vuotta sitten kiberalaisten koteja raivattiin moottoritietä varten. Ilmoitus tuli kaksi viikkoa aiemmin. Niin voi tehdä, koska virallisesti täällä ei kuuluisi asua.

On yksi suurempi tie: päällystämätön Kibera Drive. Se haarautuu Kabarnet Closesta, jonka varrella on valtava golfkenttä, kentän edessä miehiä rynnäkkökiväärien kanssa.

Tänään Kibera Drive on sateesta muhkuroilla. Yöllä on satanut rankasti, vaikka sadekauden pitäisi tässä vaiheessa vuotta olla jo ohi.

Kibera, viidakko tai metsä. Sitä sana tarkoittaa.

David Ochieng työskentelee muotisuunnittelijana. Hänen taiteilijanimensä on Avido.

Vielä vähän aikaa sitten muotisuunnittelijana työskentelevä David asui pienessä huoneessa lähistöllä. Hän nukkui ja työskenteli samassa tilassa. Nyt hänen vaatemerkkinsä, Looks like Avido, on alkanut menestyä. On varaa kalliimpaan vuokraan.

Tänä aamuna eräs nainen halusi mekon juhliin. David otti mitat ja esitteli kankaita, joita hänen työhuoneessaan on pakoittain. Kankaiden lisäksi on simpukoin koristeltuja painavia hattuja (Davidilla on simpukoita myös hiuksissaan), värikkäitä vyölaukkuja ja suurempia kasseja.

Muutaman päivän päästä on valmista.

”Kiberassa ei pärjää, jos ei tee töitä koko ajan.”

Kolme päivää aikaisemmin, 30. tammikuuta, Looks like Avidosta julkaistiin juttu Italian Voguessa. ”David Avido – muotisuunnittelija Nairobista”, oli otsikko. Avido on Davidin taiteilijanimi.

Jutun yhteydessä oli kuvia, joissa Davidin lisäksi esiintyivät Alex ja kaksi naista Looks like Avidon vaatteissa: kirkkaita värejä, kuvioita ja huiveja. Toinen naisista, Ronn Wendy Taabu, valittiin Miss Kiberaksi joulukuussa 2018.

Davidille oli tärkeää, että hän pystyi jutun kautta tarjoamaan työmahdollisuuksia kiberalaisille ihmisille, kuten Alexille. Hän toivoo, että hänen bisneksensä kasvaisi ja töitä olisi tulevaisuudessa enemmän kiberalaisille malleille ja suunnittelijoille.

Juttu oli kirjoitettu kysymys–vastaus-muotoon.

Mistä saat inspiraatiosi? Kenelle julkkiksille olet suunnitellut? Mitä haasteita on siinä, että toimii muotisuunnittelijana kolmannessa maailmassa?

Mikä on eetoksesi?

”Että slummeistakin voi tulla hyviä asioita”, David vastasi.

David Ochieng on yksin yleensä vain silloin, kun hän nukkuu.

David on lähdössä kauppaan maanantaina aamupäivällä, kun Kibera Drivea ajaa musta katumaasturi, jossa on tummennetut lasit.

Mies batiikkivärjätyssä takissa ja sinisissä housuissa, kultaisia sormuksia sormissaan.

Kiberan suurin julkkis. Hänen nimensä on Henry Ohanga, mutta paremmin hänet tunnetaan räppäri Octopizzona. Nimi tulee siitä, että ainoa Kiberaan ajava bussi on bussi numero kahdeksan.

Miljoona Instagram-seuraajaa, keikkoja ympäri maailmaa, juttuja juorulehdissä. ”EXCLUSIVE: Nyt paljastamme, kuinka monen naisen kanssa Octopizzolla on lapsia”, kirjoittaa kenialainen kiss100-sivusto.

Kun Ohanga kävelee ohi, ihmiset huutavat: Octopizzoo!

Octopizzo on yksi niistä julkkiksista, joille David on suunnitellut. (Muita ovat esimerkiksi Grammy-palkittu Koffee ja Chronixx.) Nyt Octopizzo tarvitsee lisää keikkavaatteita. David vie hänet työhuoneeseensa. Ovi painuu kiinni.

