Ulkonäköön keskittyminen on aina ulkonäköön keskittymistä, vaikka tarkoitus olisi miten hyvä
Mitä 15 vuotta sitten olisi ajateltu ihmisestä, joka ottaa päivittäin monia kuvia kasvoistaan esitelläkseen niitä muille, kysyy Riikka Suominen.
Sadussa ainoastaan paha kuningatar tuijotti peiliä ja kyseli ”ken on kaunehin”. Nyt samaa tekee valtava joukko tavallisia suomalaisia. Peili on vaihtunut kännykän näyttöön. Näytössä virtaa päättymätön joukko viehättäviä kasvoja. Oma kuva heitetään joukkoon ja toivotaan, että peili vastaisi ”sinä olet kaunehin”. Jotta virrassa pärjäisi, täytyy satsata aikaa, energiaa ja rahaa ulkonäön paranteluun.
Ilmiö on sukupuolittunut ja koskee ennen kaikkea naisia, mutta kapitalismi tekee parhaansa tasa-arvon eteen. Sen ahnas nenä on nimittäin vainunnut miesten lompakot ja niinpä vaatimukset, tuotteet ja palvelut myös miesten ulkonäön muokkaamiseen ovat lisääntyneet. Kauneudenhoito on brändätty hyvinvoinniksi ja huolen pitämiseksi itsestään. Valtaosa suomalaisista pitää ulkonäköä tärkeänä. Tämä selvisi Turun yliopiston vuonna 2016 tekemässä kyselyssä.
”Onko rupsahtaneilla kasvoilla niin paljon väliä, jos elämän kiintopiste on muualla kuin peilissä?”
Julkisesta puheesta päätellen ulkonäköpaineet ovat musertamassa ihmiskunnan alleen. Media raportoi nuorten, urheilijoiden, miesnäyttelijöiden, vanhenevien naisten, kiinalaisten ja oikeastaan kaikkien ulkonäköpaineista.
Lopetin aikanaan yhden naistenlehden tilauksen, kun jokaisessa numerossa neuvottiin paineiden kanssa pärjäämisessä. Ehkä lukijat kaipasivat näitä ohjeita, mutta itselle tuli mieleen, että jatkuva puhe aiheesta myös ylläpitää ilmiötä.
Sama hiertää myös siinä, kun nelikymppinen toimittaja käsittelee huoltaan kasvojen roikkumisesta tekemällä dokumenttisarjan kauneusihanteista. Tai kun somessa haastetaan normeja julkaisemalla voimauttava selfie.
Ulkonäköön keskittyminen, vaikka miten positiivisella agendalla, on ulkonäköön keskittymistä.
Onko rupsahtaneilla kasvoilla niin paljon väliä, jos elämän kiintopiste on muualla kuin peilissä?
”Tässä maailmassa vanha ei ole kaunista.”
Selfie ei voimauta. (Paitsi Instagramin ja Facebookin omistavan Metan liikevaihtoa.) Väite, että selfiet tekevät näkyväksi ihmisten monennäköisyyttä, on omituinen. Jokainen, joka käy uimahallissa, tai vain lähtee kotoa ulos, näkee että monen näköisiä ihmisiä on. Paitsi, että kovin vanhoja ihmisiä ei kaduilla usein näe.
Ja vanhenemisessa piileekin ulkonäköhomman vihoviimeinen ansa.
Tässä maailmassa vanha ei ole kaunista. Kuten Miranda July kirjoittaa teoksessaan Nelinkontin: ”Suuri osa siitä, mitä olin pitänyt naisellisuutena, olikin vain nuoruutta.” Ulkonäköön keskittymällä ihminen antaa elämästään pois kolmasosan. Jälkimmäisellä kolmanneksella ei kauneusmarkkinoiden valuutta enää kelpaa.
Entinen valokuvamalli puhuu lehdessä ikääntymisestä. Siitä miltä tuntuu luopua kauneuspääomasta. Ex-malli kertoo ottaneensa täytettä poskiin ja pistoshoitoja otsaan, koska haluaa näyttää ”raikkaalta ja levänneeltä 46-vuotiaalta”. Toimittaja ei kysy miksi. Tai miksei lepääminen sitten riitä.
Tietenkään se ei riitä, koska standardia sille, miltä ”levännyt” keski-ikäinen näyttää, hivutetaan pistos pistokselta korkeammalle. Kuten kolumnisti Laura Friman on kirjoittanut: ”Rakennamme jokaisella päätöksellä yhdessä esteettisten ideaalien mosaiikkia ja säätelemme meihin kohdistuvia vaatimuksia: tältä olisi hyvä näyttää, tätä on kaunis”.
”Ei ole normaalia elää tällaisessa ympäristössä.”
Ulkonäköä on palvottu jossain määrin aina, mutta digiaika on tehnyt mittakaavasta tolkuttoman. Oma profiilikuva tuijottaa vastaan Facebookissa, Twitterissä, Instagramissa ja Whatsappissa. Etäkokouksissa näemme koko ajan omat kasvomme. Mitä jos toimiston kokoushuoneissa olisi jokaisen edessä peili? Mitä olisi ajateltu 15 vuotta sitten ihmisestä joka ottaa päivittäin monta kuvaa omista kasvoistaan, valikoi parhaat ja näyttelee niitä jatkuvasti muille?
Ei ole normaalia elää tällaisessa ympäristössä. Kapitalismi on luonut narsistisen selfiekulttuurin, joka tekee ihmisistä onnettomia.
Yksilön kannalta tilanne muistuttaa luovimista ilmastokriisissä. Sen osalta elämme yhteiskunnassa, joka on rakennettu fossiilisten varaan. Mutta vaikka rakenteet ovat mitä ovat, niin ei kukaan silti pakota lomalennolle Thaimaahan, santsaamaan lihaa tai kuljettamaan lapsia autolla kouluun.
Samalla tavalla elämme sairaalloisesti ulkonäköön fiksoituneessa maailmassa. Itse voi silti yhä päättää kuinka paljon sitä lietsoo.