Tänäänkin ihmisiä on tullut ja mennyt. Ystäviä, joihin David on tutustunut Kiberassa, ”alkamalla tervehtiä”. Ihmiset hengailevat täällä, laitetaan ruokaa yhdessä, syödään.

”Kasvetaan yhdessä.” Se on Davidin tavoite.

Teddy Sewe oli siivoamassa täällä aamulla, mutta oikeasti hän haluaisi pelata jalkapalloa, mieluiten Valioliigassa. Nyt hän pelaa nairobilaisen Kariobangi Sharksin nuorisojoukkueessa.

Shamam Ekwamilla, joka on Davidin alivuokralainen, on samansuuntaisia unelmia. Molemmilla on yllään siniset treenivaatteet.

Ekwamin tyttöystävä Hamisa Ramadhan haluaa juristiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen. Nyt hän opiskelee lakia Strathmore Universityssa.

Looks like Avidolle työskentelevä Dennis Dindi haluaa jatkaa muotisuunnittelun parissa.

Alex Nyamweya on opiskellut tietojenkäsittelytiedettä koulussa nimeltä Kenya Institute of Development Studies, mutta hänen suurempi unelmansa on tehdä musiikkia ja perustaa sitten taidekeskus Kiberaan. Hän on kirjoittanut muutaman kappaleen. EP:n nimi on Kiberian boy. Se kertoo kamppailuista ja rakkaudesta, ”tavallisen kiberalaispojan elämästä”, niin kuin Alex sanoo. Keskiviikkoisin hän käy bändiharjoituksissa Mirror of Hope -hyväntekeväisyysjärjestön tiloissa.

Kun lounasaika lähestyy, Davidin luo tulee mies nimeltä Wycliffe Okoth.

Hän haluaisi toimittajaksi. Nyt hänellä on Kiberassa oma parturiliike nimeltä Super Touch. Hän sai perustettua sen ystävien avustuksella. Niin bisnekset täällä syntyvät: kukin lahjoittaa sen, minkä voi.

Super Touch sijaitsee lyhyen kävelymatkan päässä Davidin kotoa vaatekauppojen (myynnissä on mekko, jossa on Adidaksen raidat ja Niken logo), elokuvamyymälöiden (oma cd pitää viedä mukaan), elokuvateatterien (erään ohjelmisto seuraavana päivänä: The Blood Alligator, Death Race 3, Furie) ja muiden parturien lomassa (ne ovat suosittuja hengailupaikkoja, koska usein niissä on radio).

”Olen Avidon parturi”, Okoth sanoo.

David Ochieng ja Alexander Nyamweya tutustuivat koulujen välisessä tanssikilpailussa vuosia sitten. Sen jälkeen Alex pyysi Davidin tanssiryhmäänsä. Pian David alkoi suunnitella vaatteita tanssiryhmälle.

Nuoruutensa David asui Lindissä, toisella puolen Kiberaa. ”Olen yksihuoltajaäidin poika.” Isästään hän ei halua puhua.

Peruskoulun koulumaksut hän sai katettua jalkapallostipendin avulla. Lukiossa sellaista ei enää ollut mahdollista saada. Koulumaksuja ei ollut varaa maksaa.

Moni kaveri oli ajautunut jengeihin, tekemään rikoksia ja käyttämään huumeita. Välillä David asui kadulla ja nukkui kauppojen suojissa. Etsi ruokaa kaatopaikoilta samoista paikoista kuin siat. Oli epätoivoinen, kysyi Jumalalta: miksi minulle tapahtuu näin?

Vieläkään hän ei syö sianlihaa.

Kadulta hänet löysi mies nimeltä Japheth Okoth, joka työskenteli Uweza-hyväntekeväisyysjärjestössä. Sen tavoite on auttaa alle 18-vuotiaita Kiberassa asuvia nuoria.

Okoth antoi Davidille tämän ensimmäisen ompelukoneen, otti asumaan luokseen ja auttoi suorittamaan lukion loppuun, jotta Davidin oli mahdollista päästä opiskelemaan muotisuunnittelua.

Siellä David tapasi Dennis Dindin, suunnilleen samanikäisen pojan, joka oli kotoisin Dandorasta Nairobin kaakkoisosassa. Alue tunnetaan varsinkin kaatopaikastaan.

Jonain päivänä palkkaan sinut, David oli sanonut Dennis Dindille.

Nyt David maksaa nuorempien sisarustensa koulumaksuja. Hänen pikkuveljensä opiskelee insinööriksi. Se oli Davidin unelma-ammatti, kun hän oli lapsi.

Narratiivia voi muuttaa, David sanoo.

Angellera Cody kertoo etsivänsä valkoista miestä.

Hei!”

Davidin kodin edessä seuraan liittyy nainen sonnustautuneena kultaiseen vyöhön ja takkiin, jonka selkäpuolella lukee GIVE TO ME.

”Se on Valentino, baby”, nainen sanoo ja vetää takin piiloon.

Hän kiusaa Davidia ja Alexia Voguessa julkaistusta kuvasta, jossa miehet ovat ilman paitaa. David on postannut sen Instagramiin edellisenä päivänä.

”Esittelitte sixpackejänne. Eihän teillä ole mitään!”

Naisen nimi on Angellera Cody ja hän on 29-vuotias. Hän tuntee Alexin, koska molemmat laulavat.

”Kaikki lapsenikin laulavat”, hän kertoo.

Heitä on neljä. Elannokseen Angellera pitää sukkakauppaa kotinsa lähellä.

Sukkia rauhan eteen, socks for peace. Se on idea liiketoiminnan taustalla. Innoituksensa hän sai vuoden 2017 vaaleista. Levottomuudet ja väkivalta kikuju- ja luo-heimojen välillä kasvoivat.

”Olen nimennyt jotkut sukat kikujuiksi ja toiset luoiksi. Kun ne yhdistää, heimot ikään kuin menevät naimisiin”, Angellera selittää.

Slummissa rahan ansaitseminen ei ole helppoa, mutta muitakin tapoja olisi. Voisi myydä seksiä esimerkiksi, Angellera sanoo. Hän ei halua. Ei säännöllistä seksiä muutenkaan, ei riskiä hivistä.

Angellera toivoo tulevansa vielä kuuluisaksi laulajaksi. Näyttävänsä sitä kautta hyvää esimerkkiä maalleen; että on tällaisiakin tarinoita. Että neljän lapsen slummissa asuvasta yksinhuoltajasta voi tulla kuuluisa.

Tosin hän toivoo, että lapsia on tulevaisuudessa kahdeksan. Seuraavat neljä valkoisen miehen kanssa.

”Tarvitsen huolenpitäjiä. Minulla ei ole ketään, joka pitäisi minusta huolta”, hän sanoo.

Aurinko on laskemassa. Kiberan läpi kulkeva junaraide on täynnä ihmisiä. Leikkiviä lapsia, naisia pienissä porukoissa tai kulkemassa asioille, miehiä, jotka kantavat päänsä päällä puita, elektroniikanmyyjiä. Radan vieressä lojuu roskapusseja. Maa on märkä.

Tästä menee juna Ugandaan.

Tiistaiaamuna 4. helmikuuta Kenian entinen presidentti Daniel arap Moi kuolee. Mutta ehkä hän ei koskaan ollut kiberalaisten presidentti. Vice-lehti kirjoitti vuonna 2013, että kiberalaisille Barack Obama on kuin heidän oma presidenttinsä.

”Kenialaiset fanittavat aina sitä, mikä tulee ulkopuolelta. Jos Obama olisi ollut täällä ehdolla, häntä ei olisi valittu”, Henry Ohanga sanoo kotonaan Kiberan vieressä.

Silloin olisi vain mietitty, mitä heimoa hän edustaa. Vaalien alla tällaiset asiat muuttuvat tärkeiksi, vaikka niitä ei muuten niin huomaa.

Henry on nähnyt Obaman kahdesti, mutta vain toisesta kerrasta Obama tietää itse. Se oli vuonna 2018, kun Obama vieraili Nairobissa ja tapasi kuuluisia kenialaisia. Ensimmäinen kerta oli vuonna 2006. ”Obama vieraili yhdessä maailman pahimmista slummeista”, NBC kirjoitti elokuussa 2006. Silloin Henry näki hänet vain etäältä.

Henryn asunto sijaitsee helluntailaisen kirkon vieressä, saman, jossa Alex käy messussa. Asuinalueen sulkevan rautaportin edessä on vartija. Huoneita on monta ja lisäksi erillinen piharakennus: Henryn lisäksi täällä asuu hänen kolme sisarustaan ja 10-vuotias tytär. Muut kaksi lasta asuvat äitiensä kanssa ulkomailla, mutta Henry tapaa heitä säännöllisesti.

Olohuoneessa on suuri sohva, tv, tv-tasolla ”Afrikan tyylikkäin miesartisti 2018” -tunnustus.

Yksi huone alakerrassa on varattu lähes kokonaan kengille. Hylly ulottuu lattiasta kattoon.

”Minun ensimmäinen suuri hittini oli kengistä. Sillä pääsin radioon.”

Lapsena kenkiin ei ollut aina varaa. Silloin Henry ajatteli, että kengät ovat maailman kallein asia. Nyt kenkähyllyn vieressä seinällä on kuva punahattuisesta Henrystä kättelemässä Barack Obamaa.

Suuri osa Octopizzon kappaleista käsittelee Kiberaa. Hän on julkaissut kuusi albumia. Yhden nimi on Chocolate City. Se on Kiberan lempinimi, ruostuneiden kattojen mukaan. Uusin, Next Year, julkaistiin hiljattain.

Räppäri Octopizzo tapasi Barack Obaman Keniassa vuonna 2018.

Henry Ohanga käy Kiberassa usein. Suuri osa huoneen kengistä on Kiberan yrittäjiltä hankittu.

Bokserinsa hän tilaa kaupasta, jonka nimi on Power women. Sitä pyörittävät hiv-positiiviset naiset. He myyvät tekemiään käsitöitä. Järjestön tavoitteena on vähentää hiviin liittyvää stigmaa ja rohkaista ihmisiä testaamaan itsensä.

Henryllä on tapana vain käydä istumassa siellä, juttelemassa naisille: Elizabethille, Teresalle, Helenille, Gladysille, Rosemarylle ja Marialle. Naiset ovat melkein kuin perhettä. He tunsivat Henryn vuosia sitten kuolleen äidin.

Monesti Henry ottaa tyttärensä mukaan. Vaikka lapsen kanssa on helpompaa asua slummin ulkopuolella, Henryn mielestä Kiberassa moni asia on paremmin kuin täällä. Hän ei tunne edes naapureitaan, vaikka on asunut tässä asunnossa yli vuoden.

”Mentaalisesti näin ei ole hyvä.”

Ihmisten käsitys Kiberasta on väärä, Henry sanoo.

Kun Madonna vuonna 2016 postasi Instagramiin kuvan ojasta, jossa on mutaista vettä ja kirjoitti saatteeksi: ”Kuvittele, jos juomavetesi tulisi täältä. @shofco [Shining Hope for Communities] tekee töitä muuttaakseen tämän”, Henry vastasi, etteivät ihmiset juo tuota vettä ja kysyi: ”Etkö nähnyt kaikkea työtä ja lahjakkuutta siellä? Se, joka haluaa löytää virheitä, alkaa helposti luoda niitä itse.”

Ongelmia on, Henry sanoo, mutta usein niiden juurille ei päästä. Keskitytään säälimään ja paapomaan sen sijaan, että nähtäisiin köyhyyden johtuvan rakenteista. Yrittäjien tulot jäävät pieniksi ja menevät päivittäisen elämän tarpeisiin. Ihmiset eivät saa mahdollisuuksia kehittää lahjojaan tai näyttää, mitä he osaavat.

Tarvitsemme kunnon töitä emmekä sääliä, Henry sanoo. Suuri osa ihmisistä on Kiberassa pysyvästi, moni omasta halustaan.

Avustusjärjestöjä on Kiberassa satoja, useat länsimaalaisia. Mutta tapahtuuko mitään, niin kuin Kati Juuruksen ohjaamassa Kibera!-dokumentissa vuodelta 2015 kysytään? Toki järjestöjen toiminta myös auttaa ihmisiä, pelastaakin. Mutta jos apu on holhoavaa, katse pällistelevä kuin turistiryhmällä ja ratkaisut eivät lähde yhteisöstä itsestään vaan tulevat ulkopuolelta annettuina, kehitys on vaikeaa. Ihmisten potentiaalia ei aina osata Henryn mielestä nähdä.

Toisinaan länsimaalaiset auttajat ovat kuin sarvikuonolinnut Karen Blixenin romaanissa Eurooppalaisena Afrikassa: ”Ne ovat hyvin merkillisiä siivekkäitä, ja niiden tapaamisesta tulee oikea elämys ja seikkailu, joka ei ole yksinomaan hauskaa lajia, sillä ne näyttävät niin kaikkitietäviltä.”

Henrylläkin on oma järjestö, Octopizzo Foundation. Hänen unelmansa on perustaa Kiberaan oppilaitos, jossa voisi opiskella taiteita mutta myös muita ammatteja. Ongelma on ihmisten päähänpinttymä, jonka mukaan vain tulemalla kuuluisaksi voi vaurastua, Henry sanoo. Pitäisi antaa hyvää koulutusta erilaisiin ammatteihin, täällä Kiberassa. Keskusteluja sijoittajien kanssa on jo käyty.

Pari vuotta sitten Henry meni opiskelemaan muutoksen johtamista lukukaudeksi Harvardin yliopiston Kennedy Schooliin Yhdysvaltoihin. Todistus opinnoista on hänen makuuhuoneessaan. Häntä kiinnosti, ajateltaisiinko yhdessä maailman parhaista yliopistoista edistyksellisemmin, järkevämmin.

Ei siellä hänen mielestään ajateltu.

Kiberan vuorokausi on kuin kolmiportainen valokatkaisin. On keskitaivaalta porottava aurinko, ihmiset askareidensa parissa, kaupoissaan, rakentamassa, letittämässä toistensa hiuksia, elokuvissa, pelaamassa katupelejä. On illan hämärä, auton lavalle nostetulla sohvalla matkustava nainen, ravintoloiden riehakas tunnelma ja leikkivät lapset, hiljalleen syttyvät valot, pienissä porukoissa istuskelevat ihmiset ja hiilellä palavat nuotiot kadun vieressä.

On yö. Tyhjentyneet kadut ja pimeys.

David kaasuttaa moottoripyörällään ylämäkeen ja kaartaa moottoritien reunaan. Alex tulee perässä kuljettajan kyydissä. Hänellä ei ole omaa moottoripyörää.

Tästä alkaa uusi, YK:n tuella rakennettu kerrostaloalue. Yksi Davidin ystävä on muuttanut sinne Kiberasta. David ei halua.

”Kibera on koti.”

Koti aukeaa moottoritien alapuolella, sen takana kaupungin valot. Upper Hill. CBD.

Vasta täällä, tähän aikaan, todella ymmärtää, miksi Kiberaa kutsutaan Chocolate cityksi. Kun katujen kirkkaat värit ovat piiloutuneet, ruostuneiden kattojen syvä ruskea alkaa loistaa.

Kuinka paljon tuolla nukkuu ihmisiä? 500 000? 700 000? Miljoona?

David nojaa kaidetta vasten.

”Tämä on minulle hyvin erityinen paikka.”

”En ole ollut täällä aikaisemmin”, Alex vastaa.

David kertoo, että hän tulee tänne usein öisin moottoripyörällä. Tänne tai radan viereen.

”Siellä on hienot maisemat. Menen sinne, kuuntelen musiikkia tai meditoin. Rakastan sitä. Tai sitten olen täällä.”

Rekat ajavat kovaa ohi.

”Pitäkää kiinni.”

Moottoritien yli kävelee kaksi miestä. Toisella on keltainen turvaliivi, kädessään pitkä rautaputki. Miesten katseet ovat lasittuneet.

He alkavat puhua Davidille ja Alexille shengiksi. Se on yleisimmin kaduilla puhuttu kieli; yhdistelmä englantia, swahilia ja heimokieliä, joita on Keniassa lähes 50.

He puhuvat pitkään. Inttävät. David vastailee. Kun Alex yrittää puuttua keskusteluun, David käskee häntä olemaan hiljaa.

Lopulta lähdemme. Ajamme moottoripyörällä halki yön, jossa mahdollisuuksien horisontti tuntuu laajenneen väärään suuntaan. Sellaiseen, josta Alex aiemmin päivällä kertoi.

Hän kertoi entisestä naapuristaan, joka oli tapettu, kun vuokra oli liian monta kertaa maksamatta. Miehestä, joka oli lyönyt häntä palavalla kepillä suuhun, kun hän oli lapsi. Arvet näkyvät vieläkin. Poltetusta ruumiista, joka lojui kadulla, kun hän oli lähdössä kouluun. Tutustaan, joka oli kivitetty kuoliaaksi varastettuaan radion.

Dennis Dindi istuu Davidin sohvalla, vaikka kello on melkein puolenyön. Usein hän jää yöksi, jos töitä on paljon. Dandoraan on pitkä matka.

Ei siinä tilanteessa moottoritiellä ollut mitään, David sanoo. He halusivat vain rahaa, 2 000 shillinkiä, siis noin 20 euroa. Huumeisiin. Väittivät, ettei moottoritien reunassa saa valokuvata. David kertoo sanoneensa: Olen syntynyt ja kasvanut Kiberassa, minulla on lupa olla täällä. Tiedän keitä te olette ja tunnen Kiberan johtajan. Haluatteko, että soitan hänelle?

David kysyy Alexilta: ”Pelottiko sinua?”

”Ei pelottanut.”

Aikaisemmin illalla Alex kertoi, että Kiberassa jokainen on naapurinsa suojelija. Jos joku jää kiinni varkaudesta, hänet poltetaan tai kivitetään kuoliaaksi.

Alexander Nyamweya asuu samassa pihapiirissä äitinsä Mary Nyanchaman kanssa.

Pihapiirissä Dubai Streetin varrella kasvaa suuri avokadopuu. Sen vieressä Alexander Nyamweyan äiti Mary Nyanchama tiskaa tiskinsä. Käsinpestyt pyykit kuivataan ulkona. Vastapäisessä talossa kehrätään lankaa rukilla ja kudotaan siitä mattoja.

”Käyttäkää saippuaa.”

Mary Nyanchama kaataa muovisoikosta vettä käsille.

Kello on noin kaksi lauantaina, ja ruoka on ollut valmiina jo jonkin aikaa. Nyanchama on tehnyt maissijauhosta ugalia, ja muhennosta pinaatista ja chinsagasta, hämähäkkikukkakasveihin kuuluvasta vihanneksesta. Ruoka syödään sormin.

Asunto on pieni, ehkä kymmenen neliötä. Aaltopellistä tehdyt seinät ovat ohuet. Radion ääni viereisestä asunnosta kuuluu kovaa kuin kaiutin olisi vieressämme.

Makuutila on rajattu kankaalla. Pihapiirissä on muutama samantyyppinen asunto, Alexinkin. Hänellä on kuitenkin vain yksi huone, siellä sänky, jääkaappi, nurkassa tietokone ilman wifiä, vaatteita henkareissa seinää vasten.

He ovat täällä kaksin äidin kanssa. Viisi sisarusta asuvat kauempana. Isä kuoli maksasyöpään 2010-luvun alussa.

Alex oli läheinen isänsä kanssa. Ammatikseen isä teki veistoksia. Alex vietti hänen kanssaan paljon aikaa. Monta vuotta kuoleman jälkeen meni sumussa. Sitten Alex löysi tanssin.

Mary Nyanchama kauhoo lautasille suuret annokset. Itse hän syö vain vähän ja juo vettä muovisesta kontista. Vesi haetaan läheisen padon alueelta. Ei siitä sairastu; Alex kertoo, että he ovat tottuneet. Vain silloin, jos liikkeellä on malariaa, vettä ei pidä juoda.

”Tulen niin onnelliseksi, kun syötte täällä”, Mary Nyanchama sanoo.

Työkseen hän myy vihanneksia, mutta viime aikoina kauppa on käynyt huonosti.

Alexillakaan ei ole vakituisia töitä. Toisinaan tanssiryhmän esiintymisistä saatetaan maksaa, ja välillä hän tekee markkinointihommia, erääntyyppistä feissausta yrityksille. Keikkoja löytää netistä, mutta nyt niitä ei ole ollut.

Vaikka Kenian talous on kasvanut jo vuosia – viime vuonna yli 5 prosenttia – 15–24-vuotiaiden kenialaisten työttömyysprosentti on helmikuussa julkistettujen lukujen mukaan melkein 40. Työt, joita talouskasvu luo, ovat usein huonosti palkattuja ja epäsäännöllisiä, sellaisia kuin Alexin.

Mutta parempaa on vaikea saada, kun ei ole todistusta opinnoista. Rahaa on niin vähän, että Alex ei ole pystynyt hakemaan sitä. Hän kertoo, että todistuksen lunastaminen maksaisi 250 euroa. Se on enemmän kuin viiden kuukauden vuokra.

Alex haluaisi perheen, mutta tällä hetkellä ajatus on mahdoton. Ei hänellä ole rahaa edes itselleen.

Joskus täällä liikkuu tarinoita siitä, miten paremman tulevaisuuden voisi saada. Alex on kuullut juttuja ihmisistä, jotka ovat liittyneet Al-Shabaabiin, kun heille on luvattu kunnon palkka ja turvaa perheellekin. Hän ei kuitenkaan tunne ketään tällaista ihmistä henkilökohtaisesti eikä ole varma, ovatko ne vain juoruja.

Välillä minua huolestuttaa, miten asiat menevät, Alex sanoo.

”Pystynkö koskaan itsenäistymään.”

Mary Nyanchama kuuntelee hiljaa. Kyyneleet valuvat hänen poskiaan pitkin.

Nyt Alex on huolissaan, miten saisi vuokransa maksettua. Hän on saanut säästettyä 500 shillinkiä. Vuokra on 4 000 shillinkiä kuussa. Jos vuokrarahoja ei kuun puoleen väliin mennessä ole, hän lentää asunnosta ulos.

Hän viihtyy täällä. Varsinkin takapihalla, jonne on hylätty vanhoja, rikkinäisiä autoja ja busseja. Edessä aukeaa laakea maisema. Maassa kasvaa banaaneja.

Tänäkin iltana Alex kiipeäisi bussin päälle ja katsoisi tähtiä. Kuu olisi melkein täysi. Viereisestä kirkosta kuuluisi kuoron harjoitus seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Vähän etäämpänä soisi minareetti.

Sitten Alex lähtisi juhliin vauraaseen Westlandsiin Davidin ja tämän New Yorkista kotoisin olevan avustustyötä tekevän ystävän kanssa. Kiberassakin on klubeja, mutta David juhlii enimmäkseen muualla.

He tanssisivat melkein aamuun. Alex nukkuisi pari tuntia Davidin luona, lähtisi kotiin suihkuun ja sen jälkeen kirkkoon – taas huono omatunto juhlimisesta – jossa kaksi lasta toimisi esirukoilijoina. Mitä haluatte tehdä isona? pappi kysyisi heiltä.

”Lääkäri.”

”Lakimies.”

David ei olisi kirkossa. Ei tule käytyä. Hän uskoo enemmän itseensä kuin Jumalaan.

Kaatopaikan läpi virtaa vesi, ja nyt se vaikuttaa olevan niin syvä, että yli on vaikea päästä.

”Hannaatteko te”, David kysyy.

Täällä hän lapsena söi vedessä kasvavia sokeriruokoja kaveriensa kanssa.

Lindi, Kibera.

Ylimenoreitti löytyy etäämpää. David kävelee rivakasti. Alex seuraa perässä. Hän ei ole käynyt täällä koskaan aikaisemmin.

Tuossa pelasin jalkapalloa, tuolla kävin kuntosalilla, David selittää ja johdattaa yhä sokkeloisemmiksi ja hämärämmiksi muuttuvia mutaisia kujia. Mikä on kauppa, mikä asunto, vaikea sanoa.

Tuossa käyn suutarilla vieläkin, tämä oli joskus minun pankkini, piilotin sinne rahani.

Avido, Avido, ihmiset sanovat. Kaikki tuntevat hänet täällä. Tuo mies, humalassa, on hänen kuolleen ystävänsä isä. Nuo miehet veivät hänet rakennustyömaalle, kun hän tarvitsi rahaa.

”Näytän, missä Octopizzo asui.”

Eräs ovi pienellä kujalla, samanlainen kuin muutkin.

Kaksi vuotta sitten Alexander Nyamweya aloitti juoksemisen. Hän juoksee noin kerran viikossa; itsetunnon takia, tanssin, laulamisen. Aina sama reitti: kotoa parin kilometrin päässä sijaitsevaan Ngongin metsään ja takaisin.

Aikaisemmin metsä oli jengien aluetta. Poliisi on kuitenkin lisännyt tarkastuksia alueella, ja nykyään siellä voi päiväsaikaan liikkua turvallisesti. Masai-heimoon kuuluvat ihmiset tekevät rituaaleja siellä, mutta muuten kehenkään ei juuri törmää.

Ohi kulkee monikaistainen Ngong Road. Se vie Kareniin, jossa Alex kävi autokoulun. Sen jälkeen ei juuri ole ollut asiaa.

Varhain aamulla Alex juoksee metsään, menee eukalyptuspuiden keskelle, antaa ilman virrata keuhkoihin ja laulaa.

Alex laulaa eukalyptuspuiden keskellä.

Maaliskuun puolivälin tienoilla Kiberan slummin asukkaiden keskuudessa alkaa kiertää WhatsApp-viesti.

”Kenialla ei ole kapasiteettia hoitaa valtavaa terveyskriisiä. Mitä voit siis tehdä? 1) Rukoile ja ota tilanne vakavasti mutta älä panikoi. 2) Ole tekemisissä niin harvan ihmisen kanssa kuin mahdollista, älä seiso liian lähellä ihmisiä, älä kättele äläkä halaa. 3) Pese käsiä säännöllisesti. 4) Opasta ja rohkaise muita.”

Viestin sai myös Alex. Erilaisia varoituksia sairauksista oli kiertänyt aiemminkin, esimerkiksi malariasta. Mutta malaria on tuttu. Alexillakin on ollut se. Koronaviruksen aiheuttamasta COVID-19:stä kukaan ei tiennyt mitään. Viestissä kerrottiin, että se voi olla hyvin vaarallinen, mutta jotkut kantavat sitä oireettomana.

Länsimaisessa mediassa oli jo ehditty arvailla syitä sille, miksi virus ei heti levinnyt Afrikassa. Syitä etsittiin erilaisista etnisistä taustoista ja kuumasta ilmastosta. Näin on tehty aiemminkin, esimerkiksi keltakuumeen kohdalla 1700-luvun lopulla Philadelphiassa. Ajateltiin, että mustat ovat sairaudelle immuuneja. Se ei ollut totta.

Maaliskuun 24. päivä Angellera Cody lähettää kuvan hänen kotinsa lähelle kiinnitetystä määräyksestä. Ei julkisia kokoontumisia, ei ravintolassa istuskelua. Häät, bileet, jumalanpalvelukset – peruttu. Hautajaisiin saavat osallistua vain perheenjäsenet.

Asiakkaat katoavat Kiberan yrittäjiltä. Alexin äidiltä Mary Nyanchamalta, Angellera Codylta. Wycliffe Okathin parturi on kiinni.

Syömme vain yhden aterian päivässä, Alex kertoo WhatsAppissa. Ei ole ruokaa, ei rahaa tuhlattavaksi. ”Meitä neuvotaan pysymään kotona, mutta ilman vettä ja ilman ruokaa kukaan ei ollut varautunut koronaan… Toivon vain, että tämä loppuisi nopeammin.”

Mitään ei tapahdu. Bändiharjoitukset, tanssitreenit, raamattupiiri ja jumalanpalvelus, kaikki tauolla toistaiseksi. He olivat ajatelleet mennä studioon Angellera Codyn kanssa. Kappale oli valmiina. Nyt studio on kiinni.

Tuntuu kuin olisi pienessä vankilassa, Alex kirjoittaa. Sairastuneiden lukumäärä kasvaa Keniassa. Heitä odotetaan tulevan yhteensä ainakin 10 000.

David Ochieng on lopettanut vaatteiden ompelemisen ja alkanut tehdä kankaisia hengityssuojaimia. Huhtikuun 6. päivän iltana hän on ommellut 5 543. Niitä saa ilmaiseksi, hän kertoi Instagramiin aiemmin tekemässään postauksessa.

Henry Ohanga käy jakamassa ruokaa kiberalaisille. Keikat on peruttu. Kolme keikkaa Australiassa, kaksi Saksassa, kaksi Yhdysvalloissa.

Youtuben välityksellä järjestetään yksi: Be2gether like 2020. ■

Julkaistu: 23.5.2020
1 kommentti